Miten tyhmä ihminen voi olla

Sinä päivänä kun niin et tekisi, olisit muuttunut kyynikoksi tai ihmisvihaajaksi. Se ei olisi varmaankaan hyvä. Ihmisellä on ne tunteet, siitä se elämä muodostuu. Jos et tuntisi surua, et varmasti silloin osaisi nauttia myöskään ilosta. Molemmat täytyy kahlata, kutsuvat sitä elämäksi. En usko että kenelläkään olisi pelkästään huonoja kokemuksia, vaan sekä että. Itse pitäisi osata tunnistaa myös ne ilon hetket. Elämässä kait hyvät ja pahat aika fiftyfifty.
Jos nyt tunnet surua, oisko se merkki siitä että olet menettänyt sen ilon, ts. onnen? Siis iloa on ollut, aiemmin. Kysymys on kait siitä, että se hyvä olo tahtoo tuntua "normaalilta" olotilalta, siksi suru tuntuu jotenkin suurelta.
Kalle Palanderin vaimo sanoi jotenkin pirun hyvin tvssä: Ei pitäisi odottaa että joku toinen tekee sinut onnelliseksi ( ymmärsin parisuhde tms.) vaan se on sinun itsesi tehtävä. Omilla valinnoilla, haluilla ja haaveilla muovaat elämäsi. Ja sitten kun OLET onnellinen, siis itseksesi, voit odottaa muilta ihmisiltä siihen jotain lisää.
Yritän sanoa, että liian moni surkuttelee elämäänsä, kun sitä oikeaa tms ei löydy. Ei se vika ole niissä muissa, vaan tee itse omasta elämästäsi hyvä, itsesi näköinen. Tee se itsellesi, maailman tärkeimmälle ihmiselle. Ja kun olet onnellinen itsesi kanssa, muu tulee kyllä.
PS. En ois uskonut että näin kirjoittaisin, ihan hirveästi itsesäälissä itsekin olen rypenyt.
Ehkäpä olen oppinut... T Ari

Tekstisi pitäisi kirjoittaa taivaalle JOKAISEN suomalaisen luettavaksi!

ari10 kirjoitti:

Sinä päivänä kun niin et tekisi, olisit muuttunut kyynikoksi tai ihmisvihaajaksi. Se ei olisi varmaankaan hyvä. Ihmisellä on ne tunteet, siitä se elämä muodostuu. Jos et tuntisi surua, et varmasti silloin osaisi nauttia myöskään ilosta. Molemmat täytyy kahlata, kutsuvat sitä elämäksi. En usko että kenelläkään olisi pelkästään huonoja kokemuksia, vaan sekä että. Itse pitäisi osata tunnistaa myös ne ilon hetket. Elämässä kait hyvät ja pahat aika fiftyfifty.
Jos nyt tunnet surua, oisko se merkki siitä että olet menettänyt sen ilon, ts. onnen? Siis iloa on ollut, aiemmin. Kysymys on kait siitä, että se hyvä olo tahtoo tuntua "normaalilta" olotilalta, siksi suru tuntuu jotenkin suurelta.
Kalle Palanderin vaimo sanoi jotenkin pirun hyvin tvssä: Ei pitäisi odottaa että joku toinen tekee sinut onnelliseksi ( ymmärsin parisuhde tms.) vaan se on sinun itsesi tehtävä. Omilla valinnoilla, haluilla ja haaveilla muovaat elämäsi. Ja sitten kun OLET onnellinen, siis itseksesi, voit odottaa muilta ihmisiltä siihen jotain lisää.
Yritän sanoa, että liian moni surkuttelee elämäänsä, kun sitä oikeaa tms ei löydy. Ei se vika ole niissä muissa, vaan tee itse omasta elämästäsi hyvä, itsesi näköinen. Tee se itsellesi, maailman tärkeimmälle ihmiselle. Ja kun olet onnellinen itsesi kanssa, muu tulee kyllä.
PS. En ois uskonut että näin kirjoittaisin, ihan hirveästi itsesäälissä itsekin olen rypenyt.
Ehkäpä olen oppinut... T Ari

Lue lisää

Niin kirjoitat hyvinkin asiantuntevasti .Ja mikä muu meitä tekee sellaiseksi kun
omat kokemukset niin ilot ja surut .On varmasti ollut iloa jos suree jotain ,ei se
muuten ole mahdollistakaan. Kun ymmärtää sen voi alkaa miettimään mikä meni
taas pieleen ja mitä vois nyt oppia ,mitä tein väärin ja mitä toinen teki .
Ja minun mielestä syyllisen hakeminen on turhaa on kaksi ihmistä ja he ovat jossain
mielessä molemmat vastuussa miten käy .
Ja näin kun juuri itsekkin tulin jätetyksi voin taas alkaa toihin itseni kanssa ,että
ei tulisi kiveksi ,olisikkohan se sitten elämisen arvoista ,enpä usko .
Kun sanotaan ,että rakkaus voittaa aina ja uskon siihen ,ja sekin voi olla rakkautta
kun jättää jonkun .Ei nämä asiat ole aina niin mustavalkoisia kun voisi
luulla ,elämä on vain sellaista .
Eteenpäin entistä sisukkaammin ja taas yhtä kokemusta rikkaampana............

Asioita voisi oppia myös muullakin lailla kuin aina jättämällä tai lähtemällä. Sinnikkyys ja yritteliäisyys voi myös olla palkitsevaa. Lisäksi ei ihmisen aina todellakaan tarvitse oppia. Voihan todella olla niin, että se kiltti ihminen törmää suhteissaan sisimmässä ilkeisiin ja kypsymättömiin ihmisiin. Eikä kiltteydessä ole silloin vikaa vaan nimenomaan siinä, että kiltti ansaitsee lähelleen kiltin ihmisen. Vaikka olenkin kiltti niin minusta oikeudenmukaista jollakin tapaa on esimerkiksi sellainen, että jos toinen esimerkiksi valehtee tai ei yritä toimia suhteessaan, saa saman takaisin seuraavassa suhteessa.

Tuo on kyllä totta itsekin tämän joutunut kokemaan ja pettymään. Vielä kun siihen lisätään ns. saalistaja tyyppi, jolla ei ole tarkoitustaan sitoutua on soppa valmis.

Sama juttu täällä. Olen myös liian kiltti. Huomioin miestä kaikin tavoin, olen hellä, laitan ruokaa ja leivon. Ihan aidosta välittämisestä tämän teen. Seksiä ja läheisyyttä myös annan ja haluan paljon... Minun on tod vaikea "vaatia" itselleni mitään. Nekin miehet jotka ovat alussa huomioivia ja helliä, muuttuvat aika nopeasti pelkiksi vastaanottajiksi kanssani, vaikka nautin siitä hellyydestä ja huomiosta täysin siemauksin niin kauan kun sitä kestää.

Ja joka helv kerta tapahtuu sama juttu, eli miehet imevät minut kuiviin olemalla vain vastaanottajia, kunnes lähden sydän rikki suhteesta. Ja aina se suhde päättyy riitaan, kun tuon mielipiteeni suhteen tilasta esiin. Miehet sanovat etteivät tunne minua kohtaan muuta kuin kaveruutta ja plaaplaa. Seksi kyllä kelpaisi kaltaiseltani "kaveriltakin"... Sitten kun olen itkuni itkenyt itkuni ja päässyt yli, miehet ryömivät takaisin jopa 1-2 vuoden jälkeen ja aina sama valitusvirsi, että miksi päästivät minut menemään eivätkä osanneet arvostaa.

Ymmärrän kyllä, että tämä on minun syytäni, että näin käy. Omalla käyttäytymiselläni vedän puoleeni tietynlaisia miehiä ja ne alussa kivatkin TAVALLISET miehet muuttuvat kusipäiksi seurassani. En kuitenkaan ole "lapanen" ja joojoo- tyttö, vaan kyllä mä osaan sanoa asiat, mielipiteeni ja haluni/& tarpeeni suoraan. Se ei vaan koskaan aiheuta positiivista reaktiota miehissä, vaan ne katoaa kuin pieru saharaan jos yritän pitää puoleni.

Ikää mulla on jo yli 40v, joten on mennyt usko siihen että minua voisi kukaan rakastaa. Jaksoin 25 v etsiä, uskoa, olla optimistinen ja toivoa. Ei enää viitsi hakata päätä betoniin...

Joo, minulla se meni toisin päin, usko tai älä. Kaikkeni tarjosin naiselle, mitään en saanut takaisin.

Niin toivoisin joskus löytäväni naisen joka osaa arvostaa ja kunnioittaa miestä, jos mies myös samoin ajattelee ja tekee naiselle.

Onneksi se suhde on päättynyt, usean kuukauden kituminen on ohi.

Osaan tällä hetkellä olla jopa iloinen ja kiitollinen siitä, että olen vain itseni kanssa ilman ahdistusta ja surua, mihin melkein hukuin henkisesti.

Olen pitkästä aikaa elossa enemmän kuin ikinä, hengitän vapaasti raitista pakkasilmaa.

Good bye to you evil woman, I don´t miss you at all.

Todella hyvä kirjoitus ja tiivistelmä! Näinhän se on.