Vajaa kolme vuotta ollaan oltu yhessä ja puolitoista vuotta asuttu saman katon alla. Mutta mitään ei tehdä yhdessä. Mies on yrittäjä ja tekee pitkää päivää. Kun tulee kotiin syö ja menee nukkumaan ja siinä se sitten onkin.. Viikonloput samaa rataa. Tuntuu vaan ettei huvittas tällänen elämä ikuisesti. Toki rakastetaan toisiamme jne. Ja varsinkin itse vielä opiskelijana kateus herää kun muut opiskelijakaverit opiskelijapoikakavereineen ovat puuhanneet aina vaikka mitä. ja valivali. Elikkä itestä tuntuu että mulla on vaihtoehtoina joko olematon elämä (minähän ne mahdolliset lapsetkin yksin hoitaisin..) rakastamani miehen kanssa tai sitte "uuden elämän aloittaminen". Miten sitä muut yrittäjien tms. vaimot jaksavat?
Tylsä elämä
plaah
91249
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
No mun mies ei oo yrittäjä vaan tavallinen duunari, mutta kyllä 4 vuoden seurustelun ja yli 2 vuoden yhdessä asumisen jälkeen tuntuu että elämä on aika tylsää. Tiedän että itsetähän se vaan on kiinni, muttan jotenki sitä on jämähtäny paikoilleen. Kaikki viikot on samanlaisia. Ainoo valopilkku viikoissa on viikonloput, jolloin yleensä lähetään porukalla ryyppää, mutta muuten tylsää..
Itse vasta muutaman kuukauden asustanut saman katon alla miehen kanssa, mutta nyt jo tuntuu ettei enää saa miestä mukaan minnekään. Kun tulee töistä kotiin, tuohon se sohvalle jää ja urheilua vaan pitäs katsoa (minä en saa kaukosäätimeen koskeakaan). On se kumma kun nykyään ei enää saa mukaan leffaan, lenkille yms. Juomassa kyllä käy viikonloppuisin, minä taas en siitä puolesta niin välitä joka viikonloppu. Tämmöstäköhän tämä tulee sitten olemaan...!!
No samanlainen tilanne oli minullakin, paitsi että intohimoa ja rakkautta olisi ollut vaikka muille jakaa. Totesin kuitenkin ettei mieheni ollut niiden arvoinen koska päällimmäisenä mielessä olivat vain hänen omat asiansa, joten lopetin suhteen ja olen ollut todella tyytyväinen valintaani.
Oma mieleni rauhoittui ja olen päässyt paljon elämässäni eteenpäin monella alueella eron jälkeen, aiemmin elämäni oli aikataulujeni sovittamista mieheni aikatauluihin ja oma elämäni lipui vain ohitseni...Joten kannattaa kyllä miettiä tarkkaan mitä haluaa ja mitä ei..Rakkaus ja intohimokaan ei korvaa kaikkea.
Niinpä! 8 vuotta elämästä meni yrittäjänä, loput on ollut sitä sun tätä.
Ja 23 vuoden jälkeen vaimo on edelleen sitä mieltä ettei halua vaihtaa pois vaikkakin en edes tullut ekan lapsen syntymään töitten takia.
Jos suhde on yksipuolisesti hiljainen siihen voi itse puhumalla saada vaihtelua tekemällä yhdessä matkoja esim jonnekin missä Puhelin Ei kuulu;-) Pari viikkoa kahdestaan antaa vastauksen joko suhde toimii vaiko ei...
No meillä samanlaista on ollut jo kohta parikymmentä vuotta! Mies tekee 12-tuntista päivää arkisin ja lisäksi viikonloppuisin irtokeikkoja...
Minä olen periaatteessa yksin hoitanut kodin sekä lapset. Ei meilläkään mies ole lasten synnytyksissä mukana ollut, eikä ehtinyt joka päivä edes katsomaan, vaikka parhaimmillaan olin synnytysreissulla melkein kuukauden - hyvä että ehti edes hakea pois sairaalasta (tosin ihan iltamyöhällä vasta)!!!
No antaahan mies joskus rahaa, kun sattuu olemaan "hyvä päivä"! Useimmiten kun on väsynyt töistään, niin on jatkuvasti kiukkuinen!!!
Ja noita mainittuja matkoja meillä ei pystytä toteuttamaan, kun miehen työ on sellainen ettei se voi "pysähtyä" sopimusten takia - ja sijaisia ei ole saatavilla. Olemme varanneet jo puoli vuotta sitten hiihtolomaksi matkan kaukomaille (ensimmäinen matka lapsille melkein kuuteen vuoteen) - ja pari päivää sitten kävin peruuttamassa sen miehen osalta, kun ei voi lähteä mukaan.... Yllätys?
Eihän meillä ole ollut yhteisiä lomia enää vuosikausiin!
Pari viikkoa takaperin viimein tuli mittani täyteen, ja kerroin haluavani erota. Mutta siitä alkoikin meillä hienoinen ylämäki - mies sanoi haluavansa muuttaa tapansa! Tosin en usko että täysin voisi "normaaliksi" muuttua, mutta annan kuitenkin nyt mahdollisuuden näyttää mihin pystyy.
Niin olen minäkin hoitanut yksin kodin ja lapset, joista yksi on kuitenkin vain oma.Mies on työnarkomaani, joka tekee pitkää päivää, eli useimmiten lähtee aamulla klo. 5.00, ja tulee illalla klo 21.00 - 23.00. Käytännössä käy vain kotona kääntymässä. On myös välillä yönkin töissä, vaikka olisi päivän ollut. Sen lisäksi on välistä vielä viikonloppuisinkin töissä, nytkin ollut 3 viimeistä viikonloppua. Eikä ole edes omaa yritystä, vaan toiselle tekee.
Aina lupailee, että hän vähentää työntekoa, ja on kotona. Puheet eivät vain koskaan pidä paikkaansa. Aina löytyy uutta syytä, miksi töihin pitää mennä.Työt menee kaiken yli, jos on luvannut lapsillekin jotain, niin puheet eivät pidä paikkaansa, ja sysää lupaukset minun harteilleni.
Minä olen todella väsynyt siihen, että minun täytyy kantaa perheessä kaikki vastuu yksin arjesta, ja sen sujuvuudesta. Olen väsynyt siihen, että kaikki asiat minun täytyy miettiä yksin, ja järjestellä yksin. Jos, ja kun, puhun miehelle arkeen liittyvistä asioista, ne joko menevät ohi korvien, tai hän on niin väsynyt, ettei jaksa kuunnella - ja taas menee ohi korvien.
Joskus herättää sekin katkeruutta, että miksi hitossa minun pitää huolehtia hänen lapsistaan, kun hänellä itsellään ei ole aikaa.Sitten järki voittaa, ja sanoo, että olen niille lapsille kuitenkin se ainoa turva, johon, ja jonka sanaan voi luottaa.
En minä mitään matkoja kaipailisi, ainoastaan vain yhdessä oloa, ja arjen jakamista. Tiedän että mieheni rakastaa minua, siitä huolimatta, vaikka olen välillä aikamoinen kiljuva sekopää, kun poltan pinnani hänelle edellä mainituista asioista, ja muistutan hänelle olemassa olostani ja perhe-elämästä. Ja minäkin rakastan häntä.
Mutta olen ajatellut sitäkin viime aikoina, että voiko näin jatkua kauan, koska tunnen oloni niin väsyneeksi, masentuneeksi, onnettomaksi ja yksinäiseksi.Kuinka kauan ihminen näin jaksaa tuntea, ettei pimahda. Olen kyllä aina ollut vahva ja itsenäinen ihminen, mutta entäs jos en jaksakkaan.
En tiedä neuvojako pyydän, vai kommentteja - piti vain sydämeltä saada asia pois, jos se helpottaisi. Joskus sitä vain jaksaa paremmin - ja sitten on näitä huonoja päiviä, kun aamulla vain odottaa, että iltaan pääsisi, ja nukkumaan.
Saat ainakin ihailuni, että jaksat tuollaista miestä. Olen kuvitellut, että tuollaisia työholisteja ei ole olemassa, mutta uskottava se on. Itseasiassa minulla käy sääliksi miestäsi, hän menttää eniten. Itse koen huonoa omaatuntoa jos olen tunninkin ylitöissä kerran kuukaudessa. Lupaukset lapselleni pidän aina, sillä hänellä on oltava edes joku tässä maailmassa johon luottaa. Toivon sinulle voimia jaksaa "yksinhuoltaja"-elämääsi, toivottavasti tilanne muuttuu jossain vaiheessa sinulle paremmaksi.
Lisään vähäsen tähän, vaikka et minun viestiini vastannutkaan, mutta samanlaisessa suossa olen melkein kuin tuo toinenkin kirjoittaja...
Meilä on tilanne lasten kannalta mennyt jo siihen pisteeseen, että lapset halveksivat isäänsä, koska hän on melkein aina äkäinen ja ei pidä koskaan lupauksiaan!!! Se tuntuu pahalle, mutta en pysty kaikkea toisen jälkiä korjaamaan.
Nyt kun mies ilmaisi halunsa yrittää parantaa tapojaan, niin lapset eivät tahdo ottaa sitäkään tosissaan, vaikka minä olen yrittänyt sanoa heille, että kun minä annan tilaisuuden, niin kyllä heidänkin pitäisi...
Kummasti viestisi lämmitti sydäntäni - tuntui niin aidolta toivotukselta. Kiitos.