Olen monen eronneen naisen kanssa jutellut, ja näyttää siltä että kaikki katuvat eropäätöstään. Heikkoja naisia vai hätäisiä päätöksiä? Onko kukaan selvinnyt erosta haikailematta? Olen itse naimisissa, eikä suhde anna enää mitään muuta kuin vatsapurua. Meillä on perinteinen avioliitto, käyn töissä, hoidan kodin, lapset, koiran. Mies käy töissä ja löhöö, (=pelaa tietokonetta tai katsoo telkkaria). Olemme yrittäneet keskustella asiasta, mieheni on sentään lopettanut haukkumiset, mutta osallistuu edelleen yhtä huonosti arkipuuhiin. Harkitsen eroa. Koska tietää että tie on loppu? Miten te muut olette kypsyneet siihen lopulliseen päätökseen?
Kaduttaako?
tuffe
192236
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Niin, ei kai sitä tiedä. Tilanteeni on tietysti toinen, ja haluaisin jatkaa, mutta mieheni ei ole halukas jatkamaan. Jos erotaan, haluaisin katkaista välit kokonaan, mutta se ei onnistu lasten takia. Jos jatketaan, miehen mielestä välillemme on syntynyt paljon säröä aiheutuneesta. Olisin itse halukas aloittamaan kaiken alusta hänen kanssaan. Katsotaan kuin tulee käymään. Toisaalta ajattelen mitä ihmettä, haluanko jatkaa?? Nyt olisi mahdollisuus etsiä uusi parempi mies, mutta yksinäisyys taitaa tökkiä vastaan. Elämän hankalia asioita...
Minulla on samnalainen tilanne, mieheni juo lisäksi olutta päkki-kaupalla katsoessaan iltaisin telkkaria. Vuosi sitten kyllästyi nyrpistelyyni ja ilmoitti lähtevänsä, oli poissa kuukauden, mutta tuli takaisin. Huolto ei pelaa yksin asuessa. Meillä on kaksi teini-ikäistä lasta. Olen ajatellut kärsiväni siihen saakka, kunnes lapset täysi-ikäisiä. Ettei tarvitsisi katua ainakaan lasten tähden. Aikuisempana varmaan ymmärtävät tilanteen paremmin. Nyt ainakin vuosi sitten eivät oikein sopeutuneet tilanteeseen, kun mieheni lähti. Kun ei tässä oikein uskalla erota kyllästymisen takia, tuntuu tulevan voimakasta kritiikkiä...
Tiedä sitten kaduttaisiko, jos eroaisi, nyt ainakin tuntuu, että mikä vaan olisi parempi. Tuttua elämää voisi tulla ikävä...
Meidän muksut ovat eskarilaisia, olen ajatellut että ehkä se suhde iskäänkin parantuisi kun hän joutuisi välillä väkisin olemaan yksin heidän kanssaan. Teini-ikäisten kanssa on varmaan hieman hankalampaa! Olen kyllä toivonut että ukkeli lähtisi itse kälppimään, siten mun ei tarvis tehdä tätä päätöstä. Raukkamaista, tiedän.
Kritiikillä tarkoitin mediassa ja töissä kahvipöydissä käytyä keskustelua siitä, että ihmiset luovuttaa liian helposti avioliitoissaan, kun puolet liitoista päättyy eroon nykyään.
Teini-ikäiset tosiaan antaa kyllä oman kritiikkinsä asioihin. Olin kyllä itse todella tyrmistynyt, kun mieheni palasi. Kävimme terapiassa muutaman kerran, mutta siellä käydyt keskustelut tuntui mieheni osalta unohtuneen saman tien. Itse yritän edelleen olla näyttämättä hapanta naamaa illalla kun kaadun väsyneenä sänkyyn ja mies odottaa siellä silmät kiiluen vielä yhden velvollisuuden täyttämistä.
Nimenomaan lasten takia en nyt tee sitten mitään, teini-ikäiset käy sitä omaa elämän myllerrystään läpi, että avioero olisi nyt varmaan liikaa (tytär, 16 v., kävi keväällä omassa terapiassaan meidän tilanteemme johdosta).
Musta tuntuu myös sille, että iskä vois olla parempi jos se olis harvemmin lasten kanssa. Kyllä se päätöksenteko on sulla hankala, mutta tuttu elämä on tuttua.
Itse olen eroa vastaan, jos vielä on toivoa saada suhde raiteilleen. Nykyään tosiaan luovutetaan liian helposti! Pitäisi yrittää kaikkensa niin ylä- kuin alamäissä.
Se on se äidin rooli, aina asettaa omat tarpeet jonon jatkeeksi, se käy automaattisesti. Oppisivat ne miehetkin sen! Toinen huono puoli äitiydessä on se huono omatunto, se alkaa siitä kun muksut syntyvät.
Meillä ei seksiä enää ole, en vaan pysty siihen.
ei meillä kyllä huumoriakaan enää ole...tekemättömiä töitä (naisten-) ja nalkuttava ämmä olis kyllä!
Niin kauan kuin on eloa on toivoa, siinä se vaikeus piileekin, koska tajuat että nyt se riitti? Ehkä itse eroaminen on helppoa, mutta sitä edeltävä päätös on kyllä sitäkin vaikeampi!!
..selviä erosta täysin ilman haikeutta ja kaipuuta. Joskus on jokaisessa suhteessa kuitenkin ollut ne ns. tähtihetket, joiden toivoisi saapuvan takaisin. Ja tottakai sitä miettii, varsinkin jos on lapsia, että onko kaikki mahdollinen suhteen eteen jo tehty ennenkuin eroaa.
Omassa ystäväpiirissäni on enempi loppuunharkitsevia naisia, jotka punnitsevat asioita joka kantilta. Ja päätöksen tehtyään, oli se mikä vain, eivät enää taakseen katsele.
Itsekkin eronneena..siis ero tuli mulle täytenä yllätyksenä..sanoisin, että harkintakykyä tuleekin käyttää, kyse on loppuelämän ratkaisuista ja ainakin kaltaiselleni jääräpäälle on aivan turha osoittaa katumusta tai kertoa, ettei harkinnutkaan asioita loppuun.
Sinun elämäsi, luetun perusteella, vaikuttaa suht. normaalilta tämän ajan perhe-elämältä. Ensimmäiseksi en itse miettisi eroa, vaan miten suhdetta voisi kehittää, siis nimenomaan parisuhdetta. Ja miten saisit itse mielekkyyttä elämääsi. Pienistä muutoksista kaikki lähtee. Ero ei ole koskaan se helppo/helpoin ratkaisu..
..olen siis aikuinen nainen.
...kun mies ei muuta käyttäytymistään vaikka kuinka pyytäisi ja terapoisi. Kun on tottunut, että vaimo tekee, niin ei ne miehet enää vapaaehtoisesti mitään tee.
Meillä tehtiin yhdessä vielä ennen lasten tuloa, mutta kun lapset syntyi ja minä jäin kotiin viideksi vuodeksi tein tietenkin kaiken kotona. Kun sitten jälleen menin töihin, niin kotityöt pysyi myös minun vastuulla. Eikä pyynnöistä huolimatta tilanne muutu.
Huomasin valittaa väsymystäni, jätin koititöitä tekemättä. Mieheni tullessa sanoin: älä valita että on sotkuista, en yksinkertaisesti ole jaksanut tehdä sitä ja tätä. Kyllä alkaa ukko siivota keittiötä ja kerätä leluja kasaan.
...hermot eivät kestä! Miehen hermot kylläkin. Tai sitten hän tarjoaa ulkopuolista siivousta, jos haluan että hän hoitaa lapsia hän alkaa kysellä kuka sukulainen olisi vapaana, kun valitin uupumistani hän passitti minut terapeutille. Ei sentään enää uhkaa tappaa koiraa kun pyydän kuskamaan, sitäkin on esiintynyt. Ei se ole niinkään kiinni siitä kuka tekee mitäkin, vaan se ettei toinen edes halua jakaa arkea. Joten miksi yrittää..
Nyt ymmärrän, miksi yrittää. Ei ehkä ole syytä, ei tosta mies voi muuttua.
Kysyit kaduttaako, minua ei. Olen eronnut yli 15 vuotta sitten. Ero oli tuolloin laillisesti vaikeaa ja ympäristökin suhtautui eronneeseen naiseen hyvin kuivasti, mutta päätöksestäni olen onnellinen. Päätös oli harkittu.
Vaikka lapset jäivät asumaan kanssani, niin siitä huolimatta heillä on ollut hyvä isä. Tekemisissä emme ole olleet kuin pakollisesti lasten asioissa puhelimitse ja ne ovat lähinnä koskeneet lasten tapaamisia jossa olen joustanut aina niin paljon kuin mahdollista, sillä tajusin hyvin aikaisessa vaiheessa että se on lasten etu, mutta myös sain sillä tavalla itselleni vapaa-aikaa.
Kumpikin olemme eläneet täysin omaa elämäämme ja hädin tuskin olen hänen elämästään koskaan kovin paljoa tiennyt, kunhan on lapsista siellä ollessa pitänyt hyvää huolta.
Naimisiin en ole enää mennyt, opin onnellinen näin. Lapseni ovat nyt aikuisia, ja minun sekä heidän mielestään heillä on ollut hyvät vanhemmat, ehkä paremmat kuin vanhemmat huonossa, riitelevässä avioliitossa.
Eroavatko ihmiset sitten nykyään liian helposti? Liian vaikea tuollainen yleistys on. Itse en kuitenkaan ole koskaan katunut.
Lohduttaa tuo kun kirjoitit että lapsilla kuitenkin oli hyvä isä. Se siis on mahdollista, en haluaisi kontolleni yhteyden katkeaminen.
Ei se eroaminen ainakaan liian helpoksi voi sanoa!! Helpompaa olisi jäädä vaikka kärsiskin. Jos ei muuten niin lasten takia...
Tuttu virsi. Ennen lapsia teimme yhdessä. Jo silloin pänni, kun tunsin ettei meillä asu kahta vastuullista aikuista. Silloin oli kuitenkin energiaa ja rakkautta siinä määrin, että jaksoin kauniisti pyytää, kehottaa ja kannustaa, kunnes hän sitten vei sen maton ulos tai kävi viemässä ne roskat.
Lapsen myötä mies on ottanut kaiken irti tilanteesta. Hän tekee fiiliksen mukaan voileivän, minä muun. Pyydän kerran, sitten teen, kun en jaksa kinastella "ison apulaisen" kanssa tuntikausia kymmenen minuutin hommista.
Olen päätynyt siihen, että mokasi alun perin. On nimittäin niin, että jos rakastaa tarpeeksi, tahtoo jakaa elämänsä toisen kanssa ja tahtoo aktiivisesti edistää perheen hyvinvointia, myös ihan käytännön töin ja toimin. Jos toinen katsoo vierestä toisen rehkiessä yli voimiensa, ei hän varmaankaan rakasta toista yli kaiken, eikä edes kykene myötätuntoon, kunnioitukseen ja avunantoon, jotka ovat läsnä jo aidoissa ystävyyssuhteissakin, saati parisuhteessa.
Opettakaamme lapsemme itseämme kriittisemmiksi. Omalla kohdalla vahinko on jo tapahtunut, mutta itseään voi silti kehua vilpittömästä yrityksestä. Sitten voi miettiä, mikä on oma käsitys hyvästä elämästä. Jos ihanteita on, niitä kohti voi ponnistella. Unelmat vahvistavat, etäisetkin.
Oletko koskaan miettinyt että miehet eivät ikinä nalkuta? Nehän vaan sanoo.. Naiset sen sijaan, tai oikeastaan vaimot, ne jaksavat. Olenkin ajatellut että menen seuraavan kerran naisen kanssa naimisiin, (vaikken ole lesbo), muut miehiset hommat osaan paitsi... no, näköjään ilman sitäkin voi elää
En ole exääni haikaillut koskaan eropäätöksen tehtyäni.
Ehkäpä se johtuu siitä, että eroa tein jokseenkin yli puolet koko suhteen kestosta. Mutta kun nuori, naiivi ja liian pelokas olin, eron sijaan tulikin avioliitto..jospa se vaikka auttas..
Ja vasta sitten ero.