En edes tienny mihin kategoriaan tämä postaus kuuluis, mutta onko tolla nyt vitunkaan väliä. Oon 16-vuotias poika ja alotin lukion 2 viikkoa sitten, en nyt tarkalleen kerro missä, mut Savon alueella.
Eniveis, oon sairastanu vaihtelevaa masennusta seiskalta lähtien, ja monesti oon meinannu tehdä lopullisia päätöksiä kun en vaan ole kestäny enää. Kaikki varmaan ymmärtää sanomattakin mitä tällä meinaan. Olin vielä aiemmin sosiaalinen, huumorintajunen ja muutenki pirun hyvä ihmisten kanssa, enkä ujostellu tai murehtinu asioita liikaa tai oikeastaan juuri yhtään. Yläasteelle mennessä tein monia vääriä valintoja, menin porukoihin joissa en oikeasti viihtyny, mutta kuten monet tietää, ettei se yläasteella tapahu noin vaan et "Ai, et halua olla noiden kans? No tuu meidän porukkaan." Pff, toiveajattelua. Muutamia kaverikontakteja sain sit muualtakin, mutta silti pysyin jostain syystä näiden tyyppien kanssa koko yläasteen. Syynä kai se, et he olivat melko lepposaa porukkaa, ei joutunu jatkuvasti olemaan käsirysyssä tai kiusaamaan jotain et "sai" olla siinä porukassa.
Mut silti, mä mietin lukemattomia kertoja, et miks vitussa mä en vaan lähde jos en pidä niistä. Mut en kai uskaltanu, yksinäisyys on perseestä, oon sitä joskus kokenu, eikä ollu mitään hauskimpia aikoja ne. Nyt siis kuten sanoin, lukio alko. Uusi paikkakunta, uusi porukka, uusi mahdollisuus. Ja kaiken päin vittua laittaa tämä masennus. Oon käyny hoidossa 2 vuotta, kolmatta en enää ois halunnu, mutta vaikuttaa ettei muutakaan keinoo ole. Lääkkeet kehiin tai jotain..?
Tää masennus on vaan niin perseestä kun se vie kaikki voimat, en olis tänne hakiessani voinu kuvitella että kahen viikon jälkeen mietin kesken jättämistä, mutta niin siinä vaan kävi. Muuta en täältä tarviis, kuin muutaman hyvän kaverin, jotka ymmärtää mitä masennus on, ymmärtää ettei joillain ole aina elämä ruusuilla tanssimista ja jaksaa ihmistä, jota ei välillä vaan kiinnosta yhtään mikään.
Täälläkin se vaan näyttää olevan et porukat on muodostunu jo aikoja sitten, eikä muutoksia välttämättä kaivata. Ja ennenkuin kukaan sanoo et "Mene vaan mukaan, kyllä ne sut ottaa!" tai muuta tällästä, niin ymmärtäkää että masennuksen takia mun itsetunto, sosiaaliset taidot ja kaikki on menny aivan vituiksi. Yritän nukkua hyvin, liikkua, syödä hyvin, kaikkea että jaksasin olla siellä koulussa, mutta pistää vituttamaan niin jumalattomasti kun siellä kaikilla ympärillä on edes joku kaveri ja ite istuu jossain yksin ja miettii et missä meni vikaan, päivästä toiseen..
Eniveis, oon sairastanu vaihtelevaa masennusta seiskalta lähtien, ja monesti oon meinannu tehdä lopullisia päätöksiä kun en vaan ole kestäny enää. Kaikki varmaan ymmärtää sanomattakin mitä tällä meinaan. Olin vielä aiemmin sosiaalinen, huumorintajunen ja muutenki pirun hyvä ihmisten kanssa, enkä ujostellu tai murehtinu asioita liikaa tai oikeastaan juuri yhtään. Yläasteelle mennessä tein monia vääriä valintoja, menin porukoihin joissa en oikeasti viihtyny, mutta kuten monet tietää, ettei se yläasteella tapahu noin vaan et "Ai, et halua olla noiden kans? No tuu meidän porukkaan." Pff, toiveajattelua. Muutamia kaverikontakteja sain sit muualtakin, mutta silti pysyin jostain syystä näiden tyyppien kanssa koko yläasteen. Syynä kai se, et he olivat melko lepposaa porukkaa, ei joutunu jatkuvasti olemaan käsirysyssä tai kiusaamaan jotain et "sai" olla siinä porukassa.
Mut silti, mä mietin lukemattomia kertoja, et miks vitussa mä en vaan lähde jos en pidä niistä. Mut en kai uskaltanu, yksinäisyys on perseestä, oon sitä joskus kokenu, eikä ollu mitään hauskimpia aikoja ne. Nyt siis kuten sanoin, lukio alko. Uusi paikkakunta, uusi porukka, uusi mahdollisuus. Ja kaiken päin vittua laittaa tämä masennus. Oon käyny hoidossa 2 vuotta, kolmatta en enää ois halunnu, mutta vaikuttaa ettei muutakaan keinoo ole. Lääkkeet kehiin tai jotain..?
Tää masennus on vaan niin perseestä kun se vie kaikki voimat, en olis tänne hakiessani voinu kuvitella että kahen viikon jälkeen mietin kesken jättämistä, mutta niin siinä vaan kävi. Muuta en täältä tarviis, kuin muutaman hyvän kaverin, jotka ymmärtää mitä masennus on, ymmärtää ettei joillain ole aina elämä ruusuilla tanssimista ja jaksaa ihmistä, jota ei välillä vaan kiinnosta yhtään mikään.
Täälläkin se vaan näyttää olevan et porukat on muodostunu jo aikoja sitten, eikä muutoksia välttämättä kaivata. Ja ennenkuin kukaan sanoo et "Mene vaan mukaan, kyllä ne sut ottaa!" tai muuta tällästä, niin ymmärtäkää että masennuksen takia mun itsetunto, sosiaaliset taidot ja kaikki on menny aivan vituiksi. Yritän nukkua hyvin, liikkua, syödä hyvin, kaikkea että jaksasin olla siellä koulussa, mutta pistää vituttamaan niin jumalattomasti kun siellä kaikilla ympärillä on edes joku kaveri ja ite istuu jossain yksin ja miettii et missä meni vikaan, päivästä toiseen..
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.