On vaan sellainen outo olo ja tilanne, kun isän kuoltua ei enää voi kysyä mihinkään neuvoa, eikä näyttää isälle, että mitä on tehnyt.
Monta keskeneräistä asiaa on, mutta mitään ei oikein tahdo saada tehtyä valmiiksi, kun yleensä isältä tuli kysyttyä neuvoja ja mielipidettä asiaan, joita oli tekemässä, mutta enää ei pysty.
Ei oo mitenkään tottunut tällaiseen...
Monta keskeneräistä asiaa on, mutta mitään ei oikein tahdo saada tehtyä valmiiksi, kun yleensä isältä tuli kysyttyä neuvoja ja mielipidettä asiaan, joita oli tekemässä, mutta enää ei pysty.
Ei oo mitenkään tottunut tällaiseen...
Vastaukset 11
Vanhimmat
Minulla on joka päivä töistä lähtiessä outo olo. Siinä ovesta lähtiessäni tai viimeistään pysäkillä soitin äidille, kerroin työpäivän kuulumiset ja kysyin kuulumisia. Äiti kyseli, olinko menossa kauppaan ja huolehti, jos olin ollut kovin myöhään.
Nyt ei ole enää ketään, kenelle kertoisi, jos meillä töissä sattunut jotain hauskaa. Ystäviä tapaan harvakseltaan eivätkä nämä ole niin isoja juttuja, että niitä viitsisi viikkojen päästä enää muistella.
Ajattelin vastata tähän, vaikka tilanteemme on ihan eri. Meidän perheemme ei ole millään lailla erityisen uskonnollinen, mutta meillä ajatellaan jotenkin, että kuolleet jää jonnekin tuonne ylös. He näkee meidät ja heille voi kertoa juttuja ja lähettää terveisiä. Mieheni kuoli pari vuotta sitten ja kyllä hän on silti läsnä, ei mitenkään ahdistavasti, mutta jotenkin kuitenkin. Pidä isäsi ajatuksissasi ja usko, että jollain tasolla hän sinut näkee ja huolehtii sinusta. Halaukset täältä, kyllä sinä selviät♥
Isän sairastui syöpään ja puolen vuoden kuluttua sairauden toteamisesta isä nukkui pois.
Isä oli elämänmyönteinen, hyvä ihminen ja olisi halunut vielä elää.
Sekin tuntuu vaikealta käsitellä, kun olisi halunut isän vielä elävän, mutta toisaalta isän vointi meni niin huonoksi, ettei sekään tuntunut oikeudenmukaiselta, että isä olisi niin huonovointisena joutunut elämään pikään kärsiyksessä, ei sekään ole ihmisarvoista elämää.
Suru ja luopuminen vievät oman aikansa, mutta isä varmaan toivoo, että jatkamme elämää, vaikka hän ei enää ole tässä elämässä kanssamme, mutta uskon jälleen näkemisen toivoon, että lopulta saamme nähdä rakkaat läheisemme ja olla heidän kanssaan, eikä enää joudu kokemaan tällaista eroa, kuin mitä kuolema erottaa.
Nyt muutamana yönä jälkeenpäin olen nähnyt unia, joissa isä on ollut mukana.
Niistä saa jollakinlailla lohdutusta.
Unissa isä ei ole sairas, vaan terve, nuorempi ja tunnistan hänet hyvin.
Itse uskon siihen, että ihmisellä on sielu, joka on ikuinen, vaikka ruumis maatuu.
Kuolema ei ole pelottava, vaan se on kuin portti toiseen ulottuuteen.
Taivas on toinen ulottuvuus, jos näin voi sanoa.
Mutta sen näkee sitten, kun oma aika on lähteä, mutta mielenkiinnolla odotan.
Orpo olo..kirjoitit sanat jotka meinasin kirjoittaa . Nyt ei sitten tarvitsekaan. Joten jatketaan ja ihmetellään.
Jos on luottamus Jeesukseen ja hänen sovitustyöhön, niin kerran kirkkaudessa tavataan.
Minäkin olen orpo tyttö, vanhemmat ovat kuolleet aikoja sitten. Eipä sisarenikaan ole kovin usein kuulolla ja vaikuttamassa tekemisiini. Se on vain niin, että ollaan lapsia, sitten nuoria ja sitten on aika erota vanhemmista ja usein lapsuuden kodista. Aikuisena pitää vain oppia tekemään päätökset ja ratkaisun oman järjen, sydämen ja harkinnan mukaan. Niin se on ollut isovanhempien, vanhempiemme kohdalla ja luottaa siihen että elämä kantaa. Ja aina saa rukouksessa pyytää apua ja viisautta Jumalalta.
Kirjoitan seuraavan jokaiseen viestiin minkä huomaan, löydän ja jaksan lukea. Toivottavasti se riittää todisteeksi. Kirjoitan tästä eteenpäin vain yhden kaiken selittävän ja vastaavan sanan kaikkiin viesteihin mitä huomaan ja mitkä muille näyttää järjettömiltä, mutta minä ymmärrän.
Minä menetin äitini ja olisin halunnut hänelle näyttää ja kertoa mitä olen tehnyt ja mitä juttuja videoita jne. Äitini oli parantumattomasti sairas ja kuoli pois. Kiellän kuitenkin vielä hänen kuolemansa ja aamulla kun herään ensimmäinen sana on Äiti! Kun menen nukkumaan hoen Äiti Äiti missä olet? Mulle on jäänyt tapa hokea äitiä aina kun olen yksin tai kävelen ulkona yksin Äiti missä olet? Äitini ruumis poltettiin. En hyväksy polttohautausta itse. Viime yönä olin menossa elävältä poltettavaksi liukuhihnalla. Sellaisia painajaisia toisinaan.
Hei nimimerkki OrpoOlo
Olen pahoillani menetyksestäsi. Isän ja äidin kuolema on suuri asia ja se vie paljon voimia ja kestää kauan ennen kuin siihen tottuu ja pystyy asian kanssa elämään. itsekin sanot, että tahtoisit näyttää asioita ja kysyä neuvoa, niin moni asia muistuttaa läheisestä. Mutta on hienoa, kun voi muistella ja on ketä kaivata. Suruun liittyviä asioita ja tunteita voi jakaa yhdessä muiden saman kokeneiden kanssa esimerkiksi seurakuntien järjestämissä sururyhmissä. Sellaisia alkaa taas syksyn tullen. Jos kiinnostaa, voit kysellä omasta seurakunnastasi, vertaistuki on yleensä parasta apua mitä on saatavilla. Huolehdi itsestäsi.
Tsemppiä ja voimia,
Pirkko-pappi
Kirjoita kirje tai päiväkirjaa jossa kerrot isälle päivän tapahtumista. Jos joskus kyllästyt siihen, voit vaikka polttaa sen. Tai piirrä, maalaa, videoi asioita "isälle.
Kun katselen kuolinilmoituksia, niin vainajien syntymävuosi niissä on paikkakunnallamme v.1930 kahta puolin. Vanhempani olivat molemmat syntyneet vuoden 1930-luvun lopulla ja täyttäisivät tänä vuona 85 vuotta. Oikeastaan nyt olisi heidän aikansa lähteä, jos vertaa heitä ikätovereihinsa. Kuitenkin he ovat olleet nurmen alla jo 26 ja 17 vuotta.
Vanhemmilta jäi tärkeä jakso, eläkeikä ja vanhuus näkemättä, mutta säästyivät he kyllä pitkältä sairauskierteeltä, vai sairauteen menehtyivätkin. Ja tietenkin me jälkikasvu säästyimme huolelta, jonka olisi ollut heitä tukiessa.
Kyllähän sitä vanhemmilleen olisi pitkää ikää toivonut, mutta kuitekin niin, että olisivat terveinä saaneet elää.
Toisinaan tuli mietittyä, että millainen isän vanhuus aikanaan on, kun isä vielä oli suhteellisen terve ja hyvässä kunnossa.
Eipä olisi voinut aavistaa, että isä syöpään menehtyy, kun monesti isän kanssa ruokapöydässä ja kahvilla olimme.
Tuskin kukaan toivoo vanhemmilleen sellaista vanhuutta, joka on jossain terveyskeskusen vuodeosastolla sänkypotilaana, liikkumattomana ja lähes tiedottomana useampia vuosia.
Mielummin hyvä ja terve vanhuusaika ja kun lähdön hetki koittaa, niin lähtö olisi nopea ja kivuton.
Kyllä se lähdön hetki on omaisillekin kova paikka, kun läheinen joutuu yksinään kokemaan ja lähtemään tästä ajasta tuonpuoleiseen, että millaset tunteet lähtevän mielessä pyörivät siinä hetkessä.