Luulen että olen ajautunut laastarisuhteeseen. Olen eronnut pari kuukautta sitten ja nyt seurustelen uuden miehen kanssa. En ole suhteessa ihan täydellä sydämelläni mukana, vaikka väitän niin. En halua ajatella, että suhde kestäisi, vaikka väitän niin. Olen jo pikkuhiljaa alkanut vetäytyä kauemmas miehestä, siirrän tapaamisia myöhemmäksi ja ärsyynnyn helposti siitä, että hän vaikuttaa elämääni.
En silti halua luopua hänestä vielä. Miten sanoa hänelle, että pelkään olevani jo jalka oven välissä lähdössä suhteesta pois? Vai voiko tämä johtua muusta? Pitäisikö minun vain astua siitä ovesta kokonaan ulos vai nauttia tästä niin kauan kuin sitä kestää?
En silti halua luopua hänestä vielä. Miten sanoa hänelle, että pelkään olevani jo jalka oven välissä lähdössä suhteesta pois? Vai voiko tämä johtua muusta? Pitäisikö minun vain astua siitä ovesta kokonaan ulos vai nauttia tästä niin kauan kuin sitä kestää?
Vastaukset 7
Vanhimmat
En kyllä tiedä, kun en ole koskaan ollut laastarisuhteessa, mutta tee niin kuin mielesi sanoo oikein olevan. Jos tuntuu siltä, että kannattaa olla nyt yksin niin lopetat tuon suhteen. Jos taas tuntuu, että haluat katsoa teidän suhdettanne vielä pidemmälle niin sitten jatkat.
Oliko edellinen suhteesi muuten kuinka pitkä ja kauanko teitte eroa toisistanne?
Edellinen suhde kesti jotakuinkin 7 vuotta, eroa rakenneltiin noin vuoden verran välillä yrittämällä saada suhde taas kuntoon ja välillä nostamalla kädet pystyyn. Viimeiset 3kk suhteessa eroa tehtiin hallitusti ja erosimme hyvissä väleissä. Mitään keskeneräistä ei periaatteessa ole, pelkään vain että en ehkä osaa olla yksin ja olen nyt ratkaissut asian hakeutumalla nopeasti seurustelusuhteeseen.
Miettisin vielä ennenkuin aloittaisin uuden suhteen
Jotenkin uskoisin, ettei omien tunteiden valehtelu ja sellaisten asioiden lupailu, joihin ei itsekään usko, tee ketään onnellisemmaksi eikä ainakaan paranna suhdetta omaan itseensä.
Sinänsä ymmärrän - eron jälkeinen yksinäisyys voi olla musertavaa.
Niin, tuntuu siltä että itseni lisäksi sumutan myös toista. Hänen lähellään kaikki on hyvin, mutta muutamaan päivään jos ei nähdä, niin ehtii ajatella hieman pidemmälle. Ja silloin huomaa, että tunteet eivät olekaan niin voimakkaat ja ajatukset kääntyvät synkemmiksi.
Pitäisi kerätä rohkeutta sanoa, etten olekaan henkisesti valmis parisuhteeseen, mutta silti itsekkäästi toivon että hän pysyisi luonani. Ja vain niin kauan kuin se minulle sopii. Tuntuu aivan kamalalta, ei toiselta voi vaatia sellaista ja siksi järkeilen myös, että pitääkseni tämän ihmisen lähelläni minun on kestettävä hieman epävarmuutta, sillä jos haluan hänen tietävän todelliset tunteeni, hän ei varmaankaan jäisi luokseni. Tosin se, haluaako hän olla kanssani, ei tietystikään ole minun päätökseni...
Jos siltä tuntuu, niin tee se sitten reilusti. Itse tajusin hiljattain olevani "vain" laastari. Ihastuin, rakastuin jne. Sitten kohtasin yhtäkkiä etäisyyden ottoa ja tekosyiden saattelemana minusta tehtiin pahis, joka sai aikaan koko sotkun. Myönnän kyllä provosoituneeni tilanteesta, kun minua alettin vältellä jos millä syillä.
Sama tapahtui vuosi sitten hänen kanssaan. Olinkin vain "kesäheila". Keväällä sitten alkoi uudelleen lämmittely, kun "ei saanut minua mielestään". Laastaroi siinä välissä itseään jonkun toisen kanssa. Ja minä hyväuskoinen hölmö menin taas samaan ansaan.
Eli ole reilu ja tee homma selväksi. Siitä jää toiselle paha arpi, jos sitoutuu täysillä ja suuntaa ajatukset yhteisen tulevaisuuteen ja huomaakin olevansa vain väliaikainen helpotus. Itsestäni tuntuu, kuin olisin ollut vain hyödyke ja objekti, mitä käytetään omiin itsekkäisin tarpeisiin. Toki "me" puhuttiin yhteisestä tulevaisuudesta jne. suunniteltiin tulevaisuutta ja haaveiltiin. Pelkkää sanahelinää. Jos laastareita tarvitte, niin kyllä tuolta pelimiehiä-/naisia löytyy. Siinä molemmat saa, mitä haluaa ketään loukkaamatta.
Ylös