Onko kellään vastaavaa kokemusta? Mies alkoi valitella masennusta jokunen kk sitten. Nyt on popsinut mielialalääkkeitä ja uskaliaasti hakenut yksip. avioeroa ja asuntoa. En pane hanttiin, koska uskon itsekin sen olevan paras ratkaisu. Ikävintä on se tosiasia, että en haluaisi loppuelämäni miettivän, että olisiko pitänyt odottaa ns. maseunnuksetonta ajankohtaa? Viimeiset puoli vuotta ovat rassanneet minuakin kunnolla, enkä ole pystynyt haluistani huolimatta piristämään miestäni mitenkään. Oikeastaan tilanne on mennyt päinvastaiseksi, minä olen ollut sopiva kohde purkaa pahaa oloa. Mies on soutanut ja huovannut tunteiden välillä, eikä tiedä mitä elämältään haluaa. En jaksa enää kuin odottaa omaa itsenäistä elämää kaikesta huolimatta. Heti kun mieheni saa oman asunnon olen päättänyt olla omissa oloissani ja hoitaa nämä pakolliset viralliset kuviot kuntoon. En voi kuitenkaan teeskennellä, ettenkö välittäisi hänestä. Minusta kuitenkin tuntuu, että hänen masennuksensa on loppujen loputtua oikeastaan arkeen kyllästymistä, pitkän parisuhteen tuomaa tylsyyttä ja oman itsensä etsimistä. Tiedä häntä, ei vaan jaksaisi enää analydoisa yhtikäs mitään. Pakko alkaa ajattelemaan itseään ensimmäistä kertaa 13 vuoteen!
Masennus ja ero
Nasu
41078
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hei,
Uskomatonta että löytyy joku toinenkin joka on kokenut saman asian suht samalla tavalla kuin meidän perheessä.
Meillä yhteistä elämää on takana 16 vuotta, josta kaksi lasta, 14 - ja 5-vuotiaat. Aikoinaan rakastuimme pikkuhiljaa ja elimme molemmat mielestämme onnellista elämää. Vuosi sitten syksyllä itse huomasin huutavani miehelleni joka on aina ollut kiltteyden perikuva, ei koskaan sano kellekkään pahasti. Toisin sanoen liian kiltti jos nyt niin voi sanoa. Huutamiseen ja aivan turhanpäiväiseen nalkutukseen en osaa sanoa syytä, itseasiassa meni muutama kuukausi kun edes itse sitä huomasin. Sitten mieheni alkoi valittaa ettei nukuta, hän heräsi mitä pienimpäänkiin narahdukseen eikä enää saanut unta. Vapaa-aikamme alkoi mennä siihen että syötiin ja oltiin sohvalla ja katsottiin telkkaria. Sänkykamarin puolella meillä on aina mennyt hyvin, itseasiassa menee edelleenkin.
Vuoden alusta mieheni sanoi haluavansa muuttaa yksikseen joksikin aikaa ja muuttikin. Haimme apua perheneuvolasta joka meidän tapauksessa pahensi mieheni oloa. Sen jälkeen hakeuduimme oman lääkärimme juttusille, joka ohjasi psykologin juttusille. Mies kävi siellä pari kuukautta ja söi masennus/unilääkkeitä. Noin kuukausi muuttamisensa jälkeen hän tapasi naisen johon ensin ihastui, myöhemmin rakastui. Koko kevään ajan hän oli tuon naisen luona aika ajoin ja välillä kotona, siis minun ja lasten luona. Hän kuulema pystyi avautumaan tälle naiselle joka oli itse juuri kokenut myös eron. Aluksi itsestäni ei tuntunut tuo suhde pahalle, mutta kun muutama kuukausi kului huomasin edelleen rakastavani häntä ja paljon. Ilmeisesti juuri tuon vuoksi olin hänen antanut olla luonamme. Juuri ennen kesää heidän suhde rakoili ja mieheni "jätti" hänet ja sanoi miettivänsä edelleen meitä mutta pelkäävänsä samaa masennustilaa. Nyt ollaan sitten soudettu ja huovattu tänne asti. Elokuusta lähtien olemme olleet saman katon alla oikeastaan koko ajan mutta nyt olemme ns. tapaamislakossa jotta hän saisi selville mitä hän oikeasti tuntee minua kohtaan !!! Tapaamislakko ei ole oikein kyllä pitänyt, olemme tavanneet lakon aikana muutaman kerran. Käytännössä meillä menee hyvin kunhan emme puhu tästä toisesta naisesta, johon mieheni on sanonut edelleen pitävänsä yhteyttä puhelimitse. Itse alan olla taas ihan puhki koska tottakai mielessäni on hänen "vapaa" viikonloppuina että tapaako hän tätä naista ???? Mieheni kertoo hänellä olevan vahvoja tunteita minua kohtaa mutta ei osaa niitä sanoin kuvata, ikäväkin kalvaa päivittäin. Joulun ja uuden vuoden olemme sopineet viettävämme yhdessä. En tiedä oikein mitä sinulle sanoa muutakuin voimia sinulle ja miehellesi.
Pitää vaan katsoa peiliin ja punnita asiat kuntoon. Kyllähän sydän ja järkikin puhuvat välillä eri kieltä, mutta jotain rajaa pitää asioissa olla! Liialla kiltteydellä (on se sitten kumpi osapuoli tahansa) ei loppumetreille selvitä yhdessä.
Oli todella riipaisevaa lukea miehesi suhteesta. Mekin nimittäin erosimme pari vuotta sitten ja palasimme yhteen muutman kuukauden kuluttua. Tilanteeseen liittyi kolmansia osapuolia, eikä niistä ole kaikesta päätellen päästy yli, luottamusta ei ole saatu kohdilleen. Tuntuu, että likasanko on jo niin ääriään myöten täynnä, ettei tästä selvitä kuin eroamalla. Oli aikoja kun ajattelin tunteideni riittävän kaikesta selviämiseen, en halunnut antaa meistä luovutustappiota. Mutta nyt on tärkeimmäksi asiaksi muodostunut oma onnellisuus ja elämänilon löytäminen. Yhdessäolo vie kaikki voimat, eikä mitään luovaa ja rakentavaa parannusta ole enää useaan vuoteen tapahtunut välillämme. Olen lähinnä kiitollinen yhteisestä ajastamme, on
ollut paljon hyvääkin. Meidän tapauksessa kaksi toisiinsa hitsautunutta ihmistä eivät ole vaan osanneet päästää irti, vaikka se olisi ollut järkevää jo aikoja sitten.
Toivon sinulle voimia jaksaa kaiken keskellä. Parasta rauhoittua ja ottaa asiat sellaisina kuin ne ovat. Jos toisella on vaikea tietää tunteistaan, minä en ainakaan jaksa enää näin monen vuoden jälkeen usko ihmeisiin. Peli on vaan vihellettävä poikki.
Minulla samanlainen tilanne muuten,mutta vaimo ei kestänyt omaa masennuskauttaan. Ikää viidenkympin kupeessa ja vaimolla muutama vuosi vähemmän. Oma keski-iän kriisini vielä kestimme, mutta vaimolla vastaava jatkoksi niin jo "hermo petti",nimittäin vaimolla. ja samalla hävisi mielestäni kaikki suhteellisuudentaju tilanteeseen. Lapsia 4 ja kaikki pahassa elämänvaiheessa. silti piti lähteä ja jättää kaikki. Mitään perusteltua tai järkevää syytä ei osata sanoa!!! Mikä ihme meillä on, ettei välttämättä uskalleta hakea ulkopuolista apua kriisitilanteissa. ja jos uskalletaankin niin ei haluta ottaa apua vastaan jos sen huomataan kohdistuvan omaan "nilkkaan".Kaikkihan käy omat kriisiaikansa läpi. se on varma, toisilla vaihe saattaa mennä huokailemalla ohi kun taas toisilla kausi saattaa kestää vuosia ja olla todella tuskallinen. Ihmeellisintä on että tunteiden katoaminen on niin perusteellista,ettei lapsetkaan tunnu merkitsevän mitään vaikka muuten on kysymys todella lapsirakkaasta ihmisestä.Ulkopuolista ei tähän tapaukseen tietämäni mukaan sisälly, mutta ero alkaa olla valmis. Tuskallista ja turhaa mielestäni, mutta mikään ei auta, kaikkeni olen yrittänyt...
Minulla ja avollani on ollut aivan samankaltainen tilanne menossa tässä ja nyt. Mies on kuin kuminauha, ei tiedä mitä haluaa, kärsii msennuksesta. Muutti pois luotani, mutta palsi osittan takaisin vajaassa kuukaudessa. Hän ei usko mihinkään mielialalääkkeisiin eikä psykologeihin tai psykiatreihin joten en häntä saa hakeutumaan hoitoon. Olen päättänyt olla kuitenkin hänen tukenaan toistaiseksi, jos hän sitä haluaa, kuitenkin olen varovainen etten itse sairastu, näenhän että hänellä on paha olla enkä ole siihen syyllinen. Tön ja vähäiset ihmissuhteet hän pysyy hoitmaan. Uskon ettei muut huomaa hänen masennustaan paitsi minä joka elän hänen kanssaan lähes päivittäin. Jospa joku toinen osoittaisi hänelle suunnan lääkäriin. Suhteemme tulee päättymään jos kevään aikana hän ei suostu hakemaan mielenterveyteensä apua ammattiauttajalta.