Elin mihehen kanssa, joka käytti henkistä väkivaltaa minuun ja lapsiini joka suhteessa. Hän haukkui poikaani lusmuksi ja rikolliseksi, valehtelevaksi kakaraksi. Tytärtäni hän sätti huoraksi. Minua myös. En osannut tehdä mitään oikein, pilasin kuulemma elämänsä, ei olisi kuulemma pitänyt koskaan hakea minua tanssimaan, koska siitä alkaen hänen elämänsä oli pilalla. HÄn huusi ja haukkui meitä, vaikka meillä oli vieraita. Aina poistuessamme jostain kylästä, sain kuulla kuinka mokasin taas kaiken. En saanut puhua mistään. Piti olla vaan hiljaa. En saanut puhua ongelmistani, en rahapulastani, en edes jutella normaaleja päivän asioita. Hän ei kuunnellut minua jos halusin sanoa hänelle että minua ei saa kohdella näin. Eikä myöskaan lapsiani. En kuulemma ansainnut anteeksi pyyntöä. Ansaitsin vain huonoa kohtelua. Hän haukkui kaikkea mitä tein. Ei antanut esim. ruokarahaa. Huusi vain et miksi jääkaapissa ei ole ruokaa. Itsellään hänellä olisi kyllä ollut rahaa vaikka kuinka, mutta ei meille; yhteiseen talouteen. joka helvetin kaljapullosta hän nosti metelin. jos vaikka saunaoluen olisin halunnut ottaa. ainoastaan vieraiden läsnaollessa mulle sallitiiin pari!! Läheisyytä en saanut. Seksikin oli sellaista pikaista ähellystä josta mulle jäi lähinnä paha olo.
Onneksi en enää elä tämän miehen kanssa, vaan lähdin pois lasten kanssa parikuukautta sitten. Nyt on parempi, mutta ahdistus vaivaa yhä. Olen hakeutnut terapiaan, mutta jonot ovat pitkät. Onneksi on hyviä ystäviä lähellä.
Onko muita saman kokemuksen omaavia??
Onneksi en enää elä tämän miehen kanssa, vaan lähdin pois lasten kanssa parikuukautta sitten. Nyt on parempi, mutta ahdistus vaivaa yhä. Olen hakeutnut terapiaan, mutta jonot ovat pitkät. Onneksi on hyviä ystäviä lähellä.
Onko muita saman kokemuksen omaavia??
Vastaukset 10
Vanhimmat
mielestäni teit oikean ratkaisun. Toivottavasti saat pian apua asian käsittelyyn. Samoin lapsesi. Yritä jaksaa keskittyä myös lapsiisi, että hekin selviytyisivät muutoksesta mahdollisimman hyvin.
Hyvää joulua perheellesi!
Mua haukuttiin kanssa, en koskaan oikein kelvannut..olin miten päin tahansa. En ole katunut päivääkään että lähdin, mutta arvet siitä jäi. Elämä on silti arvista huolimatta niin paljon parempaa kuin silloin. Laitoin oman tarinani aikaisemmin "Väkivallasta selviytyneet", joten en jaksa toistaa tässä.
Kävin itse terapiassa suhteen jälkeen. Lopetin sen silti liian lyhyeen, ja luulen että menen uudestaan juttelemaan. Mulla on jäänyt painamaan muutamat asiat niin pahasti, että on parempi että selvitän ne ammattilaisen kanssa. Suosittelen sulle että olet terapiassa niin kauan kun tunnet todella päässeesi yli tapahtuneesta. Ja terapeutin pitää olla hyvä, sellainen jolle on hyvä ja turvallinen puhua. Jos ensimmäinen ei miellytä, älä lannistu, vaan etsi käsiisi sellainen jonka kanssa voit purkaa nämä asiat.
Voimaa sulle!
ja joka päivä kohti parempaa,olen ihan samanlaista kokenut.En tuntenut olevani edes ihminen enää,kunnes viimeisillä voimilla,pääsin irti.Miten voikaan olla sadistisia ihmisiä,nyt ihmettelen jälkeenpäin.Syytin aina itseäni kaikesta vaikka ei olisi minun syy ollutkaan.Itsetuntoni korjaaminen kestää varmaan pitkään.
Niin juuri. Tuollaiset "perus-sadistit" eli kiusaajat saavat ihmisen tuntemaan itsensä kirpun kokoiseksi...
siitä on vaikeaa palautua ennalleen...
Kuule, hankalat aviomiehet ovat suomalaisten naisten vitsaus. Äidit ovat kasvattaneet pojista elukoita tai sitten isät antavat pojilleen huonon mallin.
Niistä miehistä kun ei pääse. Kiroilevat, vaativat ja rettelöivät tai pyörtävät päätöksiä. Kyllä se avioero on viimeinen mahdollisuus, mutta tarvittaessa käytän sitä itsekin, jos veto loppuu miehen kanssa.
Minun isäni kohteli äitiäni samoin,kuin miehesi sinua. Isäni käytti vielä fyysistä väkivaltaa äitiini ja meihin lapsiin. He olivat naimisissa 20-vuotta, kunnes erosivat. Äitini kuitenkin, väkivallasta johtuen sairastaa skitsofreniaa ja isästäni tuli alkoholisti. Onneksi jätit miehesi, koska pitkäaikainen väkivalta,niin henkinen kuin fyysinenkin murtaa vahvimmankin ihmisen. Äitini ei enää kykene normaaliin elämään.
Olen yh-äiti ja ollut elämässäni kahdessa pitkässä suhteessa ennen lapseni syntymää.Kun lapseni syntyi (olin 30v) ja kasvattanut lapseni yksin hänen syntymästään saakka.Kun lapsen oli 4v aloin jälleen tapailemaan miehiä ja halusin tutustua harvoina vapaa-iltoinani viikonloppuisin uusiin ihmisiin.Olen tässä vuosien kuluessa huomannut sellaisen asian, että vapailla markkinoilla ei taida juurikaan olla kunnollisia miehiä, ainakaan niiden joukossa, jotka olen ravintolassa tavannut.Minne sitä muuallekaan menisi, ihan yhtäkkiä ja satunnaisesti silloin kun on vapaata aikaa lapsenhoidosta, kuin ravintolaan, siellä ainakin tapaa ihmisiä.Olen myös muutaman kerran tavannut sokkotreffeillä miehiä, mutta tähän mennessä ei ole kohdalle osunut sellaista miestä, jonka kanssa olisi voinut jakaa loppuelämänsä.
Monilla on ollut paha alkoholiongelma, jonka he ovat itsekin myöntäneet, sitä ei välttämättä ihan ensitapaamisella tule ilmi, jos ei nyt ihan spurguasteella ihminen vielä ole.Useilla muuten kunnollisen oloisilla on ilmennyt sairaalloinen mustasukkaisuus, jolloin he ovat käyneet myöskin käsiksi eikä heidän kanssaan ole tämän ongelman takia voinut liikkua juurikaan missään, ettei tulisi hankalia tilanteita tämän takia.En ole mikään flirttaileva tyyppi ja välitän ainoastaan siitä ihmisestä, jonka kanssa seurustelen.Tämä vaan ei ole mennyt monelle perille, jonka kanssa olen yrittänyt seurustella.Kohdalleni on osunut myös yksi täysin luonnehäiriöinen ja suorastaan vaarallisen oloinen tapaus ja nyt olen vuosien turhan yrittämisen jälkeen luovuttanut. Enää en anna mahdollisuutta kenellekään miehelle, minun kanssani ei kukaan enää tule seurustelemaan, sillä lakkasi kiinnostamasta. Loppuelämäksi.Kun näitä edellisiä viestejä luki, niin vapaalla jalalla tässä maassa tuntuu olevan juuri tälläisiä epätoivoisia tapauksia.En enää päästä, jos joku suhde kuitenkin vielä elämääni tulee ja satun vaikka vielä ihastumaan, suhdetta niin pitkälle, että joku mies voisi sanoa seurustelevansa kanssani.En tule seurustelemaan enää kenenkään kanssa, enkä olemaan edes suhteessa kenenkään kanssa, niin että mies voisi kuvitella omistavansa minut. esim. kyttäämällä puheluitani:kenelle soitan ja tekstiviestejäni.Viivynkö liian kauan kaupassa tai lenkillä yms yms.Mitä televisio-ohjelmia katselen tai voisi haukkua ystäviäni huoriksi.Tai jotain muuta yhtä älykästä.
Kiitos vain teille ihanat suomalaiset unelmamiehet.En ole silti katkera, mutta tällaisista ongelmista kärsivien miesten pitäisi ymmärtää hakeutua hoitoon, etteivät enää pilaisi kenenkään naisen tai lapsen elämää.
Onneksi maailmassa on muitakin mielenkiinnon kohteita tai vaikka asioita, joille voi omistaa vaikka koko elämänsä kuin surkeat, mielenterveys-ja alko-ongelmaiset äijänkuvatukset.
lisäys vielä tuohon edelliseen:on niitä naisiakín, jotka käyttäytyvät väkivaltaisesti tai heilläkin voi olla alko-ongelma yms, mutta se ei oikeuta miehiä hakkaamaan ja alistamaan naisia.Kenen tahansa, jolla tällaista käytöstä ilmenee, pitäisi mennä itseensä ja kysyä itseltään, missä se vika aivan oikeasti on. Parisuhteeseen tai perhe-elämään ei tosiaankaan kuulu minkäänlainen väkivalta tai toisen ihmisen alistaminen. Ihmisellä, joka joutuu niiden kohteeksi pitäisi olla järkeä ja itsetuntoa lopettaa suhde siihen paikkaan.Jokaisella on oikeus valita, miten haluaa itseään kohdeltavan.Jos jää paskaan suhteeseen, antaa tavallaan toiselle osapuolelle luvan jatkaa hakkaamista tai muuten alistavaa käytöstä asettumalla aina vaan uudelleen maalitauluksi.Silti väärin tekee ainoastaan se joka lyö.
Sinua on satutettu pahasti, ymmärrän sen kyllä. Olet vielä nuori, älä menetä toivoasi! Olen ihan varma, että löydät vielä jonkun, joka sinua arvostaa! Onnellista Uutta vuotta,kaikesta huolimatta!
Yksin oleminen ei olekaan loppujen lopuksi niin paha asia...