Kun mikään ei kelpaa

Voi tyttö hyvä, osanottoni, olet saanut anopiksesi typerän häirikön!
Ennustelen, että kyseisen henkilön kanssa sinulla tulee joka tapauksessa välirikko, vaikka yrittäisit välttää sitä kaikin keinoin.
Kun tämän seikan kun hyväksyt jo etukäteen, niin ehkä se auttaa tämän hetkisen ahdistuksen ylitse.

Anoppisi on etukäteen päättänyt olla "hyväksymättä" sinua. Nuo hänen piikkinsä ja pistonsa, ylikävelemiset ja huomauttelut enteilevät suurta repeämää, jolle et voi mitään. Anoppi se tässä on toimijana.
Olet kiltisti yrittänyt ottaa mukisematta vastaan arvostelut, joiden on tarkoitus saattaa sinut pois tolaltaan. Miehesi vuoksi olet kestänyt moisen kaltoin kohtelun.
Voit lohduttautua, että kyseisen anopin kanssa ei tulisi toimeen yksikään miniä.
Ei sinunkaan tarvitse tulla toimeen. Arvaapas miksi? Siksi, että anoppi ei koskaan tule rikkomaan välejään poikaansa ainakaan omalta puoleltaan.
Siis, vaikka tulisi iso riita, suuri pamaus, välirikko, anoppi ei hylkää poikaansa. Heidän välinsä kyllä jatkuvat, mikäli se miehellesi sopii.

Sinun EI tarvitse suojella miestäsi!
MUTTA itseäsi sinun kuuluu suojella.
Kun tiedät anopin tulevan kylään, ja tiedät että et kestä häntä, niin teet itsesi kannalta oikein, että et ole silloin paikalla.
Keitä valmiiksi kahvit, laita pullat, ja jätä miehesi vastaanottamaan äitinsä, joka ei osaa kunniallisia käytöstapoja.
Voit lähteä kaupungille siksi aikaa, elokuviin, ystävättärelle tai mihin tahansa hauskaan paikkaan.

Mitä haittaa, että välit menevät anoppiin tässä tapauksessa poikki? Ei haittaa mitään, että olet aidossa "sodassa" huonotapaiseen ihmiseen.
Kenenkään huonoa käytöstä ei tarvitse, EIKÄ PIDÄ sietää. Jos hän kysyy syytä, miksi et halua kohdata häntä, kerro avoimesti syy.
Anoppi ei tämän jälkeen koskaan enää ole sovussa kanssasi. Vaan haittaako, eihän hän ole sovussa kanssasi nytkään?
Jos hän olisi sovussa, niin hän ei alinomaa arvostelisi ja huomauttelisi. Nyt hänen on helppo tehdä se, koska olet kuunnellut kiltisti.

Viisaana naisena et hyväksy moukkamaista käytöstä kodissasi, sellaiset vieraat eivät ole tervetulleita seuraasi.
Joskus olen kirjoittanut, että laiha sopu on parempi kuin lihava riita. Mutta se ei sovellu kaikkiin tilanteisiin.
Laihaa sopua ei voi tehdä anoppisi kaltaisen ihmisen kanssa, hänestä ei ole siihen. Lihava riita ja sen myötä rehellinen suhtautuminen hänen epähienoon käytökseensä on tässä tapauksessa moraalisesti oikein tehty.
Jos yleisesti lähdetään siitä, että törkeää ja ylitsekäyvää käytöstä pitää yrittää sietää, niin millaisen viestin se antaa tökerölle ihmiselle? Tällaisen väärän hienotunteisuuden kautta tökerö survoo kanssaihmisensä ilman seurauksia. Se ei voi olla oikein.
Oikein on tökerön itsensäkin kannalta on saattaa hänet tietoiseksi siitä, että ihmisen polkemisella on rajansa.

Otan osaa. Itselläni myös tuollainen kaikkien kanssa riidoissa oleva anoppi, jolle mikään (todellakaan ei yhtään mikään eikä kukaan) ole hyvä. Kaikkea ja kaikkia haukkuu, vuosikaudet haukkunut minuakin lapselleni, sukulaisille, tuttaville jne. Klassisesti kiristi, ettei kanssani saa mennä naimisiin, hän ei tule ainakaan häihin eikä anna perintöä jne. jne. Minun sukulaisiani vihaa myös, mikä aiheutti hankaluuksia, kun lapset vielä olivat pieniä.

Kestin tuota vuosikaudet melko kiltisti yrittäen ymmärtää, kunnes tuli se kuuluisa viimeinen pisara kymmenkunta vuotta sitten. Vain väsyin ymmärtämään (ja lapsetkin jo vähän isompia) enkä tunne enää pätkääkään syyllisyyttä, vaikka hän onkin niin "yksinäinen ihminen" ja jo vanha :) Tällaiset ihmiset eivät välttämättä ymmärrä edes selvää puhetta, anoppini oli tulla jopa silmille (on käynyt aikoinaan ihmisten kimppuunkin fyysisesti), kun asetin viimein hänelle rajat. Poikansa väsyi paljon aiemmin kuin minä lapsista puhumattakaan.

Tätä nykyä hän yrittää olla mielinjakielin sen verran kuin osaa. Se riittää pakollisiin pari kertaa vuodessa tapaamisiin. Yleensä voin ymmärtää lähes kaikkia ihmisiä, mutta tässä tapauksessa olen sitä mieltä, että kyseessä on jokin vakava häiriö luonteessa ja parantumaton. Hän on tunnettu hankaluudestaan terveyskeskuksessa jne. niin kuin sinunkin anoppisi. Älä väsytä itseäsi, vaan lopeta liika ymmärtäminen. Normaalit käytöstavat kunniaan.

Tuonlaisia ihmisiä löytyy niin miehissä kuin naisissakin. He nyt vain ovat tuollaisia. Jotain on tietysti sattunu heidän elämässään jotta heistä on tullut tuollaisia. Mutta ilman terapiaa he ei muutu.
Mutta jos sinua lohduttaa niin ajattele että jos appi kestää häntä 52vko vuodessa niin sinä kestät ne muutamat päivät vuodessa mitä joudut olemaan tekemisissä.
Ja ainakin tiedät millainen anoppi et halua olla tulevaisuudessa omille miniöille ja vävyille.

Vielä lisään, että kertomasi perusteella anoppisi käyttäytyminen ei liity siihen, että hän on anoppi, vaikka miehesi äitiys tuokin käytökseen lisää ytyä. Meidän anoppimme ovat hankalia kaikille, eivät vain miniälle eikä se liity mitenkään ikäänkään - kun tapasin anoppini ensimmäisen kerran, hän oli nuorempi kuin minä nyt, 40 eikä käytös ole millään lailla muuttunut.

Valitettavasti rajojen asettaminenkaan ei mitenkään muuta käytöstä eli hän edelleen jatkaa mustamaalaustaan ja jonkin sortin kiristysyrityksiä (esim ilmaantuu joulupöytään tuntikausia myöhässä, odotuttaa itseään - nyt aloitamme ruokailun oli hän paikalla tai ei), mutta sillä voit lohduttautua, että ihan kaikki ihmiset tietävät, millaisesta ihmisestä on kyse lukuunottamatta niitä, jotka tapaavat hänet ensimmäisen kerran. Hyvin erikoinen ihminen on kyseessä. Yksinäisyyttä ei tarvitse hirveästi ihmetellä, kun hän aloittaa muiden solvausryöppynsä ja itsesäälikohtauksensa lyhyenkin tuttavuuden perusteella. Jokin häiriö se on, mutta ei onneksi ole periytynyt meidän perheeseemme.

Minulla on ollut eräs miehen sukulainen tuota laatua, anoppi oli ihan mukava ja lämmin ihminen. Mutta hänen yksi pojistaan! Hänellä oli esim. tapana sanoa mistä tahansa työstä: "No tietysti, voithan sinä sen noinkin tehdä tottakai, mutta jos haluat saada tuon toimimaan, niín kannattaa tehdä tällätavalla ja näin." Tai: "Niin kauan kun sulla on tuon väriset verhot, ei mulle kannata kakkua tarjota, Mä yrjöön sen lautaselle." Eli mitä tahansa asiaa piti arvostella, isoja ja pieniä. Ja minun tietoni olivat aina väärät. Vuosia.
Sitten tuli kerran se valaistumisen hetki, että ymmärsin kertaheitosta, että on herttaisen yhdentekevää, mitä mieltä hän on. Minun ei tarvitse olla samaa mieltä, minun ei ole pakko noudattaa hänen neuvojaan, minä saan olla oikeassakin.
Sanoin sen hänelle helpottuneena.
Kunpa sinäkin pystyisit ihan tyynesti ja toteavasti sanomaan anopillesi, että onneksi sinun ei tarvitse olla hänen kanssaan samaan mieltä. Onneksi olette erilaiset ihmiset, ja teille on eri asiat tärkeitä.
Tuollaiset ihmiset eivät ikinä muutu. He kiristävät vain ruuvia ja sanovat pahasti, käsittämättä sitä itse. He kuvittelevat, että totuuden puhuminen ja rehellisyys oikeuttaa loukkaamaan toista. "Mä sanoin sille suoraan, eikä se sanonut mitään", sanoi tämä minun rakas sukulaiseni. Viisaampi ei ala väitellä, mutta joskus on sanottava, ja silloin niin, että menee perille.

Moi ap.

Ihan pakko nyt kompata itekin, koska tarinasi on lähes kuin omaani! Anoppini teki samaa, meni katsomaan miten olen kaapit laittanut, ja jos ei kelvannut sain moitteita (mieheni kautta) että olen laittanut ne huonosti.

Vinkiksi antaisin, mihin olen itsekin opetellut: älä välitä! Älä välitä katseista mitä heiltä saat, älä kommenteista.

Minutkin on lapsena opetettu olemaan kiltti ja kohtelias toisille, siksi kai en saa sanaa suustani vaikka mieli tekisi, kun tilanne on päällä, kuten nyt tämä että mennä tutkimaan toisten kaapit.

Koita kestää ja kaikkea hyvää :)

"Pitäisi varmaan antaa asian olla, mutta aina hän saa minut pois tolaltani. Huomaan, että kun he tulevat käymään, olen aina hermostunut. Hän letkauttelee ohimennen tekemättömistä töistä tai jos jotain on tehty, niin miten huonosti on tehty.

Kertokaapa mikä olisi paras suhtautumistapa? Luin jostain, että pitäisi yrittää sietää, muuta ei tarvitse. Niin kai se on. Kyseessä on kuitenkin mieheni äiti, enkä haluaisi heidän välejään sotkea. Miehelläni on neutraali suhtautuminen äitiinsä."

Me ollaan miehen kanssa kokeiltu kaikenlaisia suhtautumistapoja.

Tosin anoppi ei ole koskaan siivonnut tai tullut penkomaan meidän kaappeja, kodissamme on toki kävelty kengät jalassa. Anopin kotona, kun oltiin kotivahtina parisen päivää, kerran lopuksi imuroin, tamppasin ja siivosin, ihan vaan korjatakseni omat jälkemme, mutta anoppi ei ilmeestään pitäen tainnut tykätä siitäkään.

Kun on kuultu jostain ongelmista, on tavallisesti
a) oltu hiljaa, nyökkäilty ,
b) vaihdettu puheenaihetta,
c) mies sanonut jämäkästi vastaan ,
d) mies sanonut vastaan hieman huumorilla,
e) on koetettu kahdestaan kotona selvittää ja miettiä, miksi taas pimahti,
f) on pidetty etäisyyttä, koska anoppi antanut taas ymmärtää, että ei olla tervetulleita,
g) toistettu tämä ruljanssi taas uudelleen. Mykkäkouluja on ollut useita, n. kerran vuodessa, riippumatta mitä vaihtoehtoja a-f on käytetty.

Luonnollinen ratkaisu onkin sitten se ainoa vaihtoehto, jota vielä ei ole kokeiltu, on täydellinen hiljaisuus. Päätös on siis viime viikosta alkaen se, ettemme enää vastaa puheluihin, viesteihin, tulevat ne sitten miehen vanhemmilta tai sisaruksiltaan. Milloin vastaamme, jos vastaamme enää, sen päätämme me 2.

Miniänä totean anoppisi olevan yhtämoinen provo kuin meikäläisenkin. Mua se tuomitsee mm. siitä, etten oo opiskellut tai päässyt töihin (rasite), ja siit ettei mul oo rikkaita vanhempia. Jopa mun kukkarolle sopiva pukeutumistyyli häiritsee häntä niin paljon, että melkeenpä sylkee päälleni tiuskiessaan. Vaikka kuinka yritän pukeutua "korkean luokan mimmiksi", ei kelpaa, vaan heti kysyy perään "et varmaa ite ostanu".

Poikaystäväni oudoksuu ahdistuneisuuttani tätä tuomitsevaa perhettänsä kohtaan, ja kysyy usein "miks joudun aina yksin meneen sinne". Vastaan hänelle "ethän säkään kiusais itseäsi loputtomiin menemällä paikkaan, jossa kaivetaan verta sun nenästä", sitten hän tajuaa, mutta huutaa asiasta seuraavana päivänä.

Oon tehnyt pienestä asti kaikkeni, että jok'ikinen yksilö olisi aidosti tyytyväinen, eikä puhuis paskaa seläntakana. Nyt alkaa olla oma selkäranka poikki.