Pari vuotta sitten olin syvästi ihastunut tähän kyseiseen ihmiseen, ja puolen vuoden flirttailu ja muu lopulta muuttui hänen pyynnöstään "virallisesti" suhteeksi, joka kesti toiset puoli vuotta. Kaikki vaikutti hyvältä noin kuukauden tai pari, kunnes hän alkoi olla vastaamatta puhelimeen ja olla saapumatta tapaamisiimme. Usein huomasin hänen valehtelevan minulle, mutta toivoin kaiken muuttuvan vielä hyväksi ja annoin kaiken anteeksi koska tiesin hänellä olevan mielenterveysongelmia joissa olin usein häntä tukenut. Jälkeenpäin sain tietää hänen iskeneen erästä yhteistä tuttavaamme useampaan otteeseen. Lopulta parin viikon välttelyn jälkeen hän vain saapui juhliini eräänä merkkipäivänäni ja jätti minut lopullisesti. Aikani surtuani ja pitkään hänen peräänsä haikailtuani tulin hyvin katkeraksi, enkä voi sietää häntä lähes lainkaan.
Ongelma kuitenkin on se, että meillä on useita yhteisiä ystäviä ja kavereita. Onneksi hän asuu eri kaupungissa, mutta usein joudun silti "varoittamatta" olla hänen seurassaan. En ole kai kyennyt antamaan anteeksi, enkä jaksa kuunnella hänen keksittyjä juttujaan joita hän jauhaa kaveriporukassamme. Pidän häntä ällöttävänä, lapsellisena huomionkipeänä tyyppinä, ja minua vaivaa se että "joudun" pitämään neutraalit välit hänen kanssaan koska jotkut ystäväni eivät näe hänen lävitsensä.
Hänen teennäinen mukavuutensa ja raukan roolinsa ovat mahdollistaneet monia salakavalia tekoja muidenkin kuin minun kohdallani. Itse olisin toivonut ystävieni tukea meidän erotessamme, mutta hän "ehti ensin" ja sain lähinnä kuunnella heidän puolustelevan häntä, kun puhuin petetyksi tulemisen tunteestani ja hänen valheistaan.
Osa inhoani häntä kohtaan on sitä, että hän olemassaolollaan muistuttaa minua siitä kuinka epätoivoinen, typerä ja yksinäinen silloin olin. Poden kyllä myös paljon huonoa omatuntoa siitä, kuinka toivon etteivät ystäväni enää pitäisi hänestä, joten asia vaivaa minua myös siltäkin kannalta.
Onko kenelläkään ollut samantyyppisiä kokemuksia?
Ongelma kuitenkin on se, että meillä on useita yhteisiä ystäviä ja kavereita. Onneksi hän asuu eri kaupungissa, mutta usein joudun silti "varoittamatta" olla hänen seurassaan. En ole kai kyennyt antamaan anteeksi, enkä jaksa kuunnella hänen keksittyjä juttujaan joita hän jauhaa kaveriporukassamme. Pidän häntä ällöttävänä, lapsellisena huomionkipeänä tyyppinä, ja minua vaivaa se että "joudun" pitämään neutraalit välit hänen kanssaan koska jotkut ystäväni eivät näe hänen lävitsensä.
Hänen teennäinen mukavuutensa ja raukan roolinsa ovat mahdollistaneet monia salakavalia tekoja muidenkin kuin minun kohdallani. Itse olisin toivonut ystävieni tukea meidän erotessamme, mutta hän "ehti ensin" ja sain lähinnä kuunnella heidän puolustelevan häntä, kun puhuin petetyksi tulemisen tunteestani ja hänen valheistaan.
Osa inhoani häntä kohtaan on sitä, että hän olemassaolollaan muistuttaa minua siitä kuinka epätoivoinen, typerä ja yksinäinen silloin olin. Poden kyllä myös paljon huonoa omatuntoa siitä, kuinka toivon etteivät ystäväni enää pitäisi hänestä, joten asia vaivaa minua myös siltäkin kannalta.
Onko kenelläkään ollut samantyyppisiä kokemuksia?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.