Olen joskus aikaisemminkin kirjoittanut omasta avioero kuviostani.
Ehkä joku muistaakin.Yritän kertoa lyhyesti miten meidän kävi yli kymmenenvuoden avioiliiton ja kolmen yhteistä lasta tehtyämme.
Mieheni ilmoitti pari vuotta sitten syksyllä ettei rakasta minua, ei ollut rakastanut kuulemma moneen vuoteen. Muuta ei suostunut puhumaan, eikä keskustelemaan. Melkein kahdeksan kuukautta yritin saada tilannetta aukeamaan ja keskustelu yhteyttä syntymään. Kunnes laitoin avierohakemuksen menemään ja hommasin miehelle asunnon.
Alkoi hurja riitely, mikään ei sujunut.Ei hoitanut tapaamisia eikä mitään muutakaan ilman riitaa. Loukattiin puolin ja toisin. Huoltajuus muutettiin yhteishuoltajuudesta yksinhuoltajuudeksi.
Viime talvena sitten mies tuli kotiin, oli kuukauden verran kotona kunnes häipyi taas mitään sanomatta. Samoin viime kesän vietimme yhdessä.
Syyskuussa minulle viimein selvisi. Hänellä oli ollut toinen nainen jo kaksi vuotta.
Asiat lähtivät aukeamaan ja mies alkoi viimein keskustelemaan.
Tämä "toinen" ilmoitti minulle hyvin jyrkkään sävyyn tietävänsä minkälaista helvettiä minun ja mieheni suhde on aina ollut ja kuinka onneton mieheni on minun kanssani ollu, samaan hengen vetoon teki selväksi kuinka mieheni häntä rakastaa, ainoa ongelma vaan ollut kun heidän suhde ei ole edennyt eikä mies ole muuttanut hänen luokseen eikä hän ole saanut tavata meidän lapsia,vaikka ei sillä ei se häntä haittaa jos mieheni tuntee tuskaa lastensa takia, nekun on sen lapsia eikä hänen.
Ilmoitin hänelle etten lähde tuohon leikkiin mukaan.Senkun pitää hyvänään vaan ja antaavat minun olla rauhassa.
Saman sanoin miehelleni että menköön, mutta laskekoon minusta irti.
Miespä ei halunnutkaan minua menettää. Hän alkoi puhumaan, puhumaan ja vieläkerran puhumaan. Asiat alkoivat purkautua. Kaikki kipeät solmut avattiin ja puhuttiin.
En lähde nyt tässä erittelemään kaikkia syitä mistä mikäkin lähti.Pari kuukautta meni puhuessa.
Siitä olimme kuitenkin molemmat samaa mieltä että meidän suhde oli sitä "oikeaa" rakkautta, emmekä kumpikaan usko löytävämme samanlaista suhdetta mitä meillä oli ensimmäiset kymmenen vuotta.
Kunnes ilmoitin miehellei etten jaksa enää, liikaa on loukattu, satutettu ja valehdeltu, enkä tiedä pysytynkö enää ottamaan sitä riskiä että näin tapahtuu uudelleen. Pyysin että laskee minusta irti ja antaa minun olla.
meni muutama viikko, kunnes hän tuli syntymäpäivänäni(samalla myös meidän kihlajaispäivänä) ruusujen kera, kertoi kuinka kaikki on selvitetty tämän toisen kanssa ja hän ei halua menettää minua ja lapsia. Hän haluaa yrittää vielä kerran saada perheemme ehjäksi.
Enhän minä voinut olla antamatta tilaisuutta.En päästänyt helpolla vaan tein selväksi että tämä on viimeinen kerta, jos sen mokaa niin sitten ei ole mitään epäselvää eikä keskusteltavaa.
Kuukausi mennyt, läheisyyttä, hellyyttä riittää. Tunnelma on hyvä ja rento. Kun olemme koko perhe kasassa meistä kaikista huokuu hyvänolon tunne. Vaikeita hetkiä on lähinnä minulla, mies pyytää antamaan aikaa meille ja rohkaisee uskomaan että kaikki paha jää taakse ja järjestyy ajankanssa.
Vielä hän ei ole kotiin muuttamassa vaan odotetaan lähinnä sitä pääsemmekö tästä erosta yli yhdessä vai jääkö kaikki paha kummittelemaan välillemme.
Tänään juuri kysyin mieheltäni sitä kun jälleen kerran oli vaikea hetki, että miltä tämä on tuntunut. Yhteinen mielipiteemme oli se että paljon paremmalta kuin kertaakaan viimeisen parinvuoden aikana.
Meillä on pitkä matka edessä, Sen tiedämme jos tästä yhdessä selviämme niin meitä ei erota mikään.Aika näyttää miten meidän käy.
En kaipaa keneltäkään neuvoa tai haukkuja siitä miten tyhmä ämmä olen kun vielä yritän. Tahdoin vain kertoa että näinkin voi käydä.
Oikein hyvää joulua kaikille ja voimia.
Ehkä joku muistaakin.Yritän kertoa lyhyesti miten meidän kävi yli kymmenenvuoden avioiliiton ja kolmen yhteistä lasta tehtyämme.
Mieheni ilmoitti pari vuotta sitten syksyllä ettei rakasta minua, ei ollut rakastanut kuulemma moneen vuoteen. Muuta ei suostunut puhumaan, eikä keskustelemaan. Melkein kahdeksan kuukautta yritin saada tilannetta aukeamaan ja keskustelu yhteyttä syntymään. Kunnes laitoin avierohakemuksen menemään ja hommasin miehelle asunnon.
Alkoi hurja riitely, mikään ei sujunut.Ei hoitanut tapaamisia eikä mitään muutakaan ilman riitaa. Loukattiin puolin ja toisin. Huoltajuus muutettiin yhteishuoltajuudesta yksinhuoltajuudeksi.
Viime talvena sitten mies tuli kotiin, oli kuukauden verran kotona kunnes häipyi taas mitään sanomatta. Samoin viime kesän vietimme yhdessä.
Syyskuussa minulle viimein selvisi. Hänellä oli ollut toinen nainen jo kaksi vuotta.
Asiat lähtivät aukeamaan ja mies alkoi viimein keskustelemaan.
Tämä "toinen" ilmoitti minulle hyvin jyrkkään sävyyn tietävänsä minkälaista helvettiä minun ja mieheni suhde on aina ollut ja kuinka onneton mieheni on minun kanssani ollu, samaan hengen vetoon teki selväksi kuinka mieheni häntä rakastaa, ainoa ongelma vaan ollut kun heidän suhde ei ole edennyt eikä mies ole muuttanut hänen luokseen eikä hän ole saanut tavata meidän lapsia,vaikka ei sillä ei se häntä haittaa jos mieheni tuntee tuskaa lastensa takia, nekun on sen lapsia eikä hänen.
Ilmoitin hänelle etten lähde tuohon leikkiin mukaan.Senkun pitää hyvänään vaan ja antaavat minun olla rauhassa.
Saman sanoin miehelleni että menköön, mutta laskekoon minusta irti.
Miespä ei halunnutkaan minua menettää. Hän alkoi puhumaan, puhumaan ja vieläkerran puhumaan. Asiat alkoivat purkautua. Kaikki kipeät solmut avattiin ja puhuttiin.
En lähde nyt tässä erittelemään kaikkia syitä mistä mikäkin lähti.Pari kuukautta meni puhuessa.
Siitä olimme kuitenkin molemmat samaa mieltä että meidän suhde oli sitä "oikeaa" rakkautta, emmekä kumpikaan usko löytävämme samanlaista suhdetta mitä meillä oli ensimmäiset kymmenen vuotta.
Kunnes ilmoitin miehellei etten jaksa enää, liikaa on loukattu, satutettu ja valehdeltu, enkä tiedä pysytynkö enää ottamaan sitä riskiä että näin tapahtuu uudelleen. Pyysin että laskee minusta irti ja antaa minun olla.
meni muutama viikko, kunnes hän tuli syntymäpäivänäni(samalla myös meidän kihlajaispäivänä) ruusujen kera, kertoi kuinka kaikki on selvitetty tämän toisen kanssa ja hän ei halua menettää minua ja lapsia. Hän haluaa yrittää vielä kerran saada perheemme ehjäksi.
Enhän minä voinut olla antamatta tilaisuutta.En päästänyt helpolla vaan tein selväksi että tämä on viimeinen kerta, jos sen mokaa niin sitten ei ole mitään epäselvää eikä keskusteltavaa.
Kuukausi mennyt, läheisyyttä, hellyyttä riittää. Tunnelma on hyvä ja rento. Kun olemme koko perhe kasassa meistä kaikista huokuu hyvänolon tunne. Vaikeita hetkiä on lähinnä minulla, mies pyytää antamaan aikaa meille ja rohkaisee uskomaan että kaikki paha jää taakse ja järjestyy ajankanssa.
Vielä hän ei ole kotiin muuttamassa vaan odotetaan lähinnä sitä pääsemmekö tästä erosta yli yhdessä vai jääkö kaikki paha kummittelemaan välillemme.
Tänään juuri kysyin mieheltäni sitä kun jälleen kerran oli vaikea hetki, että miltä tämä on tuntunut. Yhteinen mielipiteemme oli se että paljon paremmalta kuin kertaakaan viimeisen parinvuoden aikana.
Meillä on pitkä matka edessä, Sen tiedämme jos tästä yhdessä selviämme niin meitä ei erota mikään.Aika näyttää miten meidän käy.
En kaipaa keneltäkään neuvoa tai haukkuja siitä miten tyhmä ämmä olen kun vielä yritän. Tahdoin vain kertoa että näinkin voi käydä.
Oikein hyvää joulua kaikille ja voimia.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Mutta tuohan kuulostaa hienolta ja kunnioitettavalta ... mahtavaa että teiltä molemmilta on löytynyt antekksiantoa, rakkautta, tahtoa ja voimia korjata suhteenne -- helppoa se ei ole.
Uskon ja toivon että tulemana on vahvempi ja parempi suhde kuin aikaisemmin ... vaikeuksien kautta voittoon.
Hyvää joulua ja onnelista uutta vuotta !
Ei mielestäni ole tyhmyyttä, jos uskaltaa pysähtyä tilanteen äärelle ja katsoa asioita suuremmassa mittakaavassa kuin mitä yleensä petetty osapuoli uskaltaa tai kykenee.
Pieni kannustava ajatus Sinulle:
"Tee kompastinkivestäsi astinkivi."
Viime kesänä pahimmassa kriisissämme etsin ja etsin kirjeesi kaltaista toivonkipinää - sitä, että joku olisi puolisonsa toiseen rakastumisen jälkeen jatkannut avioliittoaan. Julkisuuden ja lööppien malli on se, että vaikeuksia kohdattaessa heti erotaan. Harva on Elisabeth Rehnin tavoin avoimesti kertonut puolisonsa rakastumisesta toiseen ja siitä, kuinka he jatkoivat senkin jälkeen vuosikymmeniä onnellisina yhdessä.
Nimetön, et mielestäni ole tyhmä. Näet vain sen, että avioliittosi on pelastamisen arvoinen - siihen ei moni tuskansa keskellä pysty. Minullakin sen ymmärtäminen vei yli neljä kuukautta. Silloin olin jo sanoillani hajottanut liittoamme yhtä paljon, kuin mieheni rakastumisellaan toiseen. Eroaminen on helppo ratkaisu, silloin ei tarvitse kohdata puolisonsa tuskaa ja surua.
Nyt, pian puoli vuotta siitä, kun mieheni kertoi toisesta rakkaudestaan, olisin valmis rakentamaan yhteistä tulevaisuutta mieheni kanssa. Toivon, että se olisi vielä kaiken sanomani jälkeen mahdollista.
Sinulle nimetön toivotan onnellista joulua lastesi ja miehesi kanssa!
Olen samaa mieltä muiden kanssa, että tyhmyys on toiminnastasi kaukana!!
Itsellä sellainen tilanne, että 17 avioliitto loppui "toivomuksestani" vuosi sitten. 40-kymppisen kriisejä, itsetunnon pönkitystä, kyllästymistä. Liittomme oli pitkään todella onnellinen, olimme elämämme rakkaudet.
Oikeastaan kaikenaikaa tajusin, etten minä halua erota, mutta en enää saanut pysäytettyä prosessia. Olin vain hiljaa ja hoin itselleni että "tätä minä haluan".
Kesällä sitten romahdin ja siitä asti olen toivonut ja ex-puolisollenikin anteeksipyyntöjen kera kertonut, kuinka vielä toivoisinkaan yhteistä tulevaisuutta. Hän ei halua!
Onko mitään, millä vielä voisin yrittää voittaa hänet takaisin..auttaako aika? Kuinka käyttäytyisin?
Mikä sinut sai vielä uskomaan, että alusta voi aloittaa?
Nämä nyt ovat enemmänkin pohdiskeluja, mutta jos jollakin on jotain positiivista sanottavaa, niin mielelläni lueskelen...ne palautteet siitä, että sain sen mitä ansaitsin, olen jo kuullut moneen kertaan..(vaikka niinhän se kyllä on)
Kyllä se hieman niin on, ettei kaatunutta maitoa määräänsä enempää pidä itkeä. Toki voit asian ja ajatuksesi exälle kertoa, mutta myös kunnioittaa hänen tahtotilaansa uudessa tilanteessa ... erosta toipumista. Ja sitten elämässä eteenpäin, ja tehdyistä virheistä viisastuneena ... virheiden tekeminen on inhimillistä, niiden toistaminen typeryyttä.
Olen hämmästynyt näin positiivisesta ja kannustavasta palautteesta. Kiitos teille kaikille :)
Mitä tulee siihen mikä sai minut vielä kerran yrittämään. Syitä on monia, päälimmäisenä tunne siitä että meitä oli viisi onnetonta ihmistä. Sillä yritimme erota, ihan oikeasti yritimme.Emme vain pystyneet laskemaan toisistamme irti vaikka kuinka yritimme.Kaksi vuotta on pitkä aika tuntea tuskaa kun yrittimme olla erossa ja rakentaa elämäämme ilman toisiamme.Onnettomia olimme molemmat.
Myös tietoisuus siitä että me jo kerran olimme olleet niin onnekkaita että olimme elämässä löytäneet "sen oikean".
Sen tajuaminen että kaikki eivät sitä löydä vaikka etsivät koko elämänsä. Miksi heittää jotain niin arvokasta hukkaan yrittämättä tosissaan taistella sen puolesta.
Mitä tulee anteeksi antoon, myös minä olen tehnyt virheitä, sen tajuaminen että fiksukaan ihminen ei aina toimi ja ajattele rationaalisesti kun tunteet myllertää ja tuska on tarpeeksi suuri.En minä eikä hän ole täydellinen mutta hyväksymme toisemme ja välitämme toisistamme virheinemme kaikkinemme. Kymmenen erittäin hyvää vuotta painoi vaa'assa todella paljon. Molemmilla tieto ja tunne siitä että jos nyt laskemme lopullisesti irti toisistamme saatamme olla loppuelämämme "onnettomia" mutta jos onnistumme meillä on kaikilla parempi olla. Meillä ei siis ole mitään menetettävää vain voitettavaa. Eikä tarvitse loppuelämäänsä miettiä jos tämä ei onnistu että "olisiko sittenkin... " vanha sanonta parempi katsoa kuin katua.Siinä piilee viisautta.
Totta kai myös lapset vaikuttivat asiaan ja tunne siitä että tämä on meidän perhe ja maailman tärkein asia.
Viikko sitten valvoin yöllä kun uni ei tullut, kuuntelin lasten tuhinaa toisesta huoneesta ja katselin vieressäni tuhisevaa miestä. Rintää puristi kiitollisuus siitä että minulle kaikkein tärkein asia minun perheeni on juuri nyt tässä,ja minun on hyvä olla.
Kiitos vielä kerran kaikille, pitäkää huolta toisistanne.
Kerran pettää aina pettää koettu on
ei ole totta, tehty on