Hei!
Minulla on yli 2 vuotta kestänyt suhde, josta ollaan 1½ vuotta asuttu yhdessä. Alun perin kyllä tiedettiin, että eroja löytyy, niin kuin nyt jokaisessa suhteessa. Erot arvoissa tuli esiin viimeistään yhteen muuton aikana, ja näistä on tosi tosi paljon juteltu ja päästy aina johonkin yhteisymmärrykseen. Viime kevääseen asti tuntui niin hyvältä että suunniteltiin häitä. Häät kuitenkin päätettiin siirtää myöhempään ajankohtaan, koska puolisossani ilmeni sellaisia piirteitä (tupakanpoltto, epäsiisteys, saamattomuus) enemmän kuin ennen. Näistä piirteistä mieheni on pääpiirteissään päässyt eroon. Jälkeenpäin voin sanoa etten edes olisi ollut vielä valmis ottamaan sitä seuraavaa steppiä (aloite häiden siirtämisestä tuli mun puolelta). Kesällä meidän suhde vaikutti aika vaikealta ja riitoja oli paljon, kuitenkin aina on ollut niin että olemme pystyneet keskustelemaan tosi avoimesti ja kuitenkin rakkaus on edelleen vahva.
Tämä syksy on sitten mennyt marraskuun loppuun asti suhteellisen hyvin. Olemme jopa puhuneet lapsen hankkimisesta ja on näyttänyt siltä, että kyllä tämä kuitenkin toimii. Nyt viime viikkojen aikana on tullut taas riitaa; itse en ole tyytyväinen kun mieheni hoitaa asioita niin eri tavalla (viiveellä) ja eikä sopimuksistani huolimatta hoida kotitöitä niin kuin olemme sopineet.
Eli mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä; ei tällaista vuoristorata-suhdettakaan loputtomiin voi jatkaa. Välillä menee hyvin ja puhutaan lapsista jne. välillä taas riidellään paljon (ei mitään huutoa tosin). Tiedän että osaksi tämä johtuu ehkä mun tilanteesta (28v ja en oikein itsekään tiedä mitä haluisin…olenko koskaan ns. varma, että ”tässä tämä nyt on”. Toisaalta on niinkin että jahkailu ei sinäänsä johda mihinkään, pitää tehdä päätöksiä puoleen tai toiseen. Kaipaisin suhteelta sellaista helppoutta olla; kuitenkin totta kai tiedän että suhteen eteen pitää tehdä töitä, mutta missä kohtaa menee luovuttamisen raja? Kuitenkin kaikesta huolimatta rakkautta ja välittämistä riittää: sen avulla olemme tämän vuoristoradankin jaksaneet.
Onko kellään kullanarvoisia vinkkejä/näkökulmia/kokemuksia? Niistä kovin kiitollinen olisin!
Minulla on yli 2 vuotta kestänyt suhde, josta ollaan 1½ vuotta asuttu yhdessä. Alun perin kyllä tiedettiin, että eroja löytyy, niin kuin nyt jokaisessa suhteessa. Erot arvoissa tuli esiin viimeistään yhteen muuton aikana, ja näistä on tosi tosi paljon juteltu ja päästy aina johonkin yhteisymmärrykseen. Viime kevääseen asti tuntui niin hyvältä että suunniteltiin häitä. Häät kuitenkin päätettiin siirtää myöhempään ajankohtaan, koska puolisossani ilmeni sellaisia piirteitä (tupakanpoltto, epäsiisteys, saamattomuus) enemmän kuin ennen. Näistä piirteistä mieheni on pääpiirteissään päässyt eroon. Jälkeenpäin voin sanoa etten edes olisi ollut vielä valmis ottamaan sitä seuraavaa steppiä (aloite häiden siirtämisestä tuli mun puolelta). Kesällä meidän suhde vaikutti aika vaikealta ja riitoja oli paljon, kuitenkin aina on ollut niin että olemme pystyneet keskustelemaan tosi avoimesti ja kuitenkin rakkaus on edelleen vahva.
Tämä syksy on sitten mennyt marraskuun loppuun asti suhteellisen hyvin. Olemme jopa puhuneet lapsen hankkimisesta ja on näyttänyt siltä, että kyllä tämä kuitenkin toimii. Nyt viime viikkojen aikana on tullut taas riitaa; itse en ole tyytyväinen kun mieheni hoitaa asioita niin eri tavalla (viiveellä) ja eikä sopimuksistani huolimatta hoida kotitöitä niin kuin olemme sopineet.
Eli mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä; ei tällaista vuoristorata-suhdettakaan loputtomiin voi jatkaa. Välillä menee hyvin ja puhutaan lapsista jne. välillä taas riidellään paljon (ei mitään huutoa tosin). Tiedän että osaksi tämä johtuu ehkä mun tilanteesta (28v ja en oikein itsekään tiedä mitä haluisin…olenko koskaan ns. varma, että ”tässä tämä nyt on”. Toisaalta on niinkin että jahkailu ei sinäänsä johda mihinkään, pitää tehdä päätöksiä puoleen tai toiseen. Kaipaisin suhteelta sellaista helppoutta olla; kuitenkin totta kai tiedän että suhteen eteen pitää tehdä töitä, mutta missä kohtaa menee luovuttamisen raja? Kuitenkin kaikesta huolimatta rakkautta ja välittämistä riittää: sen avulla olemme tämän vuoristoradankin jaksaneet.
Onko kellään kullanarvoisia vinkkejä/näkökulmia/kokemuksia? Niistä kovin kiitollinen olisin!
Vastaukset 8
Vanhimmat
Itse elin kaksi vuotta suhteessa, josta myös asuttiin puolitoista vuotta yhdessä. Meilläkin oli paljon eroavaisuuksia, joista tuli riitaa varsinkin alkuvaihessa. Niistä kuitenkin päästiin yhteisymmärryksiin.
Pari kuukautta sitten vaan jokin "naksahti" päässäni ja päätin etten halua suhteen olevan niin kovan työn takana. Meilläkin riideltiin paljon, oli mykkäkoulua ja itseänikin poikaystäväni "saamattomuus" häiritsi. Päätin että haluan suhteen jossa tunnen olevani turvassa, ja jossa minulla on hyvä olla. Huomasin nimittäin että arjesta oli tullut ahdistavaa. Toki meilläkin rakkautta riitti erittäin paljon, ja vieläkin sattuu, kun mietin eroa. Tulevaisuudesta puhuttiin erittäin vakavasti....
Voihan hyvinkin olla että saat asiasi kuntoon miehesi kanssa, mutta itse päätin että nyt olisi kuitenkin parempi erota kun sitten kun on lapsia, talo, naimisissa ym...Suhteen pitää mielestäni antaa enmmän kuin ottaa. Itselläni henkinen puoli alkoi olla todellakin koetuksella.
Toki pelkään että tein väärin, ja mietin jatkuvasti saanko edes niinkään hyvää miestä enää. Pakko sitä on kuitenkin tehdä jonkinlaisia päätöksiä elämässä. Oli ne sitten oikeita tai vääriä...Elämä on kuitenkin melko lyhyt, ja haluan että olen itse onnellinen ja voin hyvin. Päätin, etten enää seurustele vain sen takia, että minulla on joku. Haluan seuraavalta suhteelta hyvää oloa ilman jatkuvaa "vuoristorataa", niin kuin itsekin kuvasit. On rasittavaa jatkuvasti pelätä minkähänlainen päivä tästäkin tulee...Haluan enemmän tasapainoa seuraavalta suhteeltani.
Muista ettet ole yksin joka on samassa tilanteessa. Meitä on täällä muitakin! Mutta koitappa jaksaa ongelmasi parissa, ja mieti oikeasti mitä elämältä haluat. Äläkä tyydy vähempään :)
Kiitos paljon viestistä!!
On kiva kuulla että muitakin samanlaisessa tilanteessa olevia on. Välillä olen tosiaan aika rankasti syyllistänyt itsenikin, että vaadin toiselta liikaa, olen hankala ja liian "perfektionisti" ja kun kuitenkin niin moni asia suhteessamme on hyvin. Nyt kuitenkin tuntuu että joku ratkaisu tähän on tehtävä, koska en tällaisessa ahdistuneessa tilassa voi elää. Mieheni sinäänsä ei koe yhteiseloamme hankalaksi, minä koen. Kuitenkaan en tiedä, voinko/haluanko koskaan ottaa tämän ihmisen kanssa sitä seuraavaa steppiä, esim. naimisiinmenoa tai lapsia jne?!?
Muutenkin kyllä olen stressaavaa ja aika helposti ahdistuvaa tyyppiä; mutta jos toisen tekemiset ja varsinkin tekemättä jättämiset on stressinaiheita mulle, niin ei sellaistakaan kukaan kestä. Ja myös miehelläni on niin kovin paha olo, kun hän ei koe olevansa sellainen mies minkä tarvitsisin.
Ollaan asumuserosta myös puhuttu; mutta vielä ei ole ollut rohkeutta tehdä tätä päätöstä. Meillä on yhteinen 2 viikon etelän loma joulun aikaan, jonka jälkeen katsotaan miten edetään. Mutta olet oikeassa: parempi nyt kuin sitten kun on avioliitto ja lapsia.
No, mutta kaikesta huolimatta itseluottamus on tallella (ja oikeesti tiedän että oon hyvä tyyppi :=), kokemukset pitää ottaa oppina ja suhtautua valoisasti tulevaisuuteen; sitä kuitenkin on elämä edessä ja joululomakin tulossa!
Rauhaisaa joulunaikaa!!
En tietenkään tunne Teitä kunnolla tai ole itsekään ollut kovin pitkään parisuhteessa, mutta erilaiset arvot on hankala juttu, Tavoitteenne tulisi sopia yhteen. Ja sitten on vielä jakaminen. Siis tavoitteiden, vapaa-ajan, tunteiden ja toistenne jakaminen. Niin että yhdistäviä tekijöitä ja toimia on enemmän kuin erottavia.
Vaikuttaa myös siltä, että vakiintumattomuus toisaalta rassaa suhdettasi. Hyväksy ja kunnioita puolisoasi, silloin saat hänestä enemmän iloa. Ja vastakohdat voivat repiä toisiaan tai täydentää toisiaan, riippuen miten niitä käsittelette.
Terveisiä! -Toivo
Että miehesi on tossun alla...ja sinä yrität kovasti muokata häntä olen pahoillani mutta kun olet saanut muokattua hänet omanlaiseksi niin sinusta alkaa tuntumaan ettei hän olekkään sinun tyyppiä ja te eroatte! sinulle neuvo lopeta muokkaus ja anna miehen olla se mikä on kun ihmisestä häviää ilo niin parisuhteesta tulee tervanjuontia ja tulee näitä riitoja mitä sinä olet näemmä laskenutkin että milloin on ollut hyvä kausi ja milloin huonokausi. Entäs sinä onko sinulla mitä huonoja tapoja muutakuin kyttäys ja alistaminen? kysyppäs mieheltäs mitä hän haluaa muuttaa sinusta ja haluaako hän edes mennä sinun kanssa naimisiin? tuskin.
Minulle tuli heti sellainen tunne, kun luin tekstisi, että teillä ehkä asiat ovat edenneet hiukan liian nopeasti. Onko kovin järkevää luoda tarkkoja aikatauluja sille, missä järjestyksessä asioiden pitäisi edetä. Itse olemme puhuneet naimisiin menosta ja lapsien hankinnasta, mutta silti emme ole miettineet mitään ajankohtia. Sitten vasta kun siltä tosissaan alkaa tuntua. Eikä tarvi ottaa paniikkia, vaikkei lapsia olisi vielä kolmen vuoden seurustelun jälkeen.
Eihän teillä ole mitään kiirettä mennä naimisiin. Teillä on koko loppuelämä aikaa!
Mieheni kanssa yhtenä iltana puhuttiin lapsista ja sanoin, etten minä ole edes 100 prosenttisen varma tehdäänkö me kaksi joskus yhdessä lapsia. Mieheni sanoi, että on hyvä asia, ettei kaikki ole valmiiksi käsikirjoitettua. Eihän sitä koskaan voi olla täysin varma siitä, että juuri tuon ihmisen kanssa olen koko loppuelämäni ydessä.
En tiedä osasinko selittää asioita niin, että niistä ymmärtäisi jotakin, mutta ei kannata lannistua, vaikka elämässä on ylä- ja alamäkiä. Itse olen sitä mieltä, että nykyään erot johtuvat siitä ,ettei kenelläkään ole kanttia yrittää tosissaan, vaan luovutetaan saman tien.
Kiitos tästä rohkaisusta!
Tiedän että ollaan kyllä molemmat spontaanisia ja sen tyylisiä, että edetään ehkä liian nopeasti. Mutta siitäkin ollaan keskusteltu, että mikäs kiire tässä. Ja on totta, että elämästä kun ei ikinä voi 100% tietää, ja kuitenkin suuret asiat on meillä kunnossa (vaikka erojakin on). Ja on myös niin, että kun on töissä ja muilla elämänalueella stressiä, niin sitten kaikki kotonakin muka on huonosti.
Onneksi pian alkaa joululoma ja meillä yhteinen etelänmatka edessä!
Kaikkea hyvää sinullekin toivottelen!
Mulla on kans sama tilanne. Ollaan oltu yhdessä 4 ja puoli vuotta. Kun menee hyvin, olen todella onnellinen mut sit yhtäkkiä mun avomies kimpaantuu jostain, hälle tulee mitta täyteen ja sit saan kuulla, miten koko juttu on ihan syvältä. Että miten hän ei tunne rakkautta eikä läheisyyttä eikä arvostusta jnejne... Ja mä oon kans aika jääräpää, enkäsit suostu allekirjoittamaan mitä hän tilittäää ja sit tulee hirvee possakka. Kerran hän sylkäisi kasvoilleni, kerran heitti lasin seinään mun viereen säpäleiksi, ym. Rakastan häntä todella paljon ja hyvinä aikoina tuntuu, että mies on miehistä ihanin. Mutta sitten taas rysähtää. Kun on hyvä aika, luulen, että kaikki on hyvin, mut sit yllättäin mies vetää maton jalkojen alta ja sanoo, että meidän on muutettava vuorovaikutusta, jotta suhde voi jatkua. Hän perustelee paljon ja hyvin, mutta musta tuntuu, että vaikka yritän ja yritän, hän ei ole tyytyväinen...Luulen, ettei hän pohjimmiltaan rakasta minua, yrittää kovasti, mutta ei rakasta. ???
Ite viihyn sinkkuna. Parisuhteet tuntui tervanjuonnilta. Ei enää kiitos.