Hei.
Ajattelin itsekin nyt avautua kirjoittamaan omasta mieltä askarruttavasta asiasta. Olen jo miettinyt kauan näitä asioita ja ratkaisuja mielessäni, joten en ehkä ”näe” selvästi mitä tulisi tehdä ja jättää tekemättä. Jospa vaikka joku ulkopuolinen näkisi asiat helpommin..
Elän avoliitossa poikaystäväni kanssa. Noin puoli vuotta olemme saman katon alla asuneet. Alun perin muutto yhteen tuli poikaystäväni puolelta ja halusin sitä toki minä itsekin. En tiedä tapahtuiko kaikki liian nopeasti mutta nyt tuntuu että toinen osapuoli on muuttunut, sitä kautta varmasti jo minäkin.
Suhteemme alussa kaikki oli toisin, niin kuin aina parisuhteissa nyt on ennen kuin se arki koittaa eteen. Tiesin että poikaystäväni on itsepäinen ja ihminen joka sanoo sen viimeisen sanan tai ainakin haluaisi sanoa. Kuitenkaan ei tämä aiheuttanut mitään ongelmia, ei ainakaan suhteemme ja avoliitomme alussa. Rakastuimme todella nopeasti ja osoitimme sen toisillemme aina kuin mahdollista. Keskustelimme kaikesta maan ja taivaan väliltä, osoitimme hellyyttä ja rakastelimme todella usein.
Nyt kuitenkin pari kuukautta sitten suhteestamme muodostui vuoristorata.. Asiat on välillä hyvin, mutta niitä riitoja on tullut kauheasti enemmän. Enää ei poikaystäväni osoita hellyyttä, ei keskustele ilman riitaa, ei jousta asioista, eikä anna mistään periksi. Kaiken muutoksen on ilmeisesti tapahduttava minun puoleltani.. Ymmärrän toki, että kun riitoja on paljon parisuhteessa, se vaikuttaa moneen tekijään negatiivisesti, mutta ongelma onkin siinä, ettei asioista enää puhuta. Ne jäävät vaan selvittämättä, josta sitten syntyy väärinkäsityksiä. Olen yrittänyt erilaisia tapoja käyttämällä saada keskustelua aikaiseksi aiheesta, mutta ei siitäkään selvitä riitelemättä. Olen miettinyt olenko ottanut asiat väärällä tavalla esiin tai olenko kenties sanonut jotain väärää, mutta ei.. aina sama juttu. Hän omasta mielestään on keskustelutaitoinen, mutta miksi sitten asiat jää selvittämättä ja tilalle saadaan vaan uusi riita?
Nykyään se olen minä, joka teen aloitteet joka suhteessa. Hellyyttä ei saa, kuin kysymällä. Keskustelua ei saa kun toisen mielestä ei ole mitään keskusteltavaa.. Kännipäissään hän on tullut ilkeäksi ja baarissa menee kavereidensa kanssa minkä ehtii.. minä sitten muualla yritän aikaani kuluttaa..
En ole kertaakaan hänelle sanonut, ettei hänen saisi mennä kavereidensa kanssa tai olla heidän kanssaan baarissa. En ole koskaan kieltänyt juomasta, en silloinkaan kun yksi paukku on tullut otettua liikaa ja ilkeys minua kohtaan ilmenee. En ole koskaan vaatinut häneltä panostusta kotitöihin, koska tekee aivan älyttömästi töitä ja on poissa kotoa, joka stressaa häntä paljon. En minä nalkuttava muijakaan ole..
Itse alan Jo pelätä tilanteita jos tunnen, että tarpeeni ja haluni olisi otettava huomioon. Välillä tuntuu, ettei hän arvosta minua laisinkaan.
Kun olen kertonut, etten kestä enkä halua tällaista, hän kertoo ettei halua menettää minua ja että rakastaa minua… tunnesanatkin on hänelle vaikeita, puhumattakaan niiden näytöstä. Joskus, nykyään harvemmin meillä on myös hauskoja päiviä, jolloin käydään yhdessä syömässä, leffassa tai sitten tehdään jotain muuta. Mutta mihin ne päivät on suurimmaksi osakseen hävinneet?
Olen pohtinut pyrinkö epätietoisesti muuttamaan häntä sellaiseksi kuin haluan hänen olevan. Vai vaadinko silti vieläkin liikaa. Vai….Tässä alkaa keinot olla vähissä, voimat lopussa, itsesyytöksetkin jo mielessä, mutta rakkaus ei vaan toista kohtaan ole kuollut.
Voi kunpa tietäisin mitä hän haluaa, mitä toivoo, mitä ajattelee, mitä tuntee. Jos jollakulla on kokemuksia vastaavanlaisesta, oletko kiva ja kertoisit miten tällaisessa tilanteessa voi tehdä, vai voiko tehdä mitään? Olisiko minun muututtava välinpitämättömäksi??
Kylläpäs keveni kun sai kirjoittaa ajatukset paperille :)
Kaikille hyvää joulua ja vuoden vaihdetta.
Ajattelin itsekin nyt avautua kirjoittamaan omasta mieltä askarruttavasta asiasta. Olen jo miettinyt kauan näitä asioita ja ratkaisuja mielessäni, joten en ehkä ”näe” selvästi mitä tulisi tehdä ja jättää tekemättä. Jospa vaikka joku ulkopuolinen näkisi asiat helpommin..
Elän avoliitossa poikaystäväni kanssa. Noin puoli vuotta olemme saman katon alla asuneet. Alun perin muutto yhteen tuli poikaystäväni puolelta ja halusin sitä toki minä itsekin. En tiedä tapahtuiko kaikki liian nopeasti mutta nyt tuntuu että toinen osapuoli on muuttunut, sitä kautta varmasti jo minäkin.
Suhteemme alussa kaikki oli toisin, niin kuin aina parisuhteissa nyt on ennen kuin se arki koittaa eteen. Tiesin että poikaystäväni on itsepäinen ja ihminen joka sanoo sen viimeisen sanan tai ainakin haluaisi sanoa. Kuitenkaan ei tämä aiheuttanut mitään ongelmia, ei ainakaan suhteemme ja avoliitomme alussa. Rakastuimme todella nopeasti ja osoitimme sen toisillemme aina kuin mahdollista. Keskustelimme kaikesta maan ja taivaan väliltä, osoitimme hellyyttä ja rakastelimme todella usein.
Nyt kuitenkin pari kuukautta sitten suhteestamme muodostui vuoristorata.. Asiat on välillä hyvin, mutta niitä riitoja on tullut kauheasti enemmän. Enää ei poikaystäväni osoita hellyyttä, ei keskustele ilman riitaa, ei jousta asioista, eikä anna mistään periksi. Kaiken muutoksen on ilmeisesti tapahduttava minun puoleltani.. Ymmärrän toki, että kun riitoja on paljon parisuhteessa, se vaikuttaa moneen tekijään negatiivisesti, mutta ongelma onkin siinä, ettei asioista enää puhuta. Ne jäävät vaan selvittämättä, josta sitten syntyy väärinkäsityksiä. Olen yrittänyt erilaisia tapoja käyttämällä saada keskustelua aikaiseksi aiheesta, mutta ei siitäkään selvitä riitelemättä. Olen miettinyt olenko ottanut asiat väärällä tavalla esiin tai olenko kenties sanonut jotain väärää, mutta ei.. aina sama juttu. Hän omasta mielestään on keskustelutaitoinen, mutta miksi sitten asiat jää selvittämättä ja tilalle saadaan vaan uusi riita?
Nykyään se olen minä, joka teen aloitteet joka suhteessa. Hellyyttä ei saa, kuin kysymällä. Keskustelua ei saa kun toisen mielestä ei ole mitään keskusteltavaa.. Kännipäissään hän on tullut ilkeäksi ja baarissa menee kavereidensa kanssa minkä ehtii.. minä sitten muualla yritän aikaani kuluttaa..
En ole kertaakaan hänelle sanonut, ettei hänen saisi mennä kavereidensa kanssa tai olla heidän kanssaan baarissa. En ole koskaan kieltänyt juomasta, en silloinkaan kun yksi paukku on tullut otettua liikaa ja ilkeys minua kohtaan ilmenee. En ole koskaan vaatinut häneltä panostusta kotitöihin, koska tekee aivan älyttömästi töitä ja on poissa kotoa, joka stressaa häntä paljon. En minä nalkuttava muijakaan ole..
Itse alan Jo pelätä tilanteita jos tunnen, että tarpeeni ja haluni olisi otettava huomioon. Välillä tuntuu, ettei hän arvosta minua laisinkaan.
Kun olen kertonut, etten kestä enkä halua tällaista, hän kertoo ettei halua menettää minua ja että rakastaa minua… tunnesanatkin on hänelle vaikeita, puhumattakaan niiden näytöstä. Joskus, nykyään harvemmin meillä on myös hauskoja päiviä, jolloin käydään yhdessä syömässä, leffassa tai sitten tehdään jotain muuta. Mutta mihin ne päivät on suurimmaksi osakseen hävinneet?
Olen pohtinut pyrinkö epätietoisesti muuttamaan häntä sellaiseksi kuin haluan hänen olevan. Vai vaadinko silti vieläkin liikaa. Vai….Tässä alkaa keinot olla vähissä, voimat lopussa, itsesyytöksetkin jo mielessä, mutta rakkaus ei vaan toista kohtaan ole kuollut.
Voi kunpa tietäisin mitä hän haluaa, mitä toivoo, mitä ajattelee, mitä tuntee. Jos jollakulla on kokemuksia vastaavanlaisesta, oletko kiva ja kertoisit miten tällaisessa tilanteessa voi tehdä, vai voiko tehdä mitään? Olisiko minun muututtava välinpitämättömäksi??
Kylläpäs keveni kun sai kirjoittaa ajatukset paperille :)
Kaikille hyvää joulua ja vuoden vaihdetta.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Yksi toisensa jälkeen kirjoittaa samaa tarinaa. Hiukan eri paketissa, erilaisn naruin, mutta juoni on yleensä sama:
aluksi oli ihana ja rakastava poikaystävä, jonka kanssa jne...nyt hän on puhumaton,seksitön, epäsiisti, laiska, käy ulkona jne...
Ja sitten se yleinen toteamus: hän kuitenkin sanoo rakastavansa minua.
Mitä tämä tällainen rakkaus oikein on? Ei se ole mitään rakkautta. Se on lapsellisen nulikan turvallisuuden varmistamista ja omistushalua. Kiva kun mulla on muija varastossa!
Ihmetyttää tämä nuorten miesten henkinen keskenkasvuisuus. Kyllä hävettää isienkin puolesta. Niiden, jotka eivät ole poikiaan millään lailla opettaneet, tai niiden, jotka ovat häipyneet kuvioista kokonaan.
Itselläni on lähes vastaava tilanne, puoli vuotta asunut avomieheni kanssa yhdessä ja yhteenmuuttamisen jälkeen asiat menneet alamäkeä juuri samalla tavalla. Nyt kuitenkin pari viikkoa paremmin. Olen hellyydenkipeä, ja vaikka tämä piirteeni suhteen alkuaikoina juuri viehätti miestäni, häntä on nyt selvästi alkanut ärsyttää kun tulen viereen, halailen ja suukottelen. Muutama viikko sitten mieheni ärähti pahasti asiasta kun osoitin hellyyttä. Kun asiat olivat menneet huonosti jo pidemmän aikaa, otin asiasta aika pahasti nokkiini ja en koskenut mieheeni pariin päivään ollenkaan. Hän huomasi jotain olevan vialla ja alkoi näyttää hellyyttään hieman enemmän. Opetuksena tästä oli se, että huomasin parantamisen varaa omassa käytöksessäni ja osaan nyt antaa hänelle omaa tilaa enemmän. Mieheni puolestaan huomasi varmasti saman, koska nykyisin hellyyden osoitukset tulevat enemmän hänen omasta aloitteestaan. Puhuminen ei ole parantunut, mutta nyt on kuitenkin jo huomattavasti mukavampaa olla kotonakin kun ei tarvitse varoa sanojaan/tekojaan koko ajan ja toivoa on, että suhde vielä toimisi. :)
Mieti siis teetkö tahtomattasi jotain, mikä ärsyttää miestäsi. Tiedän tilanteen hankaluuden, mutta asiat voivat kuitenkin parantua juuri kun olet antamassa periksi.
Sen olen huomannut. Itse olen asunut puoli vuotta myös poikaystäväni kanssa. Meillä menee hyvin kylläkin, välillä on pikku riitoja. Asiat ei kuitenkaan ole kuin ennen, kaipaan enemmän hellyyttä ja tunteita, niiden näyttämistä. Niitä näytettiinkin ennen ja puheita oli kihloihin menosta (poikaystävä puhui) ja sitten puheet loppuivat. Mietin, että kyllästyikö poikaystäväni minuun vai miten, mutta ilmeisesti se arki tuli eteen. Se on vaan hyväksyttävä. Eiköhän ne poitsut meistä kumminkin tykkää vaikka eivät vaikutakkaan aina siltä.
Minulla lähes vastaava juttu omassa suhteessani, melkein puoli vuotta asuttu yhdessä. Jätkäkaverin pyynnöstä muutin hänen luokseen, koska muutenkin asuimme melko lähekkäin.
Kun yritän puhua hänelle, että asia painaa minua ja koitan kysyä syytä. Hän väittää ettei ole mitään ongelmaa ja että kaikki on hänestä todella hyvin. Lopputulos on, että jätkä alkaa vältellä ja asia jää ilmaan.
Tiedän, että usein miespuoleiset henkilöt ei ole kovin vahvoja ilmaisemaan tunteitaan sanoin. MUTTA kun parisuhteesta on kyse, eikö tunteiden pitäisi siinä jollakin tavalla näkyä? edes halauksina, hymynä, koskettamisena?
Olen ollut pari kuukautta erittäin onneton asian takia..Miten saada poikaystävä ymmärtämään, että jos meno jatkuu näin, hän tulee menettämään minut? Miten saada jätkä tajuamaan että parisuhteen eteen pitää tehdä asioita.
Koska mielestäni asiat ei toimi periaatteella: "Joo tykkään susta, kerron sitten jos asia muuttuu", vaan mielenkiinto ja tunteet pitää toiselle sillointällöin osoittaa.
Akoilla näyttää olevan joku yleinen harhakuvitelma, että miehen pitää tehdä kaikki ja naikkonen vaan nauttii olostaan. Mikä sinua itseäsi estää tekemästä kuvailemiasi asioita?