Ikävä, joka pelottaa.

Moikka kaIkille,

En tiedä onko "kaukosuhde" oikea kategoria tämäntyyppiselle asialle, mutta joku korjatkoon jos kokee tarpeelliseksi.

Tapasin tyttöystäväni n. 3kk sitten yllätyksellisesti juhlissa. Välillämme oli välittömästi kipinää ja aloimme tapailemaan. Tapailimme säännöllisen epäsäännöllisesti kerrasta - neljään kertaan viikossa. Vietimme öitä yhdessä, hän halusi tavata perheeni ja minä hänen.
Kyllästyminen oli kaukainen ajatus ja joka kerran jälkeen näkemistä odotti enemmän ja enemmän. Ihastuimme ja lopulta rakastuimme. Nopeaa, mutta tässä iässä (27v) tunsin välittömästi sen roihun ja yhteyden. Käsittämätöntä!

Tyttöystäväni ilmoitti kuitenkin suru-uutisen. Okei.. Hänelle se ei ollut surua, mutta omalla kohdallani se tulisi aiheuttamaan stressiä, ahditusta, mustasukkaisuutta ja jännittämistä.
Hän ilmoitti lähtevänsä vaihto-oppilaaksi Portugaliin 7kk:den ajaksi.

Tieto raapaisi, mutta selätin asian ja jatkoimme eteenpäin. Silti asia kaiversi salaisessa osassa minua vaikken sitä näyttänyt ulospäin.

Nyt hänen lähdöstään on kulunut kolme viikkoa ja oma elämäni on täyttä odottamista. Päivät haaveilen, illat haaveilen ja yöt saan jotenkin nukutuksi. Olen täydellisen rakastunut ja kaipaan häntä, niin paljon että sekoitan jo omat ajatukseni ja välillä luulen olevani jopa kipeä.
Lupasimme toisillemme jatkaa juttua reissun jälkeen ja sillä yritän kasata itseni omiin asioihin.
Työt, oma vapaa-aikani ja muu aika menee todella hitaasti. Yritän harrastaa, nähdä kavereita jne, mutta silti.. Kaikki ajatus pyörii siinä ihmisessä jota kaipaan aivan älyttömästi takaisin arkeeni.

Sekoittaako rakkaus pääni niin pahasti, että käännän jo kaikki positiiviset asiat negatiivisiksi? En tietenkään tätä ole näyttänyt hänelle millään tavalla ja yhteydenpitokin on maltillista, mutta läheistä. Tiedostan hänen lukemattomat aktiviteetit toisessa maassa, tutustumiset, koulun ja vapaa-ajan. Tietysti alkuikävän jälkeen yhteydenpito on muuttunut väljemmäksi, kuitenkin rakkauden toistaminen iltaisin on ihana asia.

Menen itse neljäksi viikoksi hänen luokseen tammikuussa. Tammikuu tuntuu vain todella kaukaiselta ja välissä kerkeää tapahtumaan paljon asioita. Luottamus on tärkeä, mutta varmasti jokaisella joka on käynyt tämän läpi on niin hyviä kuin huonojakin muistoja.


Olisi kiva kuulla mitä te olette mieltä tämän tekstin perusteella ja myös omien kokemuksienne perusteella siitä, kuinka suuri on todennäköisyys pelätä asioiden menevän hienosti tai huonosti.
Oma aikaisempi kokemukseni petetyksi tullessani varmasti heijastuvat tähän stressiin ja mielen alemmuuteen.


Kysykää ja antakaa ohjeita.