LAT-suhde - toimiiko?

Miksi pitää käyttää ulkomaankielisiä sanoja kun suomalaisiakin versioita on olemassa?

Tottakai sellainen suhde toimii jossa molemmilla on omat asunnot. Silloin ei tarvitse katsoa aikaa eikä paikkaa kumman asunnolla ollaan ja hommaillaan. Tai jos koulu/elämä/työpaikka/vikonloput/juhlat tms. vievät ympäri pitäjää, niin aina se jonka asunto on lähempänä, toimii majoituksena.

On suurta tyhmyyttä että molemmat myyvät asuntonsa pois ja ostavat yhteisen asunnon. Siinä saavat täysin turhasta rahaa sekä verottaja, pankki että asunnonvälittäjät. Sekin raha kannattaa säästää yhteiseen elämiseen.

Niin että... Pitäkää nykyinen tilanne ja eläkää suhteessanne molempien asunnoilla.

Millainenhan mahtaa olla tuo "periskooppiaate".......enpä ole moisesta kuullutkaan

Tällaiseen suhteeseen olemme päätyneet (osin tahtomatta). Omien ja hänen lasten harrastukset ja työ rajoittavat tapaamiset joka toisen viikon viikonloppuihin.

En vain aiemmin yhdistänyt tätä LAT asiaa omaan tilanteeseen, mutta laittoi nyt ajattelemaan tarkemmin mitä olisi järkevä tehdä, kun tilanne tuskin tulee muuttumaan. Romanttisuus tästä on kaukana kun whatsup on tyypillisin kommunikointiväline. Itse pelkään ettei riitä alkuhuuman jälkeen.

No jos ei 15km:n välimatkaa kestä niin...ja aika yleistähän tuo nykyisin on. Ihmiset kaipaa omaa aikaa aika paljon nykyisin. Itse ainakin pystyn hyvin moiseen suhteeseen. Tietty jos näkee vaan kerran viikossa tai kerran parissa niin pidemmän päälle se saattaa kyllä olla rajoittava tekijä. Ja jos nyt whats app on tyypillisin kommunikointiväline niin...miksette soittele iltaisin?

Meilä pon ollut tällaine suhde jo reilut viisi vuotta, välimatkaa tosin noin 50 km. Minä asun lasteni kanssa omakotitalossa, lähellä on lasten koulut, harrastukset ja kaverit. Mies asuu omistamassaan rivitalonpätkässä, lähellä omia lapsiaan.

Kumpikin haluaa pitää asuntonsa lähinnä lasten takia, miksi lasten pitäisi muuttaa ja luopua kaikesta tutusta siksi että aikuiset rakastuu?

Vietetään yhdessä kaikki ne ajat kun lapset on poissa kotoa, ja sellaisella viikolla kun lapset on kotona yövytään yksi miehen luonja ja yksi yö minun luona. Lisäksi treffataa kahvisteluntms merkeissä parina päivänä. Eli vaikka ei yhdessä asutakaan niin joka viikko kuitenin nähdään useampaan kertaan ja vietetään ainakin kaksi yötä yhdessä. Lisäksi tehdään lomakatkoja kahdestaan. Ja päivän kuulumiset vaihdetaan joka ilta joko puhelimitse tai sähköpostilla.

Reilut viisi vuotta ollaan menty näin, ja mennään jatkossakin niin kauan kun tuntuu sujuvan. Ehkä myöhemmin kun lapset on isoja/isompia muutetaan yhteen, tarkoitus on kuitenkin olla yhdessä koko loppuelämä.

Edellinen suhteeni perustui erillään asumiseen (eri kaupungeissa), eikä kaatunut asumismuotoon vaan ihan muihin asioihin. Nykyinen suhde on vasta vajaan vuoden mittainen eikä kummallakaan ole tarvetta kiirehtiä saman katon alle vielä aikoihin jos koskaan. Kun ei suunnitteilla ole lapsia niin miksi pitäisi asua yhdessä?

Itsenäisille luonteille on hyvä olla sekä yhteistä aikaa että erillisyyttä. Takana kuutisen vuotta seurustelua eri maakunnista käsin (140 km autolla-ajoa toisen luo) ja olisin ollut hyvin onnellinen kaikkeen muuhun, mutta miehen parantumaton sitoutumiskammo lopetti suhteen. Minusta kihlaus tai jopa vihkiminen mieheksi ja vaimoksi olisi ollut ihan asiallinen asiaintilan tunnustus, mutta toisen jankutus ystävyydestä lopulta tappoi rakkauteni.

Toimiihan se, mutta enpä tiedä oikein kuinka hyvin. Nähdään puolentoista kuukauden välein noin viikon verran. välimatkaa on parisataa kilometria ja molemmilla joitakin sitoumuksia paikkakunnilleen. Rahapula ei ehkä vähäisin, vaikkakaan ei ainoa. Paremminkin voisi olla, jos toinen asuisi edes samassa kaupungissa tai olisi muuten enemmän mielekästä seuraa ystävistä tai samanhenkisistä. Rahan puutteeseen ystäväpiirin hankintareissut ja ylläpidot tyssää nekin. Mutta näillä mennään. Kaikkea ei voi saada, olen kuullut sanottavan viisailta.