Jatko-opintoni ovat lähteneet käyntiin odotusten mukaisesti (omakustanteisesti harrastuspohjalta). Pärjään muiden mukana ihan kelvollisesti. Koko touhuun liittyy ainoastaan yksi pieni ongelma.
Olen jo kauan sitten menettänyt kokonaan ja lopullisen tuntuisesti intohimoni lukemiseen ja sivistyneisyyteen. Mitä syvemmälle akateemiseen maailmaan olen edennyt, sen vieraammalta tuo maailma tuntuu, ja mieli halajaa ennemmin vaikka kaivamaan ojaa pistolapiolla – tai tekemään ihan mitä tahansa muuta, kunhan siinä vain ei tarvitsisi ajatella mitään. "Älyllisen keskustelun" keskellä koen koko ajan olevani väärään paikkaan eksynyt huijari, vaarassa paljastua hetkellä millä hyvänsä. Pimeät raksahommat ovat minulle paljon luontevampi ympäristö; toisin kuin sivistyneistön parissa, siellä en tunne jatkuvaa ulkopuolisuutta.
Edellinen selittynee ei-akateemisella taustallani. Sellaisille ihmisille, joiden vanhemmat ja muut sukulaiset ovat luoneet uransa yliopistomaailmassa, kyseinen ympäristö varmastikin tuntuu "oikealta". Minulle ei tunnu.
Sen lisäksi, että tuo ympäristö on alkanut tuntua hyvin vieraalta, se tuntuu myös entistä turhemmalta. Kuunnellessani professoreiden puheita syntyy mielikuva omituisesta kuplasta (ei yhtä kuin kuuluisa punavihreä kupla, mutta wittgensteiniläinen perheyhtäläisyys kyllä löytyy), jossa nämä todellisuudesta vieraantuneet lasihelmipelin asiantuntijat kiroavat, miten vaikeaa on saada julkista rahoitusta läpeensä turhille projekteille, joiden olemassaolon ainoa tarkoitus on turvata projektien vastuuhenkilöiden koulutuksen pituutta vastaava elintaso.
Kun itse olen kuitenkin koko elämänsä ajan nähnyt läheltä yrittäjyyttä vapailla markkinoilla, olen aivan eri tavalla sisäistänyt kysynnän ja tarjonnan lait. Silloin on oppinut käsittämään työn niin, että sillä tulee olla tarkoitus ja siitä saada rahaa vain siinä tapauksessa, että se on jollakin lailla hyödyllistä (muillekin kuin tekijälleen). Opiskelujeni myötä käsitykseni työn luonteesta ei ole päivittynyt, vaan entinen näkemys vain vahvistunut: se, mitä tiedekunnassamme puuhaillaan, ei sen enempää kiinnosta kuin hyödytä ketään. Graduni oli täysin yhdentekevä, ja jos jatkan aiheesta väitöstä kohti, siitä tulee aivan yhtä yhdentekevä. Mikäli alani lakkautettaisiin kokonaan, yhteiskunta ympärillä ei edes huomaisi sitä. Silti yhteiskunnan pitäisi rahoittaa tätä! Hyviä harrastuksiahan humanistiset viisastelut ovat (niille, jotka niistä edelleen nauttivat – minä en enää voi sanoa nauttivani), mutta kuten muiden harrastusten parissa näpertelijöiden, myös näiden pitäisi tehdä se omalla ajalla ja rahallaan.
Nyt jäljellä on enää miettiä, otanko tavoitteekseni pyöriä lopun ikääni ympäristössä, jossa koen koko ajan itseni huijariksi ja ulkopuoliseksi, vai syrjäydynkö kokonaan kaiken ulkopuolelle. Jälkimmäinen vaihtoehto on jo jonkin aikaa tuntunut houkuttelevammalta. Kai se väitös kuitenkin pitää tulevina vuosina harrastusmielessä tehdä, koska asia on sukulaisille niin tärkeä – heillä nimittäin ei ole käsitystä, mitä teen.
Olen jo kauan sitten menettänyt kokonaan ja lopullisen tuntuisesti intohimoni lukemiseen ja sivistyneisyyteen. Mitä syvemmälle akateemiseen maailmaan olen edennyt, sen vieraammalta tuo maailma tuntuu, ja mieli halajaa ennemmin vaikka kaivamaan ojaa pistolapiolla – tai tekemään ihan mitä tahansa muuta, kunhan siinä vain ei tarvitsisi ajatella mitään. "Älyllisen keskustelun" keskellä koen koko ajan olevani väärään paikkaan eksynyt huijari, vaarassa paljastua hetkellä millä hyvänsä. Pimeät raksahommat ovat minulle paljon luontevampi ympäristö; toisin kuin sivistyneistön parissa, siellä en tunne jatkuvaa ulkopuolisuutta.
Edellinen selittynee ei-akateemisella taustallani. Sellaisille ihmisille, joiden vanhemmat ja muut sukulaiset ovat luoneet uransa yliopistomaailmassa, kyseinen ympäristö varmastikin tuntuu "oikealta". Minulle ei tunnu.
Sen lisäksi, että tuo ympäristö on alkanut tuntua hyvin vieraalta, se tuntuu myös entistä turhemmalta. Kuunnellessani professoreiden puheita syntyy mielikuva omituisesta kuplasta (ei yhtä kuin kuuluisa punavihreä kupla, mutta wittgensteiniläinen perheyhtäläisyys kyllä löytyy), jossa nämä todellisuudesta vieraantuneet lasihelmipelin asiantuntijat kiroavat, miten vaikeaa on saada julkista rahoitusta läpeensä turhille projekteille, joiden olemassaolon ainoa tarkoitus on turvata projektien vastuuhenkilöiden koulutuksen pituutta vastaava elintaso.
Kun itse olen kuitenkin koko elämänsä ajan nähnyt läheltä yrittäjyyttä vapailla markkinoilla, olen aivan eri tavalla sisäistänyt kysynnän ja tarjonnan lait. Silloin on oppinut käsittämään työn niin, että sillä tulee olla tarkoitus ja siitä saada rahaa vain siinä tapauksessa, että se on jollakin lailla hyödyllistä (muillekin kuin tekijälleen). Opiskelujeni myötä käsitykseni työn luonteesta ei ole päivittynyt, vaan entinen näkemys vain vahvistunut: se, mitä tiedekunnassamme puuhaillaan, ei sen enempää kiinnosta kuin hyödytä ketään. Graduni oli täysin yhdentekevä, ja jos jatkan aiheesta väitöstä kohti, siitä tulee aivan yhtä yhdentekevä. Mikäli alani lakkautettaisiin kokonaan, yhteiskunta ympärillä ei edes huomaisi sitä. Silti yhteiskunnan pitäisi rahoittaa tätä! Hyviä harrastuksiahan humanistiset viisastelut ovat (niille, jotka niistä edelleen nauttivat – minä en enää voi sanoa nauttivani), mutta kuten muiden harrastusten parissa näpertelijöiden, myös näiden pitäisi tehdä se omalla ajalla ja rahallaan.
Nyt jäljellä on enää miettiä, otanko tavoitteekseni pyöriä lopun ikääni ympäristössä, jossa koen koko ajan itseni huijariksi ja ulkopuoliseksi, vai syrjäydynkö kokonaan kaiken ulkopuolelle. Jälkimmäinen vaihtoehto on jo jonkin aikaa tuntunut houkuttelevammalta. Kai se väitös kuitenkin pitää tulevina vuosina harrastusmielessä tehdä, koska asia on sukulaisille niin tärkeä – heillä nimittäin ei ole käsitystä, mitä teen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Mikset opiskele jotain minkä koet kiinnostavaksi ja hyödylliseksi?
Mikään ei jaksa enää kiinnostaa enkä minulla riitä uskoa siihen, että mikään sellainen asia, jossa pystyisin oppimaan päteväksi, voisi olla jollakin tavalla hyödyllistä.
Samanlaiset kokemukset akateemisesta maailmasta. Olin yliopistolla tutkijana (jätän tiedekunnan sanomatta) jonkun aikaa ja tosiaan koko ajan oli olo kuin turistilla, että mä olen vieras ja vain käymässä täällä. Niin ikään jatkuvasti sai ihmetellä, että ovatko nämä ihmiset (työtoverit siis) tosissaan, vai esittävätkö vain. Että kuinka kukaan voi olla sillä lailla aidosti innostunut täysin turhanpäiväisestä nysväämisestä. Ilmeisesti he kuitenkin olivat. Selitin sen itselleni sillä, että proffien ja tutkimusjohtajien liksa on sen verran kova, ettei siinä enää jaksa miettiä tekemänsä työn hyödyllisyyttä (raha rauhoittaa). Joka päivä oli motivaatio-ongelmia, kun tiesi tekevänsä aivan turhaa työtä, joka -kuten sanoit, ei kiinnosta ketään ja jos se jäisi tekemättä, kukaan ei huomaisi mitään.
Sain tutkijan urani aikana aikaan muutaman pumaskan paperia, jolla ei ollut mitään merkitystä. En tiedä lukiko niitä juttujani edes monikaan ulkopuolinen taho, tuskin. Mitä valitan, mullehan maksettiin palkkaa (kaikki tietävät ettei yliopiston palkat ole kummoisia siellä palkkataulukon alapäässä). Totta, mutta silti homma tuntui äärimmäisen turhauttavalta. Yhteiskunnan rahaa paloi ihan humpuukiin ja minä uhrasin muutaman vuoden elämästäni täysin yhdentekevään puuhasteluun.
En tiedä, olisinko sopeutunut, jos olisin jatkanut siellä pidempään. Kenties, jos en olisi sitä ennen koskaan ollut työttömänä. Se nimittäin avasi minulle silmiä työstä ja työmarkkinoista ehkä samalla tavoin kuin sun perheesi yrittäjätausta sulle. Väitöskirjaa en kuitenkaan missään vaiheessa edes harkinnut tekeväni, se tuntui niin turhalta, koska tohtorin papereita ei arvosteta kuin akateemisessa maailmassa. Tietysti senkin olisi voinut kuitata asenteella, että mitä väliä mitä tekee, jos siitä saa rahaa. Nyt vanhempana joskus mietin, että olisiko sittenkin kannattanut, sen myönnän. Mutta jossittelu on turhaa eikä mikään rahoitus ja jatko-opiskeluoikeus ollut silloin varmaa, vaan nekin olisivat vallan hyvin voineet mennä ohi.
Joka tapauksessa Hämärän rajoilta, ajatuksesi yliopiston meiningistä olivat kovin samat kuin omani.
Eikös toi ole yhteiskuntalähtöinen paradoksi?
Niin, akateemisuus ei liene synonyymi sivistyneisyydelle.
Samaistun kyllä tuohon ulkopuoliseen oloon. Olen itse ihan duunariperheestä, mutta itse opiskellut akateemisen koulutuksen ja töissä aika menestyvässä firmassa.
Kun kuuntelee suomenruotsalaisten purjehdusjuttuja yms, niin tulee tunne ettei ihan kuulu joukkoon. Kumminkin se niiden pomo on minut sinne valinnut ja on tyytyväinen. Pirun opportunisti. Siis minä :D
Suomessa nyt muutenkin akateemikot on täysi vitsi. Täysin omissa egoissaan onanoivaa porukkaa, joka on niin kaukana todellisuudesta, että ei mikään ihme, että maa on nykyisin niin pohjamudissa kuin on. En ymmärrä, miksi niiden on annettu piehtaroida omalla planeetallaan niinkin kauan. Tyhjää ykipuolista tutkimusta, joka tulee vuosia jälkijunassa, eikä sitä kukaan hyödynnä - sellaista scheissea on sitten hyllyt täynnä. Itse suoritin tutkintoni alta pois niin pian kuin mahdollista, enkä kaipaa ikinä takaisin.
Näitä sinun juttujasi on kyllä ilo lukea.
Ei mulla muuta. :)
Paitsi se, että on jonkin verran sukulaissieluisuutta. Kumpikaan ei jotenkaan osta tuota joukkosieluista arvomaailmaa. Se kieltämättä onkin pelokkaiden lampaiden ainoa lohtu tässä maailmassa; turvallinen lauma johon kuulua, ja joka hyväksyy sellaisena kuin he haluavat sinun olevan.
Kaverilla aika erilaiset kokemukset. Hänkin duunariperheestä yliopistoon lähtenyt. Valittanut nyt kesätyöstään (tehdastyötä) ja sanonut, että aivot surkastuvat ja aivokuolema iskee pian. Kova hän on aina töitä ollut tekemään, mutta nyt todella näkee, että ei ole sopivissa hommissa.
Minusta yliopistoa vaivaa enemmänkin rahvaanomaisuus kuin kansasta vieraantunut elitismi. Ainakin meidän laitoksella tutkijat puhuvat vain potkupallosta ja muusta urheilusta. Ihan turha viritellä mitään älyllisiä keskusteluita. Fiksuja pääse puhumaan oikeastaan vain proffan seminaarissa ja sielläkin usein puhutaan jalkapallosta.
Syksyn suunnitelmat menivät kokonaan uusiksi, kun isäni kuoli vajaat pari viikkoa aloituksen kirjoittamisen jälkeen. Hänen halunsa nähdä minut suvun ensimmäisenä tohtorina olisi ollut suunnilleen ainoa syy jatkaa itselleni ja muille valehtelemista, että kuuluisin akateemiseen maailmaan. Nyt sitäkään ei tarvitse miettiä.
Isävainaalta jäi yritys, jossa itsekin olen (suurimmaksi osaksi pimeästi, mutta kuitenkin) työskennellyt ja jonka toimintaa ei nyt ole jatkamassa kukaan, sillä kyseisen alan töihin tarvitaan muodollista pätevyyttä.
Heti kunhan perunkirjoitukseen liittyvät ja yritykseltä kesken jääneet asiat on selvitetty ja elämä alkanut taas muistuttaa normaalia arkea, lähden hankkimaan itselleni sähköasentajan papereita. Kenellekään vieraalle en tällä taustallani tule työllistymään, mutta ehkä yhden miehen yrityksenä pystyn tienaamaan sen verran, että elätän itseni.
Taloa, perhettä tai mitään muutakaan en koskaan tule hankkimaan, joten toiminnan ei tarvitse tuottaa kummoisesti – eikä minkäänlaiseen menestymiseen tuollakaan sektorilla ole kunnianhimoa. (90-luvun alusta isäni oppi sen, että pienyrittäjän ainoa tapa pärjätä on olla palkkaamatta ketään ulkopuolista ja elää kädestä suuhun, eikä tilanne noista ajoista ole muuttunut oleellisesti parempaan suuntaan.) Pääasia on kokemus, että tekeminen olisi jollakin lailla muita ihmisiä ja yhteiskuntaa hyödyttävää. Tonni kuussa sähköjohtojen vetelemisestä putkiin sekä tuntuisi oikeudenmukaisemmalta että tyydyttäisi enemmän kuin se reilu pari tonnia, mitä pilipaliväitöskirjan tekemisestä apurahan tms. rahoituksen piiriin päästyään saisi.
Ja ennen kaikkea – elämä olisi yksinkertaista. Miksi sen edes pitäisi olla jotakin muuta? https://www.youtube.com/watch?v=c7_P1YCgj3w
Onnea sitten vaan elämään!
Ehkä tuo vapauttaa sinut koittamaan siipiäsi ihan uudella tavalla?
Lisäksi on ilo lukea, että joku muukin on kriittinen akateemisia ankkoja kohtaan. Sen ylimielisempää ja usein katrasta lampaita harvoin tapaa, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta.
PS. Tuo kun sanoit olleesi pimeästi duunissa, voi olla aika vaarallista sanoa täällä, sillä esim. helka kyttää noita, ettei vaan kukaan saa vähääkään ylimääräistä (joku kyseli kerran miten perinnön voi piilottaa sossulta), joten ole varovainen ettei tule ylimääräisiä ongelmia.
Osanottoni isäsi poismenon johdosta.
Toivottavasti elämäsi sähköjohdon parissa on tyydyttävämpää kuin elo akademonisessa maailmassa. Itselleen epämieluisan asian tekeminen pitkään ilman Hyvää Syytä(TM) ei tuo mitään hyvää ihmiselle.
Sähköjohtojen vedolla päässee kahteen tonniin kieppeille tuloissa ilman että tarvitsee vielä itseään tappaa. Eiköhän sillä elä siten, että leivän päälle on muutakin kuin ylähuuli. Uuden Teslan hankinnasta voi vain haaveilla :-).
Ja kun on omana herranaan, niin aina välillä voi piää vitutustauon ja vaikka tehdä muutaman kappaleen.
kannattaisi varmaan ensin hoidattaa masennus ennen kuin tekee isoja päätöksiä