olen hämmästynyt, pökertynyt melkein: mies ilmoitti joitain päiviä sitten haluavansa lähteä omaan elämään, itsenäiseen, vapaaseen, uudenlaiseen.
Minussa ei hänen mukaansa ole sellaisia syitä tai puutteita, jotka saisivat hänet lähtemään, muttei myöskään mitään sellaista, mikä saisi jäämään( jollei mutkaton ja sujuva seksielämä, joka on kuulemma ainoa asia, josta hän on vuosiin ollut kiinnostunut minussa, tietysti jollain tapaa toiminut perushuoltokin ehkä jonkin plussan arvoinen).
Sanoo ei-rakastaneensa enää pitkiin aikoihin, tulleensa vain tyytymättömäksi, haluaa muutosta elämään. Jotain uutta, parempaa, toisenlaista. Hän haluaa kokea omanlaisensa elämän, nyt kun kokee olevansa valmis siihen.
Haluaisi kuitenkin pitää ikäänkuin "koeajan" vielä kevääseen asti, josko vielä on samaa mieltä, ehkä vielä senkin jälkeen asua erillään jonkin aikaa, katsoa sujuuko se, ja jollei se olekaan kivaa, niin tulla takaisin.
On aivan äimistynyt, kun olen sanonut, että en ala moiseen peliin, ei mua voi pitää varalla. Ja miksikäs mä sinä aikana muuttuisin, kun hän miettii mitä haluaa.
Sanoo tunteettomaksi, ilkeäksi, kun olemme puhuneet seuraamuksista ja olen pyytänyt pohtimaan vaihtoehtoja, päättämään puoleen tai toiseen jonkun säädyllisen ajan kuluessa.
Ymmärrän ja hyväksyn lähtemisen, jos kerran siltä tuntuu, vaiken halua(en ole ennen tätä halunnut?) hänen lähtöään.
En hyväksy enkä ymmärrä tapaa, jolla hän asiaa käsittelee, tapaa, jolla hän kohtelee minua. Kuin olisin asunto-osake, jonka pitämistä tai myymistä pohditaan?
Olemme puhuneet nyt enemmän kuin vuosiin,( hänen mielestään keskustelu parisuhteesta on ollut joutavaa ajanhukkaa.)
Olen ollut ymmärtävinäni paljonkin hänen aivoituksiaan, kuin myös hän minun, olen luullut. Sitten taas huomaan, ettei se ole kuullut sanaakaan mitä olen omista mietteistäni puhunut.
Olen ymmällä, mitä tehdä, missä raja "ymmärtämiselle" ja hyväksikäytölle?
Miksi mies ei puhu, ei vastaa aikoinaan?.
Kysyessäni vaikka kuinka kauniisti, missä mennään, on vastaus aina ollut kaikki on ihan hyvin, älä viiti jankata?
Olemme viisikymppisiä, jäämässä kaksin. Ongelmia on ollut, kuten kaikilla yli 30v yhdessä olleilla, mutta ollaan kuitenkin yhdessä eletty arkea ja juhlaa, hyvää ja parempaakin aikaa.
Harrastuksia on yhteisiä ja erillisiä, vapautta olla yksin tai kavereiden kanssa, kotona ja kylässä.
Terveitäkin olemme, tulevaisuutta on kuviteltu yhdessä, olemme olleet työssä molemmat, jatkuvasti, mutta kohtuullisesti.
Enkö ymmärrä miestä, en oikein vai en ollenkaan? tässä kuviossa on ikäänkuin jotain vikaa? Muittenkin mielestä?
Miehet, mitä mieltä?
Muita saman "yllätyksen" saaneita?
Minussa ei hänen mukaansa ole sellaisia syitä tai puutteita, jotka saisivat hänet lähtemään, muttei myöskään mitään sellaista, mikä saisi jäämään( jollei mutkaton ja sujuva seksielämä, joka on kuulemma ainoa asia, josta hän on vuosiin ollut kiinnostunut minussa, tietysti jollain tapaa toiminut perushuoltokin ehkä jonkin plussan arvoinen).
Sanoo ei-rakastaneensa enää pitkiin aikoihin, tulleensa vain tyytymättömäksi, haluaa muutosta elämään. Jotain uutta, parempaa, toisenlaista. Hän haluaa kokea omanlaisensa elämän, nyt kun kokee olevansa valmis siihen.
Haluaisi kuitenkin pitää ikäänkuin "koeajan" vielä kevääseen asti, josko vielä on samaa mieltä, ehkä vielä senkin jälkeen asua erillään jonkin aikaa, katsoa sujuuko se, ja jollei se olekaan kivaa, niin tulla takaisin.
On aivan äimistynyt, kun olen sanonut, että en ala moiseen peliin, ei mua voi pitää varalla. Ja miksikäs mä sinä aikana muuttuisin, kun hän miettii mitä haluaa.
Sanoo tunteettomaksi, ilkeäksi, kun olemme puhuneet seuraamuksista ja olen pyytänyt pohtimaan vaihtoehtoja, päättämään puoleen tai toiseen jonkun säädyllisen ajan kuluessa.
Ymmärrän ja hyväksyn lähtemisen, jos kerran siltä tuntuu, vaiken halua(en ole ennen tätä halunnut?) hänen lähtöään.
En hyväksy enkä ymmärrä tapaa, jolla hän asiaa käsittelee, tapaa, jolla hän kohtelee minua. Kuin olisin asunto-osake, jonka pitämistä tai myymistä pohditaan?
Olemme puhuneet nyt enemmän kuin vuosiin,( hänen mielestään keskustelu parisuhteesta on ollut joutavaa ajanhukkaa.)
Olen ollut ymmärtävinäni paljonkin hänen aivoituksiaan, kuin myös hän minun, olen luullut. Sitten taas huomaan, ettei se ole kuullut sanaakaan mitä olen omista mietteistäni puhunut.
Olen ymmällä, mitä tehdä, missä raja "ymmärtämiselle" ja hyväksikäytölle?
Miksi mies ei puhu, ei vastaa aikoinaan?.
Kysyessäni vaikka kuinka kauniisti, missä mennään, on vastaus aina ollut kaikki on ihan hyvin, älä viiti jankata?
Olemme viisikymppisiä, jäämässä kaksin. Ongelmia on ollut, kuten kaikilla yli 30v yhdessä olleilla, mutta ollaan kuitenkin yhdessä eletty arkea ja juhlaa, hyvää ja parempaakin aikaa.
Harrastuksia on yhteisiä ja erillisiä, vapautta olla yksin tai kavereiden kanssa, kotona ja kylässä.
Terveitäkin olemme, tulevaisuutta on kuviteltu yhdessä, olemme olleet työssä molemmat, jatkuvasti, mutta kohtuullisesti.
Enkö ymmärrä miestä, en oikein vai en ollenkaan? tässä kuviossa on ikäänkuin jotain vikaa? Muittenkin mielestä?
Miehet, mitä mieltä?
Muita saman "yllätyksen" saaneita?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Mun mielestä sun ei kannata antaa puolisolle enää tuossa vaiheessa mitään löysiä, vaan jos hän haluaa kokeilla tuoretta nurmea ja omaa viehätysvoimaa vapailla markkinoilla niin miksi sun täytyisi olla varalla odottamassa???