En pääse ystävän kuolemasta yli

Täällä sama, tosin ystävän kuolemasta vasta reilu 2kk. Koville on ottanut, ja ikävä on edelleen musertava. Parempaan päin olen mennyt ja tavannut muita ihmisiä ja jatkanut harrastuksiani ja elämääni, puhunut, puhunut, puhunut, muistellut, itkenyt, käynyt haudalla...jne. Ystäväni kuoli myös äkillisesti sairauskohtaukseen, täysin yllättäen. pahinta on, kun ei voinut hyvästellä, hän oli poissa vaan. Olimme tekemisissä melkein joka päivä, nyt häntä vaan ei ole. Elämä jatkuu, mutta erilaisena. Kaipaan ihan hirveästi. En keksi muuta helpottavaa tekijää kuin aika, muut ystävät ja se elämän jatkaminen ja myös se, että annat itsesi surra. Minulla on päiviä, että vain muistelen ja itken. Alusta on kyllä helpottanut, mutta kaipaus on KOVA. Tuntuu että juuri kukaan ei ymmärrä...
Voimia <3

Osanotto teille kummankin suureen suruun.
Tuska, suru ja kaipaus on moninkertainen kun kuolema tulee yllättäen, eikä ole voinut siihen millään tavoin valmistautua ja saada jättää hyvästejä rakkaalle ihmiselle.
Menetin oman isäni 7kk sitten.
Isäni sairastui syöpään, syksyllä sairaus todettiin ja aloitettiin hoidot, mutta syöpä kuitenkin oli edennyt ja isäni menehtyi reilu puoli vuotta diagnoosin jälkeen.
Kuolema ei tullut yllätyksenä ja pystyi valmistautumaan siihen, että elämää ei kenties ole enää montaa kuukautta jäljellä.
Vaikka kuolema ei tullut yllätyksenä, niin valtavan raskas, järkyttävä ja surullinen asia rakkaan läheisen kuolema aina on.
Pahinta oli seurata, kun syöpä eteni ja tieto siitä, ettei enää ole mahdollisuuksia parantua, se tuntui epätodelliselta ja avuttomalta.
Voitiin ainoastaan lievittää kipuja ja tehdä kaikki voitava, että loppuaika olisi inhimillinen.
Isä kun oli aina meitä kohtaan huolehtivainen kaikessa ja nyt isä on avuttomana sairauden heikentämänä.

Kaipaus on edelleen suuri ja suru seuraa mukana.
Asiat ja esineet, jotka isästä muistuttavat saavat edelleen purskahtamaan kyyneliin.
Kuolemassa pahinta on se lopullisuus, peruuttamattomuus, ettei rakas ihminen enää tule takaisin, eikä häntä näe, eikä kuule.
Isän huone, jossa isä aina nukkui, on vielä sellaisenaan.
Tuntuu vaan epätodelliselta, ettei isä enää koskaan nuku omassa vuoteessa, vaikka kuinka toivon ja antaisin mitä tahansa, jos vaan saisin isän takaisin.
Ei tästä kaipauksesta toivu koskaan.
Haudalla olen käynyt muutaman kerran viikossa.
Haudalla ollessa tuntuu vaan niin surulliselta, että siellä isä lepää haudan rauhassa, mutta kun sitä ei halua uskoa todeksi, että isä on haudassa, eikä koskaan näe isää tässä elämässä.

Olin niin tottunut siihen, kun isä oli mukana kaikessa ja touhusimme monia eri asioita.
Kaupassa käydessämme, maalla käydessä, polttopuita tehdessä, omaa metsää hoitaessa, kalassa, marjassa, kotona läsnäollessa.
Nyt joutuu tekemään kaiken yksin, tuntuu haikealta ja surulliselta.
Kaiken surun, ikävän ja kaipauksen keskellä on kuitenkin lohdutus, että isä on nyt päässyt perille Taivaaseen ja ero rakkaseen läheiseen ei ole ikuinen.

Aika ja se että ei jää peiton alle itkemään säälistä vaan hakeutuu ihmisten ilmoille tekemään jotakin mielekästä. Ystäväsi varmasti haluaisi että voisit jo hiljalleen jatkaa elämääsi eteenpäin hymyissä suin. Hänellä on hyvä olla nyt eikä hänen tilansa siiyä miksikään muutu vaikka peruataisit itkualttarin ja itkisit loppuelämäsi hänen peräänsä.

Hei, mulla on aika samanlainen tilanne.. Tärkeä ihminen, ystävä, kuoli myös minulta puoli vuotta sitten. Muutamat viime kuukaudet on menneet "ihan hyvin", en ole ajatellut asiaa hirveän aktiivisesti. Mutta nyt on tullut asioita jotka ovat nostaneet hänet vahvasti ajatuksiini. Hänen syntymäpäivänsä oli hiljattain, eräs toinen lähipiirin henkilö menehtyi ja löysin tavaroita ja kuvia jotka muistuttivat hänestä.
Muutoinkin ikävä on nostanut päätään.. Hän oli se henkilö jonka kanssa pystyin puhumaan kaikesta. Nyt se on alkanut vaikuttamaan minuun - enää ei ole luottohenkilöä jonka kanssa voi jakaa ne kaikkein typerimmätkin puolet itsestäni. Hän oli oikeastaan ainut joka tunsi minut perin pohjin. Hän tiesi käytännössä kaikki virheet, joita olen elämässäni tehnyt, kaikki luonteeni viat ja näki myös positiiviset puoleni. Kaikesta huolimatta hän rakasti minua ja kannusti minua eteenpäin. Hän auttoi kaikissa mahdollisissa asioissa joissa vain ikinä tukea tarvitsin. Ja nyt häntä ei enää ole..
Tuntuu että itsetunonikin olisi alenemassa kun hän ei enää ole rinnallani. Pelkään etten kelpaa sellaisena kuin olen - hänelle kelpasin aina ja hän valoi minuun uskoa itseeni.
Kaipaan niin kovasti juttutuokioitamme. Kaipaan hänen huumoriaan. Kaipaan hänen rehellisyyttään, avoimuuttaan ja positiivisuuttaan. Kaipaan sitä miten hän rakasti kaikkia ihmisiä ympärillään, kaikista heidän vioistaan huolimatta.

Suru on pitkä prosessi.. Yllättävän pitkä. Kai siitä kuitenkin selviää, olemmehan selvinneet jo näinkin pitkälle. Voimia sinulle <3

Minun ystäväni kuolemasta on kulunut vuosi ja kaksi kuukautta, ja ikävä on edelleen. Päivittäin ajattelen häntä, hän vain tulee mieleeni ja kurkkua alkaa kuristamaan, sydämessä puristaa, ja tuntuu niin epäreilulle että hänen piti lähteä niin yllättäen, aivan liian varhain. Tuntuu niin vaikealle että häntä ei kertakaikkiaan vain voi tavata enää, häntä ei voi enää nähdä. Mutta... pakko vain tyytyä tähän ja jatkettava elämää eteenpäin niin kauan kuin sitä riittää. Elämä on jotenkin erilaista nykyään, jollakintapaa tyhjempää, ei silti, etteikö elämästä pystyisi nauttimaan, mutta matkalla on suru mukana. Se suru pysyttelee taustalla, palatakseen sopivalla hetkellä etualallalle. Suru kulkee varmaankin loppuelämän mukana, mutta aika tavallaan haalistaa sitä ja kultaa muistoja. Muistot elävät ja aikaa myöten myös lohduttavat. Ne ovat jo vähitellen alkaneet antamaan lohtua, hänen kuolemansa jälkeen mitään ei voinut muistella kun kaikki sattui niin kamalasti. Siis ajan myötä helpottaa, suru ei minnekkään häviä, mutta sen kanssa oppii elämään ja se antaa tilaa myös muulle.

Hei.
Kaikille teille; osanottoni menetykseen. Läheisen ihmisen kuolema on aina järkytys ja mahdottoman suuri juttu, josta toipuminen vie pitkän aikaa. Aika on oikeastaan tosiaan ainoa asia, joka auttaa. Ja se, että puhuu asiasta, läheisestä ja antaa itselleen luvan olla alakuloinen ja väsynyt. Tulee päivä, jolloin olo on helpompi ja elämä palaa pikkuhiljaa suunnilleen ennalleen. Ja sydämeen jää kiitollisuus tästä ihmisestä, joka oli. Suruaikana kannattaa olla itselleen ystävällinen, tehdä asioita, joista pitää, syödä sellaista mistä tykkää ja tavata ihmisiä jotka ovat tärkeitä. Yksin ei kannata jäädä. Joskus voi miettiä hetken mitä tämä kuollut läheinen toivoisi sinulle, kuinka hän tahtoisi sinun jatkavan elämää.
Voimia ja kaikkea hyvää,
Pirkko-pappi

Puoli vuotta on liian lyhyt aika...siinä menee noin kaksi vuotta. Itse olen menettänyt jo niin paljon läheisiä, että tiedän sen satuttavan pitkään ja sitten kuitenkin on jatkettava elämää, mekin kuolemme nimittäin joskus...jonain päivänä meitäkään ei enää täällä ole.

Otan osaa Teidän kaikkien suureen suruun, tiedän tunteen.
Itselläni on vaikeinta hyväksyä yhteiskunnan suurta ahneutta.
Miksi minulla herättyäni amulla, on suuri velka yhteiskunnalle.
Eikö suru yksin riitä?

Kyllä nyt on aika selvitellä tunteita,ottaa aikaa.Tilanne psyyken kannalta tosi paha,kun ei tiedä mitä tuntee.Suru on musertava tunne,siitä seuraa paljon kaikenmoista,.Yksinkertaisesti mahdoton jatkaa mihinkään suuntaan ennenkuin saa asiat puitua mielestä,mitä tehdä,miten jatkaa.Varmaan muilla samoin.On vain vaikeaa,kun on niin mukavia muistoja.Tuntuu tyhjältä elämä.

Vaikeinta on hyväksyä, käsittää ja ymmärtää sitä, ettei poisnukkunutta enää tässä elämässä näe.
On hänen tyhjä sänky, jossa hän on nukkunut, mutta ei enää koskaan.
Voisipa kelata elämän filminauhaa taaksepäin ja palata aikaan ennen kuolemaa.
Oli asioita ja suunnitelmia, joita jäi tekemättä.
Ruokia, joita jäi vielä maistamatta.
Harrastuksia, joita jäi toteuttamatta ja paljon muuta.
Odotan vain, että itsekin pääsisin sinne, minne täältä lähteneet ovat menneet.
Samaan paikkaan kai mekin pääsemme tämän elämän jälkeen täältä.

Menetin ystäväni yli vuosi sitten ja itken ja ikävöin vieläkin usein. Näen unia joissa hän on yhä elossa ja aamulla herätessä tuntuu niin epätodelliselta ettei häntä enää ole. Aika taitaa olla ainoa joka auttaa enkä usko että siitä koskaan pääsee kokonaan yli. En ehtinyt hyvästellä ystävääni, joka kuoli tapaturmassa ja tekisin mitä vain jos saisin edes minuutin hänen kanssaan... Olo on yksinäinen vieläkin enkä edes tajunnut kuinka paljon aikaa vietimme toistemme kanssa vaikka minulla muita ystäviä onkin.

Menetin ystäväni 5 kk sitten. Kaipaus ja suru ei millään hellitä. Oma elämä on nykyään aivan tyhjää ja vailla mitään mielekästä tarkoitusta.
Oma puoliso ei enää jaksa kuunnella ,hän sanoo että olen muuttunut raskaaksi ja negatiiviseksi ihmiseksi.
Ystävän kuolema sinänsä oli aivan hirveä, kun hän kuoli kamalaan nopeasti edenneeseen sairauteen, enkä koronan takia voinut häntä hyvästellä, vaikka kuolema oli tiedossa.
Olen menettänyt toimitskykyäni ,päivä saattaa kulua jonkinlaisessa horteessa ja itkeskellen.
Henkinen kanttini on aivan loppuun käytetty tuntuu,että pienikin arjen vastoikäyminen vie loputkin,puhumattakaan jos tulee vielä jotain suurempaa.
Yritän psyykata itseeni kiitollisuutta siitä mitä minulla on, mutta surun hyökyaalto vie kaikesta ilon.
Olen nähnyt unen jossa ystäväni tuli hakemaan minua , unessa en lähtenyt hänen kanssaan koska luonani oli lapsi.
Tämän jälkeen en ole nähnyt hänestä edes unta.
Tyhjyys on hiurveää.