Olen ollut mieheni kanssa yhdessä kymmenen vuotta, josta puolet naimisissa. Lapsia ei ole, olemme molemmat vähän päälle kolmekymppisiä.
Pari vuotta sitten alkoi tuntua, että olemme etääntyneet toisistamme todella paljon ja että suhteesta puuttuu jotain olennaista. Intohimo oli laantunut, mies keskittyi töihinsä ja minä olin opiskelelujeni vuoksi hänen taloudellisena taakkanaan. Päätimme kestää tiukan vaiheen yhdessä. Välillä yritin kertoa miehelleni, että minua ahdistaa se, että kotoa ei tunnu löytyvän enää muuta kuin velvollisuuksia, että jotain puuttuu. Ei ymmärtänyt.
Vuosi sitten sain selville, että mieheni oli ihastunut työtoveriinsa. Suhdetta heidän välilleen ei ilmeisesti koskaan kehittynyt kuitenkaan. Silloin puhkesi viimeinen kupla ja kulissit kaatuivat. Pakotin mieheni näkemään missä tilassa suhteemme oli. Menimme perheterapiaan.
Samoihin aikoihin ihastuin valtavan voimakkaasti uuteen työtoveriini ja hän minuun. Hän oli juuri pohtimassa omaa suhdettaan, ja lopettiki pitkän suhteensa myönnettyään tunteensa minuun. Kevään mittaan suhteemme syveni rakastumiseksi, vaikka seksiä ei kuvioissa ollutkaan mukana. MIeheni kanssa terapia junnasi paikoillaan, hän kävi nyökyttelemässä mutta ei käytännön tasolla tehnyt mitään asioille. Olimme jo erossakin hetken, jolloin vietin pari ihanaa yötä ihastukseni kanssa. Sitten mieheni sai puhuttua minut vielä takaisin.
Muutin takaisin kotiin koska halusin vielä yrittää kerran. Mieheni ei taaskaan tehnyt mitään konkreettista, mutta vihdoin minun painostuksestani kävi yksin juttelemassa terapeutille ja tuli tulokseen että haluaa jatkaa kanssani.
Valitettavasti samoihin aikoihin minulla diagnosoitiin vakava masennus, enkä ollut siinä tilassa että olisin kyennyt tekemään mitään päätöksiä.
Tilanne on nyt useamman kuukauden ollut se, että yritän toipua lääkkeiden ja terapian avulla, mutta en vieläkään tiedä haluanko jatkaa mieheni kanssa vai aloittaa uuden elämän, mahdollisesti ihastukseni kanssa.
Mieheni on ihana ja luotettava ystävä. Paras toverini, jolle voin uskoutua kaikessa. Mutta: en tunne häneä kohtaan juurikaan seksuaalista vetovoimaa tai intohimoa. Suhteemme on aina perustunut muuhun. En myöskään enää täysin luota siihen, että hän tulevaisuudessakaan pitäisi minua elämänsä numero ykkösenä. Tulin monta vuotta kakkosena kaiken muun ollessa tärkeämpää, enkä enää voi alistua siihen. Lasten hankkiminen mieheni kanssa vähintäänkin arveluttaa. Jotenkin en osaa luottaa siihen, että hän kantaisi lapsesta tasavertaisesti vastuuta.
Ihastukseni on sanonut odottavansa ratkaisuani, ja on odottanut jo kohta vuoden. Hän rakastaa minua, lääkkeineni kaikkineen. Olen tapaillut häntä suhteellisen viattomissa merkeissä satunnaisesti myös työn ulkopuolella. Hän on lempeä, hellä ja saa minut tuntemaan itseni Naiseksi. JOstain syystä voisin kuvitella tulevaisuuden ja lapsiakin hänen kanssaan.
Mieheni tietää minulla olleen toisen eromme aikana, mutta sanoo silti haluavansa jatkaa kanssani.
Olen aivan lukossa ja voimaton. Töissä on takana aivan kaoottinen jakso, ja kotonakin pitäisi alkaa jo päätöksiä tekemään.
Jäänkö tuttuun ja turvalliseen, mutta ehkä emotionaalisesti hieman laimeampaan suhteeseen? Avioliittoni on ulospäin mallikelpoinen: hyvät tulot ja kulissit, sivistynyt ja mukava mies.
Vai lähdenkö omilleni, pärjäämään omalla pienemmällä palkallani ja katson mitä voisi kehkeytyä ihastukseni kanssa, joka on rehti mutta ei aivan yhtä "maailmanmies" kuin aviomieheni.
Kuuluuko pitkässä suhteessa enää tässä vaiheessa roihutakaan mitään? Etsinkö vain kolmenkympin kriisissä jännitystä elämääni? Olen yrittänyt rakastua uudelleen mieheeni, joka ansaitsisi sen, mutta jostain syystä (depressioni?) tunteet eivät ole heränneet. Odottaako vielä ja kuinka kauan?
Pyytäisin fiksuja kommentteja, ei moralisointia. Olen jo käynyt läpi itsesyytökseni enkä yhtään ylpeile tilanteellani. Päinvastoin, haluaisin tehdä jo päätöksiä, mutta jotenkin voimani eivät riitä vielä.
Pari vuotta sitten alkoi tuntua, että olemme etääntyneet toisistamme todella paljon ja että suhteesta puuttuu jotain olennaista. Intohimo oli laantunut, mies keskittyi töihinsä ja minä olin opiskelelujeni vuoksi hänen taloudellisena taakkanaan. Päätimme kestää tiukan vaiheen yhdessä. Välillä yritin kertoa miehelleni, että minua ahdistaa se, että kotoa ei tunnu löytyvän enää muuta kuin velvollisuuksia, että jotain puuttuu. Ei ymmärtänyt.
Vuosi sitten sain selville, että mieheni oli ihastunut työtoveriinsa. Suhdetta heidän välilleen ei ilmeisesti koskaan kehittynyt kuitenkaan. Silloin puhkesi viimeinen kupla ja kulissit kaatuivat. Pakotin mieheni näkemään missä tilassa suhteemme oli. Menimme perheterapiaan.
Samoihin aikoihin ihastuin valtavan voimakkaasti uuteen työtoveriini ja hän minuun. Hän oli juuri pohtimassa omaa suhdettaan, ja lopettiki pitkän suhteensa myönnettyään tunteensa minuun. Kevään mittaan suhteemme syveni rakastumiseksi, vaikka seksiä ei kuvioissa ollutkaan mukana. MIeheni kanssa terapia junnasi paikoillaan, hän kävi nyökyttelemässä mutta ei käytännön tasolla tehnyt mitään asioille. Olimme jo erossakin hetken, jolloin vietin pari ihanaa yötä ihastukseni kanssa. Sitten mieheni sai puhuttua minut vielä takaisin.
Muutin takaisin kotiin koska halusin vielä yrittää kerran. Mieheni ei taaskaan tehnyt mitään konkreettista, mutta vihdoin minun painostuksestani kävi yksin juttelemassa terapeutille ja tuli tulokseen että haluaa jatkaa kanssani.
Valitettavasti samoihin aikoihin minulla diagnosoitiin vakava masennus, enkä ollut siinä tilassa että olisin kyennyt tekemään mitään päätöksiä.
Tilanne on nyt useamman kuukauden ollut se, että yritän toipua lääkkeiden ja terapian avulla, mutta en vieläkään tiedä haluanko jatkaa mieheni kanssa vai aloittaa uuden elämän, mahdollisesti ihastukseni kanssa.
Mieheni on ihana ja luotettava ystävä. Paras toverini, jolle voin uskoutua kaikessa. Mutta: en tunne häneä kohtaan juurikaan seksuaalista vetovoimaa tai intohimoa. Suhteemme on aina perustunut muuhun. En myöskään enää täysin luota siihen, että hän tulevaisuudessakaan pitäisi minua elämänsä numero ykkösenä. Tulin monta vuotta kakkosena kaiken muun ollessa tärkeämpää, enkä enää voi alistua siihen. Lasten hankkiminen mieheni kanssa vähintäänkin arveluttaa. Jotenkin en osaa luottaa siihen, että hän kantaisi lapsesta tasavertaisesti vastuuta.
Ihastukseni on sanonut odottavansa ratkaisuani, ja on odottanut jo kohta vuoden. Hän rakastaa minua, lääkkeineni kaikkineen. Olen tapaillut häntä suhteellisen viattomissa merkeissä satunnaisesti myös työn ulkopuolella. Hän on lempeä, hellä ja saa minut tuntemaan itseni Naiseksi. JOstain syystä voisin kuvitella tulevaisuuden ja lapsiakin hänen kanssaan.
Mieheni tietää minulla olleen toisen eromme aikana, mutta sanoo silti haluavansa jatkaa kanssani.
Olen aivan lukossa ja voimaton. Töissä on takana aivan kaoottinen jakso, ja kotonakin pitäisi alkaa jo päätöksiä tekemään.
Jäänkö tuttuun ja turvalliseen, mutta ehkä emotionaalisesti hieman laimeampaan suhteeseen? Avioliittoni on ulospäin mallikelpoinen: hyvät tulot ja kulissit, sivistynyt ja mukava mies.
Vai lähdenkö omilleni, pärjäämään omalla pienemmällä palkallani ja katson mitä voisi kehkeytyä ihastukseni kanssa, joka on rehti mutta ei aivan yhtä "maailmanmies" kuin aviomieheni.
Kuuluuko pitkässä suhteessa enää tässä vaiheessa roihutakaan mitään? Etsinkö vain kolmenkympin kriisissä jännitystä elämääni? Olen yrittänyt rakastua uudelleen mieheeni, joka ansaitsisi sen, mutta jostain syystä (depressioni?) tunteet eivät ole heränneet. Odottaako vielä ja kuinka kauan?
Pyytäisin fiksuja kommentteja, ei moralisointia. Olen jo käynyt läpi itsesyytökseni enkä yhtään ylpeile tilanteellani. Päinvastoin, haluaisin tehdä jo päätöksiä, mutta jotenkin voimani eivät riitä vielä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Rivien välistä sain sen käsityksen, että haluat hyväksyntää erolle ja uudelle elämälle uuden miehen kanssa. Olet miettinyt nykyisen miehesi ja suhteesi plussat ja miinukset, ja ymmärsin, että miinuksia on enemmän. Miksi tyytyä puolinaiseen, kun voi saada enemmän. Jos ei sitten sen uuden miehen niin jonkun muun kanssa, tai vaikka yksin. Eihän elämällä ole muuta tarkoitusta kuin elää se mahdollisimman onnellisena.
omillasi ja uutta suhdetta ihastuksesi kanssa. Mutta entä jos siitä ei tule mitään, ethän siten mene entisesi luokse ruikuttamaan että ottaisi sinut takaisin?
Tietysti voit myös miettiä asioita miehesi kannalta, jos tilanne olisikin toisin.
Itse en antaisi varmaan anteeksi jos kymmenen vuoden päästä mieheni ihastuisi toiseen naiseen ja jättäisi minut, olisin katkera. ( kymmenen vuotta yhdessä ja tässä kiitos, ehkä se päätös olisi pitänyt tehdä aikaisemmin niin molemmat olisivat voineet rakentaa omaa elämäänsä. )
sitä minkäkin olen jo pari vuotta miettinyt että mitä tehdä.
Olen itse naimisissa ollut jo yli kaksikymmentä vuotta,aikuisia lapsia ja erittäin kiltti mies.
Mutta elämä on kun eläisi veljeni kanssa seksi elämää ei ole pariin vuoteen enään ollut.
Minulla on kolme vuotta ollut salasuhde ja tapaan häntä kerran kaksi kuussa.
mietin vaan mitä pitäisi tehdä.
Luin senverran nopsaan tuon perusteellisen tekstisi, että oliko siellä puntarointia siitä, että oletteko miettineet tulevaisuutta miehenne kanssa? Mitä haluatte yhdessä? Mitä haluatte tulevaisuudelta nimenomaan yhdessä?
Älä roikota sitä sivusuhdetta vaan päästä hänet pälkähästä, uskalla lähteä liitostasi ilman suojaverkkoa. Silloin saattaa paremmin tietää mitä haluaa, mitä omalta elämältään haluaa.
Kriisiähän tuo on, oli se sitten 30 tai sitten avioliitto kriisiä. Ja eihän se paha ole, sehän on kuten jotkut hienosti sanovat uuden alku...tässä näitä lauseita, joista ei taatusti apua ole.
Tulisiko kysymykseen, että eläisit välillä yksin ja antaisit ajatustustesi selkiytyä. Anna itsellesi aikaa, kun ei ole lapsiakaan, jotka täytyisi ottaa huomioon. Kaikkea hyvää!
Lähde nyt, sillä sinulla on vain yksi elämä ja nykyiseen et selvästikkään ole tyytyväinen. Sillä olet jo miettinyt asiaa kauan ja varsinkin tuo sinun masennus, mistä luulet sen johtuvan? Luuletko sen helpottuvan nykyisessä suhteessasi vai onko masennuskin vain merkki siitä, että elämäsi on menossa hukkaan.
Olet nuori, kokeile suhdetta työkaveriisi, aloita puhtaalta pöydältä, ilman mitään vertailuja menneeseen, muutu itsekkin ja tee sitä mitä haluat. Voi olla, että työkaverisi on vain ihastus, mutta toisaalta se voi olla se oikeakin, ota sinä siitä selvää. Kolmenkympin kriisikin on sinulla päällä ja kenties tuo ajatus mahdollisista lapsista alkaa vaikuttamaan yhä voimakkaammin. Jos voit ajatella lapsen hankkimista työkaverin, mutta et nykyisen miehesi kanssa, on se viimeinen signaali siitä, että teidän juttunne on ohi.
Ymmär kyllä tunteen..itsellä vain kolme lasta,mieheni otti ja lähti juuri kolmenkympinkriisin takia yhtäkkiä,suht tuntemattoman naisen matkaan(tunsivat alle kuukauden,tapasimme ekan kerran koko perheen kanssa tämän naisen),muuttivat suoraan yhteen. Alusta asti miehestä huomasi ettei todella ole varma tunteistaan,tietysti uusi ihmeellien suhde oli kait mahtavaa,nyt muutaman kuukauden päästä tilanne ei olekkaan enään niin ihanaa kaiketi. Ellen sitten ymmärrä puheluita ja keskustelujamme väärin. Kaikki ei olekkaan niin ihanaa uuden kanssa kun uuttuden viehätys on hävinnyt. Kuulema "vanha elämä" olisi antoisampaa ja parempaa. Itse en tiedä mitä ajatella,haluaisi anteeksi antaa mutta toisaalta pelko että mies tekee saman uudelleen,jos ottaisin takas noin vain, kestäisinkö minä ja ennen kaikkie kestäisikö lapset uuden mahdollisen eron.
Mutta oikeasti mieti tarkkaan kun päätöstäsi teet ja ole mielellään hetki vaikka yksin,jos nimittäin päätätkin palata vanhaan toisen helpompi varmasti ottaa takaisin..ainakin uskoisin näin..et satuttaisi toista liikaa...siis nää vaan niitä ajatuksia mitä omassa päässä liikkuu,siis miten olisi helpompi antaa anteeksi jos ei asuisi toisen kanssa vaan vaikka tapailisikin..en tiedä..
Mut toisaalta olette terapiaakin yrittäneet ja silti solmut ei auenneet,jos oikeen ymmärsin,niin turha kai suhdettakaan vaan jatkaa siksi et on tottunut yhdessä olemaan..plääh..taidan puhua itseäni aivan ristiin,omat tunteet vaan edelleen niin sekasin,huomannut kyllä että joka puolelta satelee hyviä neuvoja tässä viime kuukausien aikana,mut se et mitkä ne oikeat sieltä osaa poimia onkin jo oma ongelmansa kai... Itsellä onneksi niin vahva tukiverkko ympärillä,et on saanut hyvin potkittua itseä eteenpäin. Ystävien kanssa kannattaa tilanteesta puhua,voi olla et kun asioita ääneen puhuu ne saa aivan eri mittapuut..en tiiä,mut mieti mitä oikeasti elämältä haluat,mitä tarvitset ja uskon että kannattaa ainakin vielä kerran yrittää puhua,kertoa itsekkin kaikki syvimmätkin tunnot,myös kipeät asiat,ehkä myös puida tämä "ystävyyssuhde" toiseen mieheen..en tiedä,itse vaan on miettinyt mitä kaikkea olisi pitänyt tehdä toisin ja ei varmaan ikinä voi puhua liikaa toisen kanssa,vaikka olisikin yksin puhelua,mutta se voi myös avata toisessa niitä lukkoja...
Nooh sainpahan ainakin itseäni purettua;)
Tsemppiä kuitenkin sulle päätöksessä,tiedän että tulee olemaan raskasta ja kaikille hyvää joulumieltä...