Jokaista luotua ihmistä yhdistää kuolemasta aiheutuva suru, kaipaus, tyhjyys....
Kuoleman jokainen joutuu kohtaamaan yksin.
Surun voi jakaa surevien kanssa, mutta joskus ei ole kenen kanssa sen jakaa.
Kaipauksen ja tyhjyyden tunteen kanssa joutuu elämään yksin.
Kuolema, suru, kaipaus koskettavat ajallaan jokaista kansallisuudesta välittämättä.
Surun kohdatessa tuntuu, kuin olisi yksin surun kanssa, kuin kellään toisella ei olisi surua, vaikka saman tunteen ovat kokeneet lukemattomat ihmiset ja jokainen tulee kokemaan ajallaan.
Syksy mielletään kuoleman vuoden ajaksi, koska kesä päättyy ja luonnossa kaikki konkreettisesti kuolee kasvillisuuden muodossa.
Läheisensä menettäneelle syksy palauttaa jälleen kuoleman mieleen.
Syksyn pimenevät illat, vesisade, hyytävä viima, pimeys, myöhäis syksyn räntäsateet, kaikki nämä lisäävät ahdistusta, kaipuuta, tyhjyyden tunnetta.
Nyt nämä kaikki on kohdattava yksin, kun rakas läheinen on poissa.
Rakkaan läheisen vuode on tyhjä, hänen sairauden haurastuttama keho lepää nyt maan povessa haudan levossa.
Ajatusmaailma sotii vastaan, haluaisin vain, että rakas läheiseni olisi jälleen omassa vuoteessa elossa, eikä haudassa kuoleena.
Se, että kaikki on niin lopullista ja peruuttamatonta tuntuu vaikealta käsittää ja ymmärtää, ettei rakas läheinen enää koskaa nuku omassa vuoteessa, kuten hän siinä vuosikymmenet nukkuin, ennekuin sai kutsun Taivaan kotiin.
Minäkin haluan päästä Taivaan kotiin rakkaiden läheisteni luo, täällä ei ole enää mitää mikä tänne sitoo, mutta en kuitenkaan pääse, ennekuin oma aikani on täältä lähteä.
Sitä odotellessa täytyy yrittää jaksaa, päivä kerrallaan, vaikka raskaalta se tuntuu.
Kaikki maallinen on menettänyt merkityksensä.
Lohtua, toivoa ja valoa elämään olen löytänyt ainoastaan seurakunnan tilaisuuksista.
Jos niitä ei olisi, niin en tiedä jaksaisinko jatkaa....
Kuoleman jokainen joutuu kohtaamaan yksin.
Surun voi jakaa surevien kanssa, mutta joskus ei ole kenen kanssa sen jakaa.
Kaipauksen ja tyhjyyden tunteen kanssa joutuu elämään yksin.
Kuolema, suru, kaipaus koskettavat ajallaan jokaista kansallisuudesta välittämättä.
Surun kohdatessa tuntuu, kuin olisi yksin surun kanssa, kuin kellään toisella ei olisi surua, vaikka saman tunteen ovat kokeneet lukemattomat ihmiset ja jokainen tulee kokemaan ajallaan.
Syksy mielletään kuoleman vuoden ajaksi, koska kesä päättyy ja luonnossa kaikki konkreettisesti kuolee kasvillisuuden muodossa.
Läheisensä menettäneelle syksy palauttaa jälleen kuoleman mieleen.
Syksyn pimenevät illat, vesisade, hyytävä viima, pimeys, myöhäis syksyn räntäsateet, kaikki nämä lisäävät ahdistusta, kaipuuta, tyhjyyden tunnetta.
Nyt nämä kaikki on kohdattava yksin, kun rakas läheinen on poissa.
Rakkaan läheisen vuode on tyhjä, hänen sairauden haurastuttama keho lepää nyt maan povessa haudan levossa.
Ajatusmaailma sotii vastaan, haluaisin vain, että rakas läheiseni olisi jälleen omassa vuoteessa elossa, eikä haudassa kuoleena.
Se, että kaikki on niin lopullista ja peruuttamatonta tuntuu vaikealta käsittää ja ymmärtää, ettei rakas läheinen enää koskaa nuku omassa vuoteessa, kuten hän siinä vuosikymmenet nukkuin, ennekuin sai kutsun Taivaan kotiin.
Minäkin haluan päästä Taivaan kotiin rakkaiden läheisteni luo, täällä ei ole enää mitää mikä tänne sitoo, mutta en kuitenkaan pääse, ennekuin oma aikani on täältä lähteä.
Sitä odotellessa täytyy yrittää jaksaa, päivä kerrallaan, vaikka raskaalta se tuntuu.
Kaikki maallinen on menettänyt merkityksensä.
Lohtua, toivoa ja valoa elämään olen löytänyt ainoastaan seurakunnan tilaisuuksista.
Jos niitä ei olisi, niin en tiedä jaksaisinko jatkaa....
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.