Tienhaarassa

Itsekin olen miettinyt, että onko enää järkeä, kun tuntuu, että ärsytämme toisiamme liikaa ja riitaa tulee kuten teillä, pienistä asioista.
Kaikissa muissa on vikaa, sukulaisissani, kavereissa, mutta hänessä ei juurikaan.
Itse olen rauhallinen ja sovitteleva. Naisystäväni äkkipikainen ja hermostuu pienestäkin vastoinkäymisestä.

Joku luonnehäiriöinen kusipää se on. Tarviiko tuota miettiä. Lähet vaan kävelemään. Mutta jos haluat "rakastaa" hänet terveeksi niin toki ota selvää mikä miestä vaivaa niin kenties elämänne voi muuttua parempaan suuntaan.

Juu, aika kauan yritin puolustella kaikille, että hänellä on vaikeaa, kun ei ole työtä tai paljon kavereita. Nyt olen alkanut itsekin tajuamaan miksei niitä tahdo edes löytyä.
Vika on muissa, kritiikkiä ei siedä yhtään omasta käytöksestä. Joku ihme ylpeys ja arvostuksen puute on, mutta ei ymmärrä, että arvostuksen pitäisi olla molemmin puolista.
Nyt on taas hyvä vaihe, mutta tiedä jo, että tämä on tyyntä myrskyn edellä.
Itsekin olen liian kiltti ehkä, ja toivon, että toinen muuttuisi miellyttäväksi. Ehkä pitäisi jo viheltäää peli poikki?

P.S. Tiedän,että nimimerkistä puuttuu väliviiva. :)

Eipä tuo haittaa tuo sinun väliviivasi puuttuminen, minulla puuttuu välilyönti, hihii... Se on kurjaa, kun pitää selitellä toisen käytöstä. Meillä on myös sama juttu ettei hänellä ole kavereita, mitä ihmettelinkin aina alussa. Nyt en niinkään ihmettele. Toisen arvostaminen on hyvin tärkeää, oikeastaan kaikki ihmissuhteissa lähtee siitä. Olen yrittänyt sanoa hänelle, että eikö parisuhteessa toisen pitäisi kannustaa toista kaikessa; ei mollata ja arvostella. Mutta ei mene perille (ainakaan käytännössä), kannettu vesi ei kaivossa pysy.

Itse en jaksa jatkuvaa syyttämistä. Miksi asumme täällä, miksi ei ole työtä, miksi kaikki on vastaan, miksi en tee kaikkea hänen vuokseen, vaikka teen mielestäni.
Tiedän, että kumppanillani on vaikeaa, mutta itsestäkin tuntuu kuin jotain tuomiota suorittaisi, kun häntä perässä vedän ja kaikki tämä ahdistaa usein.

Viimeksi eilen sanoin, että olisiko parempi olla noiden ihmisten asemassa, kun televisiouutisissa näytettiin kuinka valtavat ihmisjoukot pakenivat sodan jaloista vailla päämäärää. Ettei olisi enää kotia, ruokaa tai juomaa, eikä yleensä mitään. Aika tyhjänpäiväiseltä tuntuu valitus jostain asumisesta sen rinnalla. Se on ihan asennekysymys miten ihminen elämäänsä suhtautuu. Kyllä elämä on kurjaa, jos sen siksi tekee ja varsinkin jos etsii syytä kurjuuteen toisesta ihmisestä.

Uskon, että sinäkin olet tehnyt kaikkesi, mutta kun toisen ihmisen elämää ei pysty elämään. Ja se mitä tulee aiemmin mainitsemaasi kiltteyteen, niin pakkohan siinä on toisen osapuolen olla sovitteleva, ellei halua elämän menevän jatkuvaksi tappeluksi ja huutamiseksi.

Olen yrittänyt välillä olla kiltti, sovitteleva, ilkeä ja kaikkea taktiikkaa. Vaikeaa on. Tuntuu juuri, että jos yksi murhe katoaa, alkaa uusi valitus ja elämä on ahdistavaa valittamista,kun joka asiassa on vain negatiivinen puoli.
Oikeastaan odotan vain seuraava isompaa riitaa, mutta tuskin se viimeiseksi jää.
Olen yrittänyt sanoa samaa, että meillä on kuitenkin asiat hyvin, ollaan Suomessa, terveitä jne.
Hän vaan kaivaa kaikesta sen sonnan, kun itse näen tai ainakin yritän aina miettiä ratkaisuja positiivisesti.
Harmittaa hänen perheensäkin puolesta, kun kaikki on niin mukavia, mutta hän välillä kuin pikku lapsi.

Jep, usein kun riidellään, puolisollani tulee ensimmäisenä kaikki kieltäminen minulta. "Et sitten juo sauna-olutta" tai " et sitten lähde veljesi kanssa mökille". Ihan kuin kieltäminen auttaisi.
Yksinäisyyskin vähän pelottaa,Na meillä on yhteinen lemmikikin, mutta kai tämä peli pitäisi saada loppumaan, ja myöntää tosiasiat. :(
Voimia sinulle miehesi kanssa. Voi kunpa en olisi mennyt tämän tytön kanssa yhteen silloin pari vuotta sitten.. :(

Mulla oli tuollainen poikaystävä 10 vuotta. Hän sai tehdä ihan mitä lystää mutta minä olin kontrolloinnin kohteena ja jatkuvasti arvosteltavana. Aina olin vaan huono: "en aio kattella tollasta naista, joka tekee noin/ajattelee noin/näyttää tolta/jättää tekemättä". Silti hän ei koskaan halunnut erota, uhkaili vaan. Hän oli myös mustasukkainen ja aina syyttämässä ja epäilemässä jonkun miespuolisen kanssa kaveeraamisesta (vanhan koulukaverin tapaaminen kerran 10. vuodessa sattumalta baarissa ja 5 min. juttelu oli liikaa) mutta itse hän piti jatkuvaa peliä erinäisten sinkkunaisten kanssa ym. Hän nautti saadessaan nolata minut kavereideni edessä ja kun hermostuin oli hänellä aina selitys "ymmärsit väärin/en tarkoittanut". Hän saattoi illanvietossa humalassa esimerksi kutsua minua yhtäkkiä sian näköiseksi tai kusipääksi kavereideni ihmetellessä; tosta noin vaan, ilman mitään edeltävää riitaa tmv.

Vasta saatuni vihdoin tarpeeksi ja erottuani tajusin mikä kynnysmatto olin ollut. Vapaus ja oma määräämisvalta on vaan niin upeaa :)

Uskon, että exäni on narsisti. Mutta väliäkö tuolla, ollaan oltu jo vuosi erossa, ja mulla pyyhkii hemmetin hyvin omillani :)

En minä kyllä alkuperäisessä kuvauksessa mitään persoonallisuushäiriötä näe, kaveri vaan on vähän itsekeskeinen ja voimakas luonne eikä ole oikein sopiva sinulle. Vaihtoon.