Mulla on ollut nykyinen suhde reilu kaksi vuotta. Suhteen alku oli aivan mahtava. Olin varma ja muutkin olivat (!) että olemme luodut toisillemme. Keväästä asti on ollut sellainen tunne, ettei suhdetta tämän miehen kanssa ole enää järkeä jatkaa ja asiasta ollaan moneen otteeseen koitettu puhua. Hän vain ei näe niitä kaikkia ongelmia mitä meillä on, tai ei ainakaan halua nähdä. (eikä myöskään ole puhuja tyyppiä...) Mieheni ärsyttää minua ja olen kiinnostunut muista miehistä. Tavallaan rakastan häntä vielä, mutta en mielestäni niin paljon, että tahtoisin jakaa loppuelämäni hänen kanssaan. Olen kuitenkin vasta 23v.
Eropäätös on vain niin vaikea, koska asumme yhdessä ja olemme kihloissa. Kaikkein vaikeimmaksi asian kuitenkin tekee se, että ajattelen hirveästi, mitä kaikki muut ajattelisivat jos eroaisimme. Tiedä, että se olisi vanhemmilleni ja mieheni vanhemmille järkytys. Jos päätös olisi yhteinen, olisi se paljon helpompaa. Mutta en halua jättäjän mainetta, enkä sitä, että minua vihattaisiin tekoni vuoksi!
Mitä teen? Olen jo ajatellut, että ehkä se on kohtaloni vaan olla tässä suhteessa hamaan loppuun asti...Neuvoja pliis!!!
Eropäätös on vain niin vaikea, koska asumme yhdessä ja olemme kihloissa. Kaikkein vaikeimmaksi asian kuitenkin tekee se, että ajattelen hirveästi, mitä kaikki muut ajattelisivat jos eroaisimme. Tiedä, että se olisi vanhemmilleni ja mieheni vanhemmille järkytys. Jos päätös olisi yhteinen, olisi se paljon helpompaa. Mutta en halua jättäjän mainetta, enkä sitä, että minua vihattaisiin tekoni vuoksi!
Mitä teen? Olen jo ajatellut, että ehkä se on kohtaloni vaan olla tässä suhteessa hamaan loppuun asti...Neuvoja pliis!!!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olen samassa tilanteessa, en kyllä kihloissa vielä. 23vee oon ja ollaan seukattu 2,5 vuotta. Olen kuullut sanottavan, että tässä vaiheessa alkaa moni punnitsemaan suhdetta. Ratkaisu on siis tehtävä.
En uskalla erota samoista syistä: Mitä muut aattelee ja varsinkin miehen vanhemmat ja sukulaiset. Ja toiseksi jäisin varmaan loppuelämäkseni yksin jos nyt lähtisin ja jättäisin. Se olisi vielä kamalampi kohtalo, kuin tylsähkö, mutta vakaa suhde.
Muutamia poikkeuksia sinun tilanteeseesi löytyy...olemme tallanneet yhteistä arkea vuodesta -94, ja meillä on kaksi lastakin. Kertaalleen olimme vuoden erillämme, jonka jälkeen palasimme kuitenkin yhteen, kun emme ollakseen voineet elää ilman toisiamme, tämän jälkeen syntyi tämä nuorempi lapsistamme. Aikansa kutakin...nyt minulla on niin ahdistavaa olla tässä suhteessa, että elämänilonikin on alkanut karista pikkuhiljaa pois. Monesti olen yrittänyt miehelleni puhua erosta, mutta hänkään ei suostu kuuntelemaan, eikä kyllä selvittämäänkään ongelmia. Ja varmasti hänkin tietää, ettei kaikki ole niinkuin pitää...meillä ei ole mitään parisuhteeseen kuuluvia hellittelyhetkiä, ei romantiikkaa, ei erotiikkaa , ja tappelun saamme aikaiseksi ihan pienestäkin jutusta.
Jotenkin tuntuu, että elämällä väkisin tätä suhdetta, heitän jotain kallisarvoista itsestäni menemään, ja kuitenkin minulla olisi vielä elämää elettävänä, olenhan kuitenkin vasta 27v.
Ja tuskimpa tälläisessä perheessä on lastenkaan hyvä elää, mutta minkäs teet, kun irti et pääse. Eikä minun tilannettani helpota yhtään se, että lasten kanssa on hieman hankalaa lähteä tyhjänpäälle asumaan, tästähän en saisi mukaani muuta kuin vaatteet.
Oma äitini on huonoimpina aikoina ollut sitä mieltä, että parempi lähteä tallaamaan omia polkuja, kuin antaa lasten kärsiä, mutta miehen äiti jaksaa jankata tyyliin, kyllä rakkaus voittaa kaikki ongelmat...herää vain kysymys mikä rakkaus? Tuskin tämä enää aitoa rakkautta on, kun se tuntuu niin vieraalta. Toisen kosketus puistattaa, sanat eivät jaksa kiinnostaa, ja muutenkin tuntuu, että toinen on vain joku kaveri, jonka kanssa pakkotilanteen takia asutaan yhdessä.
Ikävä kyllä minä en osaa sinua auttaa tilanteessasi, mutta kertomalla oman sudenkuoppani halusin muistuttaa ettet varmasti ole ainut ihminen, joka elää ns toisten ihmisten vaatimaa elämää. Toivottavasti sinä löydät ulospääsyn ongelmastasi, sillä mitä pidemmälle tilanne etenee, sen hankalammaksi se muuttuu. Minä olen osaltani jo heittänyt toivoni, ehkä minun tosiaan on vain tyydyttävä elämään kulissisuhteessa, vailla rakkautta, intohimoa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Voimia sinulle!
No mulla oli aivan sama tilanne, olen tosin 20v. ja harkitsin eroa jo pari vuotta. Neljä vuotta ehdittiin seurustella, näimme siis joka päivä, kaksi vuotta asuimme yhdessä vieraassa kaupungissa, minä elätin häntä, vanhempani pitivät poikakaveristani todella paljon. Enkä pystynyt lähtemään suhteesta koska pelkäsin jääväni yksin, mitä kaikki sanovat.. Todella typeriä syitä voin näin jälkikäteen sanoa. Lopputulos oli se että koska en pystynyt häntä jättämään (rakastin kuitenkin liikaa vaikken ollut onnellinen..) niin hän jätti minut yhtäkkiä. Soitti kun olin käymässä kotona ettei hän jaksa enää. Siinä vaiheessa hajosin täysin. Nyt kuukautta (ja monta lääkärikäyntiä) myöhemmin voin sanoa että jos ei ole onnellinen niin kannattaa ennemmin lähteä kuin kitua. Jokaisessa parisuhteessa on ongelmansa mutta kaikkea ei tarvitse kestää. Maailma on täynnä miehiä ja vaikken mikään missi olekaan niin uskon täysin että minulle on jossain minulle täydellinen mies joka on täysi vastakohta edelliseen. Sitä ennen nautin vapaudestani ja hemmottelen itseäni, vietän aikaa perheen ja ystävien kanssa. Tämä on uskomatonta tekstiä koska olin todella rikki vielä kaksi viikkoa sitten. Itkin päivät peiton alla enkä jaksanut edes mennä töihin. Masennuslääkkeillä on ehkä jotakin vaikutusta asiaan.. Tottakai olen vieläkin hajalla, ajattelen häntä monta kertaa päivässä ja minuun sattuu.. Mutta se on aivan normaalia. Hänellä on jo uusi tyttöystävä ja tiedän ettemme voisi olla yhdessä vaikka molemmat haluaisivatkin, se ei enää tomisi. Mikään ei olisi niin kuin ennen. Jutun pointti siis on se, että jos et ole onnellinen, jos asiat eivät mihinkään muutu niin LÄHDE. Nyt se on helppoa kun et ole naimisissa, sinulla ei ole lapsia ja olet vielä nuori. Kymmenen vuoden päästä saatat olla edelleen samassa tilanteessa ja silloin lähteminen on vielä paljon vaikeampaa.
Ihan sama ongelma, oon vaan 17 ja kihloissa, 2,5 vuotta seurusteltu yhteensä. ei meillä mitään erityisiä ongelmia ole, en saa enää suhteesta mitään irti. Pelkään vaan mitä se tekee itselleen jos jätän sen. En myöskään halua jättäjän mainetta, äitini ei varmaan antaisi anteeksi jos jättäisin. Rakastan mutta haluan vapaaksi.