Joskus minä olin pieni. Joskus minä olin onnellinen.
Rakastin äitiä, isää, pikkusiskoa ja isosiskopuolta, enkä hetkeäkään epäillyt, etteivätkö hekin rakastaisi minua.
Äiti oli rakas, ihana ja korvaamaton, mutta kaikkein tärkein minulle oli isä. Isä oli koko maailma minulle. Isän tyttö.
Istuin aina illalla keittiössä korkealla jakkaralla ja odotin isää töistä, juoksin vastaan, isä nosti syliin, olikin jo ikävä.
Sitten eräänä päivänä isä ei enää tullutkaan.
Olin tuolloin vähän alle 4-vuotias.
Yhtäkkiä. Ei ennakkovaroitusta, ei selitystä, ei mitään. Hän ei suostunut tapaamaan tai olemaan enää missään yhteydessä minuun ja siskooni.
Silloin jokin sisälläni särkyi.
Minä en voinut käsittää koko asiaa. Itkin yöt ja päivät, ikävöin, pyysin. Ei mitään.
Miksi isä lähti? Miksi isä ei halua nähdä minua? Onko minussa jotain vikaa? Eikö isä rakastanutkaan minua?
Ei mitään.
Olin tyhjää, lakkasin olemasta.
Joskus ajattelin, olisiko parempi, jos isä olisi kuollut. Ei tietenkään olisi, mutta ehkä helpompi ymmärtää. Sitä en voinut ymmärtää, että isä on elossa ja asuu naapurikaupungissa, mutta EI HALUA tavata minua, meitä, omia tyttäriään.
Kai hänellä omat syynsä ja murheensa olivat, mutta ymmärtääkö neljävuotias sitä, varsinkin kun isä ei koskaan edes yrittänyt selittää asiaa?
Aikaa kului, asia painui piiloon, ei unohtunut.
Parin vuoden kuluttua aloimme taas olla yhteydessä isään. Ei mitään "joka toinen viikonloppu", vaan silloin tällöin, harvakseltaan.
Isä oli aina kännissä, ja minä itkin aina koko matkan kotiin. Ei isä koskaan kännissä riehunut, tai mitään sellaista, en muista hänen koskaan edes korottaneen ääntään. Oli vain hiljaa omissa oloissaan.
Yritinkö koskaan sanoa, kuinka pahalta se minusta tuntui, tai että en halua mennä sinne? En tietenkään. Kiltti pikku tytär ajatteli, että isällehän voi sitten tulla siitä paha mieli...
Minä sain rakkautta, turvallisuutta ja lämpöä siinä perheessä, joka jäljelle jäi. Äidin ja siskojen kanssa oli hyvä olla. ON hyvä olla. Myös äitini vanhemmat ovat aina olleet minulle hyvin läheiset.
Mutta jotain oli särkynyt pysyvästi.
Luottamus ihmisiin oli poissa, samoin itsearvostus.
Minä olen kiltti ja tunnollinen, mutta armoton täydellisyydentavoittelija. Kaiken pahan olon pidän visusti piilossa.
Lukiossa kaikki tämä tulvi yli, sain lähetteen terapiaan.
Lue, lue, lue. Opiskele. Opi kaikki, ole täydellinen. Jos olen täydellinen, minua ehkä voi rakastaa, minua ei ehkä hylätä.
Kirjoitin hyvin arvosanoin ylioppilaaksi, mutta en jaksanut iloita siitä.
Sitten en enää tiennytkään mitä tehdä, epätoivoista harhailua kaiken välillä. En pystynyt ajattelemaan tulevaisuutta.
Alkoi jatkuva sairauslomien kierre. Ensin viikkoja, sitten kuukausia. Terapiaa kaksi kertaa viikossa, lääkitystä.
Ihmisiin en uskalla luottaa. Varsinaisia seurustelusuhteita ei ole ollut. Ihastun kyllä välillä, tapailen jotakuta, mutta sitten menen paniikkiin. Miksi hän minut haluaisi? Ketään ei uskalla päästää lähelleen, kenestäkään ei saisi tulla tärkeä, että voisi minua niin syvästi haavoittaa.
Itken ja kaipaan, enkä halua loukata sitä mukavaa poikaa, josta pidän. Eihän hän minun pahaan olooni ole mitenkään syyllinen.
Mutta pelkään liikaa. Lopetan kaiken, ennenkuin mitään ehtii kunnolla alkaakaan.
En ole voinut koskaan suuttua kenellekään: "Jos suutun sinulle, sinä hylkäät minut, ja jos sinä hylkäät minut, minä en ole mitään". Kohdistan sen siis itseeni. Kaiken muunkin suuttumuksen käännän aina itseeni. Välillä olisin halunnut huutaa ja raivota, paiskoa tavaroita. Mutta enhän minä niin tee.
Kiltit tytöt eivät riko paikkoja. Ainoastaan itsensä.
Minuuden sirpaleet repivät sisintä, ulkopuolta vahingoitan itse.
Isken itseäni mustelmille, viillän vartaloani. Lukemattomat kerrat olen maannut tutkimuspöydällä ja kasvot kyynelistä märkänä tuijottanut toimenpidehuoneen kattoa, olo tyhjänä ja turtana, turhautuneen oloisen lääkärin jälleen kerran ommellessa haavojani. Samoja sanoja. Ymmärrätkö, että et voi jatkaa näin? Ymmärrätkö, kuinka syviä nämä haavat ovat? Ymmärrätkö, että olet saanut hermovaurioita, jotka eivät parane ehkä koskaan?
Jaa. Minulla on sielussani vaurioita, jotka ovat ikuisia. Eivät nuo sitä pahempia voi olla.
Lopulta en jaksanut enää mitään, pystynyt mihinkään. Nukkumaan, syömään, enää edes itkemään.
Olin 21-vuotias, kun jouduin sairaalaan. Pääsin. Onneksi. Lähetteen mukaan olin "vaikeasti ja psykoottistasoisesti masentunut, itsetuhoinen, tuskaisen ahdistunut ja dissosiatiivinen".
Sairaalassa olin seitsemän kuukautta. Ensimmäiset kuukaudet vain makasin sängyssä, pienessä sykkyrässä, peitto pään yli vedettynä.
Lukemattomia lääkkeitä kokeiltiin. Lopulta sähköhoitoa, kun mikään muu ei auttanut. Siitä sainkin apua, masennus alkoi väistyä.
Eihän se, tai mitkään lääkkeet, kuitenkaan siihen vaikuttanut, että vihaan itseäni. Niinkuin olen tehnyt nelivuotiaasta asti.
Olen nyt 23-vuotias, määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä. Saan tiivistä terapiaa ja minulla on lääkitys.
Olen kykenemätön luottamaan ihmisiin, luottamaan itseeni. Sulkeutunut, arka ja säikky. Hauras. Pienikin asia voi kaataa kaiken.
Haluan yrittää selvitä tästä, mutta olen niin kovin väsynyt.
En tiedä miksi tämän kirjoitin, mutta jos joku jaksoi lukea loppuun saakka, olen siitä kiitollinen.
Rakastin äitiä, isää, pikkusiskoa ja isosiskopuolta, enkä hetkeäkään epäillyt, etteivätkö hekin rakastaisi minua.
Äiti oli rakas, ihana ja korvaamaton, mutta kaikkein tärkein minulle oli isä. Isä oli koko maailma minulle. Isän tyttö.
Istuin aina illalla keittiössä korkealla jakkaralla ja odotin isää töistä, juoksin vastaan, isä nosti syliin, olikin jo ikävä.
Sitten eräänä päivänä isä ei enää tullutkaan.
Olin tuolloin vähän alle 4-vuotias.
Yhtäkkiä. Ei ennakkovaroitusta, ei selitystä, ei mitään. Hän ei suostunut tapaamaan tai olemaan enää missään yhteydessä minuun ja siskooni.
Silloin jokin sisälläni särkyi.
Minä en voinut käsittää koko asiaa. Itkin yöt ja päivät, ikävöin, pyysin. Ei mitään.
Miksi isä lähti? Miksi isä ei halua nähdä minua? Onko minussa jotain vikaa? Eikö isä rakastanutkaan minua?
Ei mitään.
Olin tyhjää, lakkasin olemasta.
Joskus ajattelin, olisiko parempi, jos isä olisi kuollut. Ei tietenkään olisi, mutta ehkä helpompi ymmärtää. Sitä en voinut ymmärtää, että isä on elossa ja asuu naapurikaupungissa, mutta EI HALUA tavata minua, meitä, omia tyttäriään.
Kai hänellä omat syynsä ja murheensa olivat, mutta ymmärtääkö neljävuotias sitä, varsinkin kun isä ei koskaan edes yrittänyt selittää asiaa?
Aikaa kului, asia painui piiloon, ei unohtunut.
Parin vuoden kuluttua aloimme taas olla yhteydessä isään. Ei mitään "joka toinen viikonloppu", vaan silloin tällöin, harvakseltaan.
Isä oli aina kännissä, ja minä itkin aina koko matkan kotiin. Ei isä koskaan kännissä riehunut, tai mitään sellaista, en muista hänen koskaan edes korottaneen ääntään. Oli vain hiljaa omissa oloissaan.
Yritinkö koskaan sanoa, kuinka pahalta se minusta tuntui, tai että en halua mennä sinne? En tietenkään. Kiltti pikku tytär ajatteli, että isällehän voi sitten tulla siitä paha mieli...
Minä sain rakkautta, turvallisuutta ja lämpöä siinä perheessä, joka jäljelle jäi. Äidin ja siskojen kanssa oli hyvä olla. ON hyvä olla. Myös äitini vanhemmat ovat aina olleet minulle hyvin läheiset.
Mutta jotain oli särkynyt pysyvästi.
Luottamus ihmisiin oli poissa, samoin itsearvostus.
Minä olen kiltti ja tunnollinen, mutta armoton täydellisyydentavoittelija. Kaiken pahan olon pidän visusti piilossa.
Lukiossa kaikki tämä tulvi yli, sain lähetteen terapiaan.
Lue, lue, lue. Opiskele. Opi kaikki, ole täydellinen. Jos olen täydellinen, minua ehkä voi rakastaa, minua ei ehkä hylätä.
Kirjoitin hyvin arvosanoin ylioppilaaksi, mutta en jaksanut iloita siitä.
Sitten en enää tiennytkään mitä tehdä, epätoivoista harhailua kaiken välillä. En pystynyt ajattelemaan tulevaisuutta.
Alkoi jatkuva sairauslomien kierre. Ensin viikkoja, sitten kuukausia. Terapiaa kaksi kertaa viikossa, lääkitystä.
Ihmisiin en uskalla luottaa. Varsinaisia seurustelusuhteita ei ole ollut. Ihastun kyllä välillä, tapailen jotakuta, mutta sitten menen paniikkiin. Miksi hän minut haluaisi? Ketään ei uskalla päästää lähelleen, kenestäkään ei saisi tulla tärkeä, että voisi minua niin syvästi haavoittaa.
Itken ja kaipaan, enkä halua loukata sitä mukavaa poikaa, josta pidän. Eihän hän minun pahaan olooni ole mitenkään syyllinen.
Mutta pelkään liikaa. Lopetan kaiken, ennenkuin mitään ehtii kunnolla alkaakaan.
En ole voinut koskaan suuttua kenellekään: "Jos suutun sinulle, sinä hylkäät minut, ja jos sinä hylkäät minut, minä en ole mitään". Kohdistan sen siis itseeni. Kaiken muunkin suuttumuksen käännän aina itseeni. Välillä olisin halunnut huutaa ja raivota, paiskoa tavaroita. Mutta enhän minä niin tee.
Kiltit tytöt eivät riko paikkoja. Ainoastaan itsensä.
Minuuden sirpaleet repivät sisintä, ulkopuolta vahingoitan itse.
Isken itseäni mustelmille, viillän vartaloani. Lukemattomat kerrat olen maannut tutkimuspöydällä ja kasvot kyynelistä märkänä tuijottanut toimenpidehuoneen kattoa, olo tyhjänä ja turtana, turhautuneen oloisen lääkärin jälleen kerran ommellessa haavojani. Samoja sanoja. Ymmärrätkö, että et voi jatkaa näin? Ymmärrätkö, kuinka syviä nämä haavat ovat? Ymmärrätkö, että olet saanut hermovaurioita, jotka eivät parane ehkä koskaan?
Jaa. Minulla on sielussani vaurioita, jotka ovat ikuisia. Eivät nuo sitä pahempia voi olla.
Lopulta en jaksanut enää mitään, pystynyt mihinkään. Nukkumaan, syömään, enää edes itkemään.
Olin 21-vuotias, kun jouduin sairaalaan. Pääsin. Onneksi. Lähetteen mukaan olin "vaikeasti ja psykoottistasoisesti masentunut, itsetuhoinen, tuskaisen ahdistunut ja dissosiatiivinen".
Sairaalassa olin seitsemän kuukautta. Ensimmäiset kuukaudet vain makasin sängyssä, pienessä sykkyrässä, peitto pään yli vedettynä.
Lukemattomia lääkkeitä kokeiltiin. Lopulta sähköhoitoa, kun mikään muu ei auttanut. Siitä sainkin apua, masennus alkoi väistyä.
Eihän se, tai mitkään lääkkeet, kuitenkaan siihen vaikuttanut, että vihaan itseäni. Niinkuin olen tehnyt nelivuotiaasta asti.
Olen nyt 23-vuotias, määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä. Saan tiivistä terapiaa ja minulla on lääkitys.
Olen kykenemätön luottamaan ihmisiin, luottamaan itseeni. Sulkeutunut, arka ja säikky. Hauras. Pienikin asia voi kaataa kaiken.
Haluan yrittää selvitä tästä, mutta olen niin kovin väsynyt.
En tiedä miksi tämän kirjoitin, mutta jos joku jaksoi lukea loppuun saakka, olen siitä kiitollinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Olen usein ihmetellyt nimenomaan näillä palstoilla "särkyneiden" seikkaperäistä ja eheää analyysia omasta elämästään ja ongelmistaan. Kirjallinen tuottaminen pituudessaan ja johdonmukaisuudessaan osoittaa ettei ainakaan keskittymiskyvyssä ole mitään vikaa, eikä mikään siltä osin siten viittaa masennukseenkaan.
Masennukseen sairastuvat ovat usein niitä herkimpiä ja erityisesti luovimpia ihmisiä. Psykoterapian läpikäyminen auttaa itsetuntemukseen, syiden ja seurausten analysointiin ja myös kiinnostumaan asioista ja ihmisistä jotenkin pintaa syvemmältä. Minä ymmärrän oikein hyvin, että masennuksesta kärsivät pystyvät tuottamaan erinomaista tekstiä. Kirjoittaminen on myös tapa panna asioita järjestykseen päässään. Jokainen terapeutti on myös läpikäynyt psykoterapian...eipä heiltä muuten ymmärrystä riittäisikään.
Masennus on väistymässä, kuten sanoin, ja hallinnassa.
Itseviha ei ole, mutta eihän se kirjoittamista estä.
Kirjoitin muuten paljon silloinkin, kun olin sairaalahoidossa.
Kiitos kuitenkin kommentista.
Kiitos kaunis kommenteistanne.
Hyvää joulua.
...oli tarkoitettu kaikille teille, jotka vaivauduitte kirjoittamaan.
Hyvää ja rauhallista joulua vielä.
Me ihmiset emme aina näe mitä pahaa saamme aikaan omilla ongelmillamme läheisimpiin ihmisiin... On niin paljon tavallaan turhaa kärsimystä mistä ei pääse eroon on vaan jaksettava eteenpäin voimilla tai ilman.
Yritä taistella ja luottaa että elämällä on vielä jotain tarjotttavaa myös sinulle!
Sanattomaksi veti mut yritin edes jotain sulle laittaa. Rauhaisaa joulua sinulle ja voimia jatkoon.
että alaikäisten lasten vanhemmilta pitäisi lailla kieltää avioerot, pakkosovittelu ja pakollinen pariterapia myös voimaan! Tällaista on vastuuttomien isien ja äitien jälki.
liikutuin kovasti tekstistäsi, itselläni on vähän yli kolme-vuotias ihana tyttö, jota mieheni kanssa molemmat rakastamme todella paljon. ja voi kun rakastaisimme myös toisiammekin,,,tänään on ollut erityisen vaikea päivä, ja jopa tuo avioerokin on hiipinyt ajatuksiin, en vain pysty erottamaan isää ja tyttöä toisistaan, enkä myöskään itse voi jättää tyttöäni.joten kai tässä on kestettävä edelleen..niin emme olekkaan ihan tuore pari avioliittoa on takana jo 20 v.ja eikä tämä ensimmäinen kriisi ole eikä varmaan viiminenkään:) rauhallista joulua kaikille.
Tämä 4 vuotiaan kokemus ei ole syy näihin oireisiin. Vaikka vanhempien ja oma elämä olisi ollut täydellinen niin nämä oireet olisivat tulleet esille joka tapauksessa. Kun elämän kortteja jaettiin niin sait vain huonot kortit liittyen kehosi hermostolliseen rakenteeseen eli heikot hermot. Oireita voi kuitenkin lievittää jopa niin tehokkaasti että voit elää normaalia elämää. Tämä vaatii kuitenkin ponnisteluja eli aktiivista hermoston hoitoa. Keinoja ovat säännöllinen urheilu, akupunktio, vyöhyketerapia, lääkkeet, terapia. Tässä asiassa pitää ottaa itseään niskasta kiinni ja ensin hyväksyä omat rajoitteet ja sitten rakentaa sen pohjalle pala kerrallaan itseluottamus. Kyllä se siitä aukeaa.
Mikä sen todistaa et vanhempien ero on syynä just em. tapaukseen. Tiedän lukuisia avioerolapsia, joilla on ollut hyvä elämä vanhempien erosta huolimatta, eikä ero ole jättänyt niihin mitään hullun vinkeitä. Hulluksi ei tulla vaan synnytään.
mies otti ja lähti muutama kk sitten,sen jälkeen olen puhunut paljon asioita psykologin kanssa ja se sanoi et nimen omaan 3-4v lapsen tunnepuoli aivoissa kasvaa tuon ikäisenä ja varmasti jättää jonkin näköiset vauriot elämään,se miten vanhemmat suhtautuu ja osaavat olla tukena vaikuttaa tietysti,mutta todennäköistä että lapsen ihmissuhteet ei ole ainakaan helppoja koska se luottamus ydinperheeseen on hajonnut siinä vaiheessa kun se on tärkeintä.Nyt yrittää tukea omaa tytärtä kaikin tavoin että hän saisi hyvän elämän alun itselleen!
So what? Karmea soppa joka tapauksessa! Ainakaan se avioero ei parantanut tilannetta!
Heippahei,
onko sinulla hyviä ystäviä? Minulla kans oli aika kauhea lapsuus, jouluna se usein palaa mieleen.
Mutta jos asut pks:lla, laita viesti, voidais tehdä jotain kivaa yhdessä ettei tartte ajatella mitään surullista ;)
.. upeasti olet käsitellyt tunteitasi. Olen suorastaan kateellinen 'lahjakkuudestasi'...
Kuin Aila Meriluodon runosta 'Säikkyvä'.
Harmi että tarinasi on totta.
Jossain Sinussa on kuitenkin voimaa, huomaan. Löydät sen, usko pois. :)
Voi, todella surullinen nuoruus sinulla takanasi. Toivon että edessä on valoisampia aikoja, ja että sairautesi saadaan pidettyä kurissa.
Tiedäthän kuitenkin että ei mikään sairaus tai suuri ongelma ole vain yhdestä ainoasta syystä johtuvaa? Et voi syyttää isääsi kaikesta mikä on pielessä. Varmasti hänellä on osansa, mutta kyllä elämän kohtalot muovautuvat niin monimutkaisesti että kukaan ei voi osoittaa vain yhtä juttua joka sinut on tuohon jamaan saattanut.
Meitä on monen monia jotka ovat ilman isää, jopa kokonaan ilman omaa perhettä eläneet, ja monet heistäkin kokevat hienon aikuisuuden. Aina on toivoa, aina on sinullakin mahdollisuus onneen.
Olet selvästikin herkkä, ihana, ajattelevainen tyttö. Pieni enkeli. Pidä huolta itsestäsi, olet arvokas juuri sellaisena kuin olet. Yritä ajatella että et anna menneisyyden määrittää myös koko tulevaisuuttasi. Toki se on sinun historiasi jota et koskaan unohda ja joka on aina kanssasi, mutta mikään ei estä sinua elämästä täydesti ja onnellisesti tulevaisuudessa, jos vain löydät itsestäsi elämänilon.
Olet jo tarpeeksi kärsinyt ja murehtinut ja miettinyt lapsuuden tapahtumia, nyt on aika siirtää katse eteenpäin, ja miettiä mitä haluat elämältäsi. Mikä on mielestäsi kivaa? Tee joka päivä edes jokin pieni juttu josta nautit, ja yritä lisätä niitä vähitellen. Ehkä jostain niistä tulee sinulle uusi harrastus, jota kautta voit löytää ystäviä ja mukavaa uutta sisältöä elämääsi. Kun teet jotain mistä pidät, tulet hyväksi siinä, ja se on ensimmäinen asken itseinhosta pääsemiseen. On tärkeää, että teet jotakin kivaa jo senkin vuoksi ettet koko ajan ryve noissa ikävissä ajatuksissa. Yritä ajatella niin että alkaisit elämään, sen sijaan että vain analysoisit elämääsi.
Ja muista, meillä jokaikisellä on oma taakkamme kannettavana, ei ole kellään (tai ainakaan lähestulkoon kellään) ollut elämä yhtä ruusuilla tanssia, vaikka yleensähän yritämme siltä ulospäin vaikuttaa. Et ole sen kummempi kuin me muutkaan, vain herkempi, ja sinulla on yksi yleisimmistä sairauksista tässä maassa. Olet kokenut paljon raskaita juttuja jo nuorena, sinulle voi olla luvassa ihana, helpompi aikuisuus, kun vain jaksat itse ottaa sen vastaan. Sinulla on siis kaikki edellytykset elää tyydyttävää elämää, kyse on pääasiassa siitä että miten löytäisit vain nyt sen ihanan onnen langan pään käsiisi. Onnea etsintään, älä luovuta koskaan!
No, ehkä olet kuullut nämä tarinat jo moneen kertaan, mutta olet mielessäni tänään, ja toivon sinulle kaikkea hyvää. Ja oikein rentouttavaa joulua!
Kiitos kun kerroit, elämäsi kuvaa hyvin sitä miten riippuvaisia me ihmiset olemme toisistamme ja että tunnepuoli on kaiken A ja O.
Kuvittelemee etä selviämme yksin mutta lapset osaavat vielä tuoda esiin sen ettei näin ole; heistä ei tule alkoholisteja eikä työnarkomaaneja mutta he särkyvät ja sitä sitten yritetään paikkailla. Lopetetaan koviksen esittäminen!
Olen tuntenut samalla tavalla (tosin en ihan noin rajusti), mutta kuitenkin...