Tiedättekö kuinka vaikeaa on jättää toinen? Entä kun rakastat toista enenmmän kuin mitään?
Yhdessä on oltu puolisen vuotta, ja kaikki on tavallaan hyvin, mutta kumminkin mun jätkäkaveri ei ole suhteessa ihan yhtä paljon kuin minä. Sillä tuntuu olevan halua mennä, mikä on okei, mutta kun nähdään kerran viikossa ja sekin aika nukutaan vaan yhdessä. Eikä tarpeet täyty, ei saa hellyyttä tarpeeksi. Toiselle riittää vaan yhdessä makoilu ja minä kaipaan kosketusta. Kun ollaan erossa niin viestejä, huomiota. Tiedon, että toinen ikävöi.
Tiedän, että poikaystäväni rakastaa minua, mutta kun se tapa näyttää ja toteuttaa saa oloni surulliseksi. Tieto ei riitä, pitäisi tuntea se, enkä tunne sitä ja olen suhteellisen onneton.
Ainoa ratkaisu oli jättää poikaystäväni. Ja se sattuu niin paljon, mutta mieluummin kärsin nyt kerralla jonkun aikaa ja sitten toivun, kuin olen suhteessa onneton. Ja saapa sit poikaystävänikin mennä niin paljon kun haluaa. Ei enää tarvitse ajatella mua, jos nyt ajattelikaan.
Sovittiin, että nähään tässä kumminkin joskus, koska se ei pysty eroamaan tosta noin vaan. Ja sovittiin myös, että se ei saa tekstailla tai soittaa mulle. Otan yhteyttä kun pystyn näkemään. Ensi viikolla kun me nähdään meinaan kyllä sanoa, että ei nähtäisi enää. Koska en pysty olemaan töissä, en koulussa, en kotona kun koko ajan kumminkin on se pieni toivo, entä jos sittenkin..
On vaan niin vaikeaa. Millon missäkin rupee itkettämään, muistot ei häviä. Olo on kuin kuolemaantuomitulla, odottaa vaan loppua.
Rakastan vaan niin paljon kultaani. Muutenhan tää olis helppoa.
Yhdessä on oltu puolisen vuotta, ja kaikki on tavallaan hyvin, mutta kumminkin mun jätkäkaveri ei ole suhteessa ihan yhtä paljon kuin minä. Sillä tuntuu olevan halua mennä, mikä on okei, mutta kun nähdään kerran viikossa ja sekin aika nukutaan vaan yhdessä. Eikä tarpeet täyty, ei saa hellyyttä tarpeeksi. Toiselle riittää vaan yhdessä makoilu ja minä kaipaan kosketusta. Kun ollaan erossa niin viestejä, huomiota. Tiedon, että toinen ikävöi.
Tiedän, että poikaystäväni rakastaa minua, mutta kun se tapa näyttää ja toteuttaa saa oloni surulliseksi. Tieto ei riitä, pitäisi tuntea se, enkä tunne sitä ja olen suhteellisen onneton.
Ainoa ratkaisu oli jättää poikaystäväni. Ja se sattuu niin paljon, mutta mieluummin kärsin nyt kerralla jonkun aikaa ja sitten toivun, kuin olen suhteessa onneton. Ja saapa sit poikaystävänikin mennä niin paljon kun haluaa. Ei enää tarvitse ajatella mua, jos nyt ajattelikaan.
Sovittiin, että nähään tässä kumminkin joskus, koska se ei pysty eroamaan tosta noin vaan. Ja sovittiin myös, että se ei saa tekstailla tai soittaa mulle. Otan yhteyttä kun pystyn näkemään. Ensi viikolla kun me nähdään meinaan kyllä sanoa, että ei nähtäisi enää. Koska en pysty olemaan töissä, en koulussa, en kotona kun koko ajan kumminkin on se pieni toivo, entä jos sittenkin..
On vaan niin vaikeaa. Millon missäkin rupee itkettämään, muistot ei häviä. Olo on kuin kuolemaantuomitulla, odottaa vaan loppua.
Rakastan vaan niin paljon kultaani. Muutenhan tää olis helppoa.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Itsekin jätin kahden vuoden jälkeen, vaikka rakastinkin todella paljon. Se sattuu aivan mielettömästi, mutta parempi olla yksin kun suhteessa, jossa tuntee itsensä surulliseks ja onnettomaks. Mahtavaa on jos pystyt irrottautumaan nyt, etkä sitten joskus kun on liian myöshäistä...Joillakin kun on tapana roikkua huonossakin suhteessa, ja "hukata" vuosia elämästä.
Jaksamisia sulle, ja muista, että elämä jatkuu aina kaikesta huolimatta!
Itse taas mietin, päättääkö suhde 7 vuoden jälkeen. Mutta tuo otsikko sopii tähänkin viestiin. Tunnen yhä rakastavani miestäni ja hän rakastaa minua. Hellyydestä ja läheisyyden osoituksista ei myöskään ole puutetta. Joku varmasti ihmettelee, miksi sitten tällaista mietin. Kuitenkin itsestäni tuntuu, ettemme ole henkisesti mieheni kanssa samalla tasolla. Tämä saattaa johtua siitä, että aloitimme seurustelun vielä teini-ikäisinä, joten vielä suhteen aikanakin olemme molemmat aikuistuneet rutkasti.
Jos keskityn arjen elämiseen, nämä ajatukset eivät mieltäni vaivaa. Mutta heti kun alan tätä syvällisemmin miettiä, alan kyseenalaistaa asioita ja harkita tämän suhteen tulevaisuutta. Yksi ongelma suhteessamme on myös se, että meidän välinen läheisyytemme on vähitellen muuttumassa kuin sisarusten väliseksi rakkaudeksi ja naisen ja miehen välinen intohimo on hiipumassa. Seksi on kyllä hyvää ja tyydyttävää, "kunhan koneisto käynnistyy", mutta varsinaisesti en enää vetoa mieheeni tunne.
Tämä ei myöskään ole ensimmäinen kerta, kun näitä asioita mietin. Viimeisen kahden vuoden aikana tällainen tunne on tullut nyt kahdesti. Edellisellä kerralla sain ajatukset työnnettyä pois mielestäni. Nyt vanhempien avioeron myötä olen taas itsekin näitä asioita pohtinut. Minun on kuitenkin kovin vaikea puhua ylipäätään todellisista syvimmistä tunteistani miehelleni, mutta olisi varmaankin reilua, että hän tietäisi epäilyksistäni. Hänkään ei vain osaa suhtautua tunteisiini kovin neutraalisti, vaan ottaa heti itseensä, jos vähääkään tämänsuuntaisista tunteista hänelle vihjaisen. Pelkäänkin, että jälleen kerran "lokeroin" nämä tunteet jonnekin syvälle mieleni sopukoihin piiloon, ilman että uskaltaisin käydä niihin todella käsiksi. On niin helppoa jatkaa elämistä vanhan kaavan mukaan, suhteellisen tyytyväisenä - tietäen kuitenkin, että jossain syvällä elää epäilys siitä, josko kuitenkin pitäisi ottaa riski.
Olemme avovaimoni kanssa ilmeisesti tuossa mainitsemassasi ensimmäisessä kerrassa. Jotenkin näen täysin kumppanini sinussa. Olen yrittänyt ymmärtää, jaksaa, odottaa, kuunnella, kaikkea mahdollista millä saisin hänet tajuamaan, että pitäisi minut. Rakastaa kummatkin kyllä, seksi sujuu jne mut jotain puuttuu.
Olen jo jonkun aikaa ajatellut et olisi helpompi jos jatkaisin elämääni ilman häntä, koska en halua odottaa että hänelle tulee tuo toinen kerta. Että minä tekisin ratkaisun, koska hän ei siihen välttämättä pysty.
Viestisi aukaisi silmäni näkemään lopullisesti, että ei meillä ole tulevaisuutta. Ehkä vuoden tai kaksi, mutta tuo tunne hänellä uusiutuisi jossakin vaiheessa. En minä halua laskea koko tulevaisuuttani ihmisen varaan jolle tulee tuo tunne. Enkä minä halua pitää häntä väkisten siinä, onnettomana. Etsiköön todellisen onnensa jonkun muun luota. Meillä oli mielettömän hienot 5 vuotta, ja olen niistä todella kiitollinen, mutta ehkä on aika päästää hänet menemään.
Kiitos viestistä, nyt tajuan lopullisesti...ehkä
Minäkin olin aikoinaan se joka jätti. Pari kuukautta sinnittelin suhteessa vielä sen jälkeen kun aloin tuntea itseni yksinäisemmäksi miesystäväni rinnalla kuin yksin ollessani. Pahimmalta tässä tuntuu se, että vielä lähes kuuden vuoden jälkeen rakastan häntä. Jos olisimme pystyneet elämään omaa elämäämme ja olemaan tapaamatta olisin saattanut unohtaa, mutta kaikki ne tekstiviestit, puhelut ja tapaamiset viimeisen kolmen ja puolen vuoden aikana ehtivät herättää pienen toivon kipinän uudesta alusta. Kun sitten otin puheeksi sen uuden alun, niin hän tyrmäsi koko ajatuksen. Jos minä olisin ollut se pääasiallinen yhteyden pitäjä noina vuosina olisin ymmärtänyt, ettei suhteen uudestaan lämmittämisestä edes keskustella, mutta se kun oli tuo miehenpuoli. Nyt on taas tulossa joulu ja muistot nousevat pintaan. Kuinka kaipaankaan häntä vierelleni yhä. On vaan edelleen yritettävä unohtaa.
Tunnistin itseni viestistäsi ja kauhistuin! Minä jätin ja ollaan oltu erossa vasta muutamia kuukausia. Mies ottaa aina välillä yhteyttä ja haluaa tavata. Itse kamppailen joka ilta etten laita hänelle viestiä tai soita, kaipaus on aina yhtä kovaa. Toivon vain ettei minulle käy niin kuin sinulle. Että jos joskus haluaisinkin jatkaa hänen kanssaan, hän tyrmäisi ajatukseni kokonaan. Mies itse haluaisi jatkaa suhdettamme ja vannoo ikuista rakkauttaan mutta itse en ainakaan vielä näe meille tulevaisuutta yhdessä. Toivottavasti minäkin voisin pikku hiljaa irrottautua miehestä enkä kävisi haikailemaan entisen elämän perään... se on vaan niin vaikeaa kun puhelin piippaa ja viesti on täynnä helliä sanoja ja kaipausta... Jaksamista sinulle ja kiitos kun annoit minulle ajattelemisen aihetta! =)
Lainaan lauseesi, surullisin mielin:
""" Yhdessä on oltu puolisen vuotta, ja kaikki on tavallaan hyvin, mutta kumminkin mun jätkäkaveri(minun tapauksessani tyttökaverini) ei ole suhteessa ihan yhtä paljon kuin minä. Sillä tuntuu olevan halua mennä, mikä on okei, mutta kun nähdään kerran viikossa. Kun ollaan erossa niin viestejä, huomiota. Tiedon, että toinen ikävöi."""
Mietin koko ajan, onko syytä lopettaa, vai onko hänellä vain "hidasta" lämpenemistä meidän suhteeseen, vai onko hän epävarma, vai olenko itse liian sitoutumishaluinen, vaativa, yms.
Kuitenkin, haluaisin paljone enemmän olla yhteyksissä, ja tuntea, TUNTEA että toisellakin olisi ikävä. Riudun, ja joudun jarruttelemaan kovasti, sydämeni PAKAHTUU, kun ei saa rakkautta riittävästi, enkä voi sitä antaakaan paljon, kun toinen ei ota vastaan.
Mitä teen?? Tuntuisi nii pahalta lopettaa kun niin tykkää.
ei voi kuulostaa noin samalle!!!!!jos en ois paremmin tieennyt ni oisin sanonu et mä kirjotin ton ite!!siis täsmälleen sama tilanne ja mäkin jouduin puolen vuoden jälkeen jättämään,vaikka rakastan enemmän ku mitään tai ketään muuta!!sattuu!!täst on nyt 1,5kk ja vieläkin itken melkein päivittäin=( jätkä oli ujo ja ehkä mä sitten hätäpäissäni tuomitsin sen piittaamattomuudeksi tms. mut en vaan kestäny enään että piti riutua ilman läheisyyttä ja nähtiin oikeesti se kerran viikossa ku oli lomilla=(sattuu niin maan perkeleesti!!!
Vaikkei toisten kurjuus omaa tilannetta parannakaan, on jollain tapaa kuitenkin helpottavaa lukea samanlaisia kokemuksia... Itsellä oikeastaan tasan tarkkaan sama tilanne, ½vuotta takana ja tuntuu vaan siltä ettei sitouduta samalla tavalla suhteeseen (en tarkoita, että koko ajan tarvis yhdessä olla tai kertoa rakastavansa, mut ne pienet asiat...). Rakastan kovasti ja niin hänkin rakastaa, mutta ollaan kai sen verran voimakastahtoisia molemmat, että koko ajan jompikumpi pahoittaa jostain mielensä (edelleen kyse niistä "pienistä jutuista", ei pettämisestä tms) eikä kumpikaan tule tarpeeksi vastaan riitatilanteissa.
Puolessa vuodessa ehtii kuitenkin kiintyä toiseen yllättävän paljon. Varsinkin kun ollaan oltu yhdessä tosi paljon (tässä siis se ero teidän suhteeseenne). Voi kuulostaa ristiriitaiselta jos ollaan kuitenkin nähty todella usein, että minusta tuntuu ettei olla samalla lailla sitouduttu tähän, mutta se tunne on vaan päivä päivältä vahvistunut toisen sanomisten/tekemisten myötä...
No, sen vaan halusin sanoa, että luulen tasan tarkkaan tietäväni mitä te kaikki muutkin kirjoittajat tunnette. Kun rakastaa, mutta tietää ettei homma ole enää hyväksi, ei itselle eikä sille toiselle. Se oli ainakin minulle kamala, kuristava hetki kun tajuaa ettei enää kannata jatkaa, vaikka rakastaakin toista. Siinä ei muu auta, kuin olla rehellinen itselleen, vaikka se tekisi kuinka kipeää. Kuten totesitkin, kumpikohan on loppujen lopuksi parempi, parkua ja surra nyt jonkun aikaa, kuin viettää loppuelämänsä murehtimalla niitä asioita joita nyt on joutunut murehtimaan seurustellessaan.....?
Tsemppiä teille kaikille.=)
kun luen teijän vastauksia, en voi olla itkemättä kun koko ajan toivon, ettei tän tarttis olla lopullista. jotkut kuvasi niin hyvin sitä oloa, esim. että tuntee olonsa yksinäisemmäksi yhdessä kuin erikseen. mut tunneen helvetti soikoon oloni nytkin niin yksinäiseksi. yritän käydä töissä ja koulussa, mutta aina kun töissä vessanovi tai kotiovi sulkeutuu alan itkemään.
tää on niin raskasta. tappelen kaikin keinoin kännykkääni vastaan etten ottaisi yhteyttä, enkä ole ottanutkaan. ja sitten mietin, että nyt mun rakas luulee etten ajattele sitä, vaikka tosiasiassa mä hajoon.
kauheinta on, että tiedän että ensi viikolla nähdään. ja sitten joudun elämään tätä pahinta tuskaa uudestaan.
sinuna peruisin ens viikon treffit....nimittäin, pahimmassa tapauksessa teet itsellesi karhunpalveluksen.
en voi, en vaan voi. ja mun on pakko nähä koska haluan jutella pari asiaa selväks mitä oltiin sovittu. ja se haluu tuua mulle mun joululahjan, mun joululahjaa sille ei voi ostaa kaupasta ja enää en voi sitä edes antaa.. haluan nähdä, vielä kerran..
Olen sinua paljon vanhempi naisihminen ja ollut samanlaisessa tilanteessa . Antaisin neuvoni, että ala vaikka vasten tahtoasikin katsella muita kavereita sillä silmällä . Anna itsellesi mahdollisuus äläkä tyydy suhteeseen mikä jo alussa on jotain vailla. Jätä surutta sitten tuo poikaystävä. Löydät kyllä paremman jonka asaitsetkin. Ero on raskas ja vaikea aina, mutta sateen jälkeen aina , aina, paistaa aurinko!
Hyvää Joulua sinulle pieni ystävä.
Kyllä tuli itselle suru puseroon näitä viestejä lukiessa. Itselläni on meneillään melko samanlainen tilanne. Noin puoli vuotta ollaan yhdessä kuljettu kultani kanssa. Kuitenkin olen huomannut, että pikkuhiljaa olen tullut vain entistä sulkeutuneemmaksi, surullisemmaksi ja jollain tavalla katkeraksi. Kultani mielestä asiat ovat ihan mallillaan, mutta minusta ei tunnu siltä, vaikka häntä paljon rakastankin.
Jokin on vialla, en tiedä mistä kyseinen täsmälleen johtuu. Haluaisin jatkaa tätä suhdetta, mutta päässäni pyörii kokoajan ajatus, että olisiko kuitenkin parempi lopettaa.
En halua kultaani missään nimessä jättää sen takia että minun olisi helpompi, ei se sitä kuitenkaan tulisi olemaan. Mutta voin vain kuvitella miten pahalta hänestä tuntuu kun aina olen niin surullinen. Olen pitkät ajat aivan hiljaa, en puhu kun minulle puhutaan, olen aivan omissa maailmoissani. Sitten saatan ruveta itkemään ihan tuosta noin vain. En muista päivää, jolloin en olisi itkenyt. Tämä rupeaa vaan olemaan aika väsyttävää. Niin minusta ja myös kultani mielestä. Se ilmenee ainaisella tappelemisella. Ihan mistä tahansa voi tulla ilmiriita. Tuntuu, että tarvitsee omaa aikaa,
mutta sitten kun sitä on niin ahdistaa kun ei toinen siinä olekaan. Vaikka tietää että on parempi yksin, ettei tarvitse sitä itkua ja huutoa. Yhden illan jos rauhassa saisi olla.
Mutta sitten kuitenkin jostain saa taas riidan aikaiseksi, ja loppujen lopuksi sitä itkee yksin sängyn pohjalla ja manaa koko elämää.
En tiedä minkälaista apua tässä kaivattaisiin vai auttaako mikään. Olen yrittänyt puhua, myös kultani kanssa, mutta viiden minuutin jälkeen ollaan taas "kiinni toistemme kurkussa." Muutamaan otteeseen olen sanonutkin että minä en enää jaksa, etkä tunnnu jaksavan sinäkään. Olisiko parempi että lähdetään ihan eri suuntiin?
Mutta sitten kun huomaa että toinen on ihan hajoamaisillaan sanoen: "Se on nyt sitten sinusta kiinni,minä en halua sinusta erota."
..niin tuntuu että ei sitä voikaan vain kaikkea heittää menemään. Että tämä on nyt vain vaikeaa, että se menee hetken päästä ohi ja sitten kaikki on taas hyvin. Mutta ei se koskaan tunnu olevan.
En vain ymmärrä mistä moiset ajatukset ovat päähäni tulleet, vaikka kovasti kullastani välitän, haluan olla hänen kanssaan ja vain hänen kanssaan. Mietin vain kuinka kauan tämä tällainen voi jatkua, muuttuuko tämä tästä mihinkään? Mitä pitäisi tehdä?
Samalla tavalla se kävi meillekin noin puoli vuotta sitten. Todellakin ero ei johtunut siitä, että rakkaus olisi loppunut. Ei ollut kyse siitä missään nimessä! Niin väitti exänikin, että rakasti minua vielä erotessamme. Oli vain pakko lähteä. Tiesin, että meillä ei olisi tulevaisuutta. Kaduin päätöstäni ja halusin hänet takaisin. Hän löysi itselleen lohduttajan. En osannut erota tyylikkäästi, olisi sen voinut hoitaa järkevämmin. Mutta niin kävi ja tiedän että se oli oikea ratkaisu. Rakastin tätä miestä, mutta hän ei koskaan ollut samalla tavalla suhteessa kuin minä. Halusi säilyttää vapautensa eikä koskaan päästänyt minua oikeasti lähelleen. Silloin eroaminen vasta vaikeaa onkin, kun rakkautta on mutta se ei riitä että sitä on! Joskus on pakko erota, koska ainakin omalla kohdalla oli sekin ,etten halunnut olla enää huonosti kohdeltavana. En kokenut saavani arvostusta ja ajattelin, että voisin löytää jonkun joka todella rakastaa minua. Olisi vain ollut niin paljon rakkautta annettavana..