Pitäisikö kolehdin kerääminen lopettaa?

Tyhää olis! "Almu päästää synnistä irti!" Eli synninpäästö tuolleen, kun on antanut almun, vapauttaa paremmin! Testattu!

Hmm... eli jos jollakulla omatunto kolkuttaa siitä, ettei kirkossa ole mukana käteistä rahaa kolehtiin annettavaksi, niin ratkaisuehdotus tähän ongelmaan on tietenkin kolehdin keräämisen lopettaminen. Ei siis esim. siitä huolehtiminen, että rahaa olisi mukana - tai sitten jopa ihan tuosta väärästä syyllisyydentunteesta luopuminen :). Aika radikaali ehdotus, joskin kyllä aivan nykyihmisen ajatusmaailman mukainen... ;).

Vakavasti puhuen, kyllä minuakin monesti harmittaa, jos mukanani ei ole rahaa annettavaksi kolehtiin. Elämä vain on mennyt sellaiseksi, että käteistä rahaa on selvästi aiempaa harvemmin mukana. Niissä tilanteissa olen yrittänyt opetella luottamaan siihen, että kolehti on todellakin VAPAAEHTOINEN uhri, johon voivat halutessaan osallistua ne, joilla sillä hetkellä on mahdollisuus siihen. Jos tuota mahdollisuutta ei juuri sillä hetkellä ole, silloin saa ilman minkäänlaisia omatunnontuskia olla osallistumatta.

Kannattaa varmaan pohtia samalla hiukan tarkemmin, mikä siinä antamatta jättämisessä todella harmittaa. Onko kyse siitä, että vilpittömästi ja vapaaehtoisesti haluaisi osallistua, mutta ei juuri sillä hetkellä esim. rahapussin kotiin unohtumisen vuoksi pysty - vai onko sittenkin kyse jostain syvemmästä, jopa ihan väärästä antamisen motiivista, jonka vuoksi antamatta jättäminen harmittaa. Kolehdin antamiseenhan liittyy esim. juuri tuo julkinen, näkyvä toimenpide: siinä ulkopuoliset ihmiset näkevät, annanko juuri minä jotain, tai jätänkö antamatta. Kolehdin kerääjä ja lähistöllä istuvat näkevät tai ainakin kuulevat myös sen, annanko juuri minä vain kolikoita, vai jopa ihan paperirahoja. Näissä tilanteissa minä siis tulenkin nyt esille, näkyväksi jollakin sellaisella tavalla, jolla en ehkä haluaisi tulla näkyväksi - minusta voi ikäänkuin "paljastua" jotain, jonka en haluaisi paljastuvan. Jos antamatta jättämisen mielipaha syntyy jonkin tällaisen ajattelun kautta, niin silloin on varmaan hyvä miettiä kokonaan uusiksi ne oman antamisensa motiivit: ovatko ne todella Jumalan tahdon mukaiset. Tietenkin on parempi jättää kokonaan antamatta, kuin antaa esim. vain täyttääkseen muiden ihmisten odotuksia - olivatpa ne todellisia tai kuviteltuja.

Minusta artikkelissa mainitut Kallion srk:n kappalaisen ajatukset kuulostivat hieman omituisilta. Hänhän sanoi mm. näin: "kolehdin kerääminen ei ole kovin tärkeää, koska ihmiset maksavat kirkollisveroa". Minusta kolehdilla on muitakin merkityksiä, kuin vain rahan kerääminen. Toimiihan se joka Jumalanpalveluksessa myös jonkinlaisena opetusvälineenä; se muistuttaa siitä, kuinka meidän rahammekin ovat meillä vain Jumalalta lainassa, ja meidän tulisi oppia suhtautumaan niihin sen mukaisesti. Jos omaa asennettamme punnitessamme huomaamme, ettemme vieläkään ole oppineet asennoitumaan rahoihimme oikein, tämäkin asia on hyvä viedä rukouksessa Jumalan eteen, ja pyytää Häneltä todellista mielenmuutosta, että suhtautumisemme rahaan muuttuisi enemmän Jumalan tahdon mukaiseksi.

Riitta Männistö sanoi myös: "kolehdin siunaaminen messussa tuntuu hieman turhan suurieleiseltä jutulta siihen nähden, kuinka pieni on se uhri, jonka ihmiset siinä antavat". Minusta tuo kuulostaa jo varsin harhaiselta ajattelulta. Ensinnäkin siinä lähes halveksitaan ihmisten halua osallistua kolehtiin vaikka sillä pienelläkin summalla, ja toisekseen siinä turhennetaan Jumalan siunauksen merkitys - ikäänkuin Jumalan siunauksen määrä ja vaikutus olisivat jotenkin riippuvaisia siitä, miten paljon seurakuntalaiset lahjoittavat varojaan. Jos Jeesus olisi suhtautunut tällä tavalla saamiinsa viiteen leipään ja kahteen kalaan, sinä päivänä häntä kuulemassa olleet viisituhatta miestä olisivat jääneet ruokkimatta. On todella harmillista, että kirkkomme palveluksessa oleva henkilö suhtautuu Jumalan siunaukseen tällä tavalla. Toisaalta, tuo suhtautuminen ei tietenkään tule mitenkään yllätyksenä. Nähdäänhän se sama asenne valitettavasti myös suhtautumisessa Jumalan sanaan. Oli mukavaa huomata, että muut artikkelissa siteeratut papit eivät jakaneet Männistön ajatusta.

Minä en itse lopettaisi kolehdin keräämistä, mutta ehdotan, että kolehdin aiheen ilmoittamisen yhteydessä otettaisiin tavaksi mainita puhelinnumero, johon soittamalla tai tekstiviestin lähettämällä lahjoittamiseen voisi osallistua, vaikkei käteistä olisikaan mukana. Tätä varten ev.lut. kirkolla voisi olla vaikkapa kolehtipuhelin tai vastaava palvelu käytössään. Jos tätä kautta saadut lahjoitukset on tarpeen erikseen tilastoida esim. seurakuntakohtaisesti, jokaisella seurakunnalla voisi olla oma tunnusnumero, jonka tekstiviestinä palveluun lähettämällä lahjoitus kohdistuisi oikeaan seurakuntaan, ja viestin lähetysajan perusteella myös oikeaan Jumalanpalvelukseen, jos näin tarkka tilastointi on tarpeen. Seurakuntalaiselta raha siirtyisi puhelinlaskun maksamisen yhteydessä.