Se tunne. Kun joutuu luopumaan, monta kertaa rakastamastaan ihmisestä. Mä niin halusin yrittää, korjata kaiken. Mikään ei vain riittänyt. Taas nii hajalla, ja voimat lopussa. Tyhmintä tässä on se, että niin moni on sanonut mulle että itseni hajotan, ei hän muutu. Itse olen vierestä katsonut ja sanonut samat sana. Nyt olen yksi niistä tyhmistä. Ja annan lapsenikin kärsiä ja nähdä kuinka koko ajan hajoan enemmän ja enemmän. Paska mikä paska, äidin kuuluis suojella lastaan tällaselta. Ottajia varmaan ois, mut ei! Minäpä roikun tässä... rukoilen että pysyn nyt vahvana enkä päästä häntä enää vaikuttamaan, milläänlailla mihinkään... olen puhunut... itkeä voin ja joudun vielä pitkään..
toivoton...
Katttku
5158
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Vomia sinulle
Tietääkö se sinun rakastamasi ihminen todellisia tunteitasi. Eli onko kyseessä eroprosessi vai onko kyse enemmän sanomattomista sanoista joita toinen ei tiedä, vaan hänen pitäisi lukea ne rivien välistä.
Kyllä hän tietää. Olen sinänsä ikääni nähden "viisastunut" ja tajunnut ettei suhdetta ole järkeä lopettaa jos ongelmat ei ole korjattavissa. Tahtoa olis aivan miten päin vaan selvittää, toinen jahkaa. Kun kerään rohkeutta enkä pidä minkäänlaista yhteyttä, ilmestyy hän taas elämäämme, vakuuttaa että haluaa samaa kuin minäkin, korjata kaiken. Kunnes viina vie, välinpitämättömyys alkaa, välttely ym. Ja siis kyse ei ole siitä että mikään "sillälailla" olis vikana kun ollaan yhdessä, hän ilmeisesti kyllästyy kun huomaa että arki ei ole sen kummempaa kun normaalia elämää, työssäkäymistä, lasten kanssa touhuamista, yhteistä aikaa, kavereiden näkemistä jne jne...ehdotukset eivät kelpaa joita ehdotan kahden kesken tekevän. Ainoa asia joka kiinnostaa on netflix ja nyhjäys. Muuten baarit ym.. selviä tekosyitä miksi ei halua tulla yöksi, "naisen vaivoja" kuten migreeni, selkäkipu, siivous ym ym... enkä painosta, kun en jaksa. Olen katsonut omalla painollaan, mutta nyt en vain jaksa.. instassa aika kuluu hällä lepposasti yksin ollessaan mikä ei sikäli liikuta, mut "hieman" häiritsee kahden naisen kuvien jatkuva tykkäily. (en vahtaa, ne ilmoitykset kun ilmestyy automaattisesti kavereiden tykkäyksien kohdalle, joita tietenkin seuraan muutenkin....vaikea selittää.. nyt en siellä ig:ssä edes käy ettei satu...
"jos ongelmat siis on korjattavissa"
Tiedän, miltä sinusta tuntuu. Itse seurustelin 18 vuotta ja suhteeni päättyi tänä kesänä. Rakastuin häneen sydänjuuriani myöten. Kuitenkin hän sanoi jo suhteemme alkuaikoina, ettei meistä tule mitään. Kuvittelin pystyväni muuttamaan hänet. Suhteemme oli katkolla monta kertaa. Sain kuitenkin hänet tähän asti jatkamaan suhdettamme. Matkustimme, teimme ruokaa yhdessä, marjastimme, kalastimme. Teimme kaikkea mukavaa yhdessä. Pikkuhiljaa kuitenkin suhde alkoi lipua siihen suuntaan, etten enää hänen mielestään osannutkaan tehdä yhtään mitään. Kaikesta tuli huomautuksia. Hiukseni olivat rumat. Yskin, aivastelin, piereskelin: kaikesta sain huomautuksia. Ja loppu tuli, kun kerroin hänen tappavan nalkutuksellaan minulta halun auttaa ja tehdä hommia yhdessä. Yhtenä päivänä hän vain ilmoitti, ettei jaksa enää. Hän ei kuitenkaan ole halunnut keskustella ongelmistamme sen enempää. Löi vain oven kylmästi kiinni. Siihen päättyi suhteemme. Olisin halunnut keskustelemalla vähän selventää, mikä meni pieleen. Ovi paiskattiin edessäni lukkoon. Eikä sitä ole sen koommin avattu. Ero ottaa tosi koville, vaikka järki sanookin näin olevan paras. Mutta kun rakastuu sydänjuuria myöten, sieluun koskee, kun se lopetetaan kovin konstein. Ollakseni rehellinen, en pysty toivomaan hänelle mitään hyvää tällä hetkellä. Päinvastoin.