Olen lukenut näitä anoppivihakeskusteluja ja tullut siihen tulokseen, että naiset on yleensä saanut huonon anopin. Vähissä olivat ne keskustelut, joissa mies valittaa huonosta anopista.
Miksi te naiset koette sen toisen naisen (joka ei ole äitisi) aina uhkaksi? Herne menee niin syvälle sieraimeen, jos sen puheet ei miellytäkkään.
Mitä sitten kun teistä tulee anoppeja? Osaatteko käyttäytyä niin kuin haluat itseäsi kohdeltavan?
Mitä pitää tapahtua/tehdä, että pystytään tulemaan toimeen ja olla välittämättä arvosteluista?
Miksi te naiset koette sen toisen naisen (joka ei ole äitisi) aina uhkaksi? Herne menee niin syvälle sieraimeen, jos sen puheet ei miellytäkkään.
Mitä sitten kun teistä tulee anoppeja? Osaatteko käyttäytyä niin kuin haluat itseäsi kohdeltavan?
Mitä pitää tapahtua/tehdä, että pystytään tulemaan toimeen ja olla välittämättä arvosteluista?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Omassa lapsuudessani edellisen sukupolven tätejä ei voinut lähestyä. He eivät osanneet luopua auktoriteetistään, lapsien piti olla hiljaa ja kunnioittavia. Asenne vaikutti koko elämän ajan.
Elin vuosia kahdestaan itseäni 30 v vanhemman sukulaisnaisen kanssa, enkä voinut edes sinutella häntä, vaan puhutella kolmannessa persoonassa. Olisin halunnut olla hänen ystävänsä, mutta se ei onnistunut. Hänen piti olla minun yläpuolellani. Emme koskaan voineet uskoutua toisillemme, ikä oli esteenä.
Uskon, että moni anoppisuhde pohjautuu tähän sukupolvien väliseen kuiluun. Anopit eivät ymmärrä, kuinka suuri asia olisi ystävystyä miniän kanssa. Tai päinvastoin. Miniä pelkää ystävystymistä.
Ihan turhaan. Onneksi nykyisin anoppejakin puhutellaan etunimellä. Se jo auttaa läheisyyden luomisessa.
Sukulaisnimitykst ovat jääneet vähitellen unohduksiin. Usein kuulee sanottavan "äitini veli" (ei eno) tai siskon mies (ei lanko) tai isän veljen vaimo (ei täti), äidin veljentyttö (ei serkku).
Miksi siis yhä muistamme sanoa "anoppi", miksei se ole mieheni äiti?