Erakoituminen

masennuksen oireilta.

Ala ulkoilla ja keksi itsellesi erilaista vaihtelua. Liikunta synnyttää ihmisessä hyvänolon tunteen hormoneja.

Tyypillisiä masennuksen oireita ovat erakoituminen (ei halua tavata ihmisiä), veto poissa (ei tahdo jaksaa tehdä ihan tavallisia asioita), laiminlyö syömistä ja omaa ulkonäköään yms.

Lähde lenkille! Hyvät Joulut!

kannattaa lähteä lenkille tai muuten vaan ihmisten pariin ,vaikka ei läheisten.Itsekkin aloin karttamaan läheisiä,koska en jaksanut selitellä mitään ja tavallaan hävetti kun tuli ero.Mutta pikkuhiljaa alkaa voimia tulla ja tee sitä mikä itsestä on kivaa,sillä et tarvitse selitellä kellekkään mitään jos et itse vielä halua.Tsemppiä ja liikkeelle välillä,joskin ihan hyvää tekee olla omissa oloissaankin välillä.Selviät kyllä,olen tuntenut samoin ja meni noin 2-3 vuotta kun alkoi näkyä valoa taas tunnelin päässä.Kuuntele itseäsi.

Hei "Sam"!
Itselleni kävi niin että olin syvästi rakastunut mieheeni, jonka pettäminen paljastui erittäin traagisella tavalla. Mieheni oli minulta täysin tietämättä toista naista lohduttelemassa ja suojelemassa, kun naisen mustasukkainen ex-puoliso kyseisessä tilanteessa tunkeutui sisään ja teki dramaattista jälkeä. Itse sain tietää asiasta lehdestä lukemalla.
Elämäni pysähtyi. Olin jonkinlaisessa "kohmeessa" monta vuotta. Ei ollut ketään jäljellä kelle purkaa petetyksi tulemisen tuskaa tai keltä olisin kysynyt selityksiä miksi näin tapahtui, kuinka kauan tätä oli jatkunut,yms.Ajattelin etten koskaan tule entiselleni.Näin pitkään painajaisia miehestä joka tulee kohti ja ampuu.Ajattelin että sairastun ja kuolen.
Vetäydyin pois kaikesta, järkytys oli niin suuri, että se piti miettiä ja purkaa rauhassa loppuun asti.Lopuksi annoin itselleni luvan surra, nukkua kun nukutti, valvoa netin ääressä jos ei nukuttanut, olla yksin itsekseni koska muiden seura ei kiinnostanut( tämä oli hyvin vaikeaa koska meitä ympäröi tämä sosiaalisuuden ja suorittamisen kulttuuri). Ajattelin, että kun suren niin suren sitten kunnolla.
Monta vuotta elin omaa erakkoelämääni. Sitten aloin pikkuhiljaa huomaamatta palata takaisin ihmisten pariin. Ja kyllä: elämää ja ihmisiä riitti vielä erakkoaikanikin jälkeen, eivät ne mihinkään olleet kadonneet.Tarvitsin tuon ajan palautuakseni. Nyt olen palannut takaisin ihmisten pariin ja voin vain todeta : sureminen ei ole sairautta. Sureminen ei ole "masennusta ja depressiota". Sureminen on luonnollista. Ihmisen on saatava surra rauhassa suru pois.Ja kun on tarpeeksi surrut suruaan, niin tulee tilaa ilolle.Terapia ei aina sovi kaikille, sillä joskus haavat ovat vielä niin arat, että niitä on tuskallista koskettaa ja hyväätarkoittava mutta ymmärtämätön terapeutti voi tahtomattaan lisätä tuskaa.Toki viisaita elämänkokemusta omaavia terapeutteja on.Ihmisen sisin on kuin mosaiikkitaulu, jokainen mosaiikinpala, se kipeinkin teräväreunaisin, samoin kuin se suloisin, löytää lopulta paikkansa, siirtyy omalle paikalleen kokonaisuudessa, ei enää lamaannuttavan hallitsevaksi vaan yhdeksi osaksi kokemusmaailmaamme, persoonallisuuttamme ja elämäämme.Kaikella on aikansa. Aika on surra.Aika on vetäytyä ja levätä. Aika on iloita.Aika on toimia ja mennä.Ei ole olemassa hyvää ja huonoa elämää.On vain elämää.Eletään koko skaala - täysillä.
P.S. Pahoittelen, jos tekstini on sekavaa, kirjoituksesi vain jotenkin liikutti syvästi minua ja nosti oman kokemukseni pintaan. Tulet selviämään kohti hyvää elämää, sellaista kuin toivot, siis älä ole huolissasi.

Harva jatkaa elämäänsä täysin samanlaisena, toisille tulee hirvittävä menoaika ja sitä sitten ihmetellään jälkeenpäin, mitä tuli tehtyä ja toiset vetäytyy kuoreensa.
Sinulla on selviä masennuksen oireita ja jos pahenee hae apua. Mutta nyt kehottaisin noudattamaan edellisten ohjeita, ulkoile, vaikka viisitoista minuuttia päivässä, kun tulet kotiin pane vaikka kahvi päälle ja käy ulkona, sitten tietokoneen kimppuun.
Miksihän olet karkoittanut läheisesi, he varmaan ovat surullisia. Häpeätkö, pelkäätkö sääliä, ota edes yksi takaisin, tee selväksi pelisäännöt, mistä puhutaan jne.
Äläkä hermostu, erakoituminen loppuu, kun olet valmis siihen.

Mun elämä on tähän saakka ollut aina niin et mitä korkeemmalle pääsen, ni kun ote irtoaa, ni sitä syvemmälle putoan. Ulos en uskalla lähteä, koska yleensä aina kun olen ihmisten kanssa tekemisissä sattuu jotain pahaa jollekkin. Yleensä minulle. Joten kai sitä voi eräänlaiseksi itsesuojeluvaistoksi sanoa ennemmin kuin masennukseksi.

Elän juuri nyt samanlaisessa vaiheessa. Mies petti ja jäi kiinni. Tämä tuli täysin yllätyksenä, koska meillä meni (mukamas) hyvin. En saa nukuttua, syötyä ja muutenkin olo on karmea. Jos haluat, laita mulle e-mailia, keskustellaan sit lisää...kyllä muutkin saa laitella meiliä, vastaan mielellään.