olen hämmästynyt, pökertynyt melkein: mies ilmoitti joitain päiviä sitten haluavansa lähteä omaan elämään, itsenäiseen, vapaaseen, uudenlaiseen.
Minussa ei hänen mukaansa ole sellaisia syitä tai puutteita, jotka saisivat hänet lähtemään, muttei myöskään mitään sellaista, mikä saisi jäämään( jollei mutkaton ja sujuva seksielämä, joka on kuulemma ainoa asia, josta hän on vuosiin ollut kiinnostunut minussa, tietysti jollain tapaa toiminut perushuoltokin ehkä jonkin plussan arvoinen).
Sanoo ei-rakastaneensa enää pitkiin aikoihin, tulleensa vain tyytymättömäksi, haluaa muutosta elämään. Jotain uutta, parempaa, toisenlaista. Hän haluaa kokea omanlaisensa elämän, nyt kun kokee olevansa valmis siihen.
Haluaisi kuitenkin pitää ikäänkuin "koeajan" vielä kevääseen asti, josko vielä on samaa mieltä, ehkä vielä senkin jälkeen asua erillään jonkin aikaa, katsoa sujuuko se, ja jollei se olekaan kivaa, niin tulla takaisin.
On aivan äimistynyt, kun olen sanonut, että en ala moiseen peliin, ei mua voi pitää varalla. Ja miksikäs mä sinä aikana muuttuisin, kun hän miettii mitä haluaa.
Sanoo tunteettomaksi, ilkeäksi, kun olemme puhuneet seuraamuksista ja olen pyytänyt pohtimaan vaihtoehtoja, päättämään puoleen tai toiseen jonkun säädyllisen ajan kuluessa.
Ymmärrän ja hyväksyn lähtemisen, jos kerran siltä tuntuu, vaiken halua(en ole ennen tätä halunnut?) hänen lähtöään.
En hyväksy enkä ymmärrä tapaa, jolla hän asiaa käsittelee, tapaa, jolla hän kohtelee minua. Kuin olisin asunto-osake, jonka pitämistä tai myymistä pohditaan?
Olemme puhuneet nyt enemmän kuin vuosiin,( hänen mielestään keskustelu parisuhteesta on ollut joutavaa ajanhukkaa.)
Olen ollut ymmärtävinäni paljonkin hänen aivoituksiaan, kuin myös hän minun, olen luullut. Sitten taas huomaan, ettei se ole kuullut sanaakaan mitä olen omista mietteistäni puhunut.
Olen ymmällä, mitä tehdä, missä raja "ymmärtämiselle" ja hyväksikäytölle?
Miksi mies ei puhu, ei vastaa aikoinaan?.
Kysyessäni vaikka kuinka kauniisti, missä mennään, on vastaus aina ollut kaikki on ihan hyvin, älä viiti jankata?
Olemme viisikymppisiä, jäämässä kaksin. Ongelmia on ollut, kuten kaikilla yli 30v yhdessä olleilla, mutta ollaan kuitenkin yhdessä eletty arkea ja juhlaa, hyvää ja parempaakin aikaa.
Harrastuksia on yhteisiä ja erillisiä, vapautta olla yksin tai kavereiden kanssa, kotona ja kylässä.
Terveitäkin olemme, tulevaisuutta on kuviteltu yhdessä, olemme olleet työssä molemmat, jatkuvasti, mutta kohtuullisesti.
Enkö ymmärrä miestä, en oikein vai en ollenkaan? tässä kuviossa on ikäänkuin jotain vikaa? Muittenkin mielestä?
Miehet, mitä mieltä?
Muita saman "yllätyksen" saaneita?
Minussa ei hänen mukaansa ole sellaisia syitä tai puutteita, jotka saisivat hänet lähtemään, muttei myöskään mitään sellaista, mikä saisi jäämään( jollei mutkaton ja sujuva seksielämä, joka on kuulemma ainoa asia, josta hän on vuosiin ollut kiinnostunut minussa, tietysti jollain tapaa toiminut perushuoltokin ehkä jonkin plussan arvoinen).
Sanoo ei-rakastaneensa enää pitkiin aikoihin, tulleensa vain tyytymättömäksi, haluaa muutosta elämään. Jotain uutta, parempaa, toisenlaista. Hän haluaa kokea omanlaisensa elämän, nyt kun kokee olevansa valmis siihen.
Haluaisi kuitenkin pitää ikäänkuin "koeajan" vielä kevääseen asti, josko vielä on samaa mieltä, ehkä vielä senkin jälkeen asua erillään jonkin aikaa, katsoa sujuuko se, ja jollei se olekaan kivaa, niin tulla takaisin.
On aivan äimistynyt, kun olen sanonut, että en ala moiseen peliin, ei mua voi pitää varalla. Ja miksikäs mä sinä aikana muuttuisin, kun hän miettii mitä haluaa.
Sanoo tunteettomaksi, ilkeäksi, kun olemme puhuneet seuraamuksista ja olen pyytänyt pohtimaan vaihtoehtoja, päättämään puoleen tai toiseen jonkun säädyllisen ajan kuluessa.
Ymmärrän ja hyväksyn lähtemisen, jos kerran siltä tuntuu, vaiken halua(en ole ennen tätä halunnut?) hänen lähtöään.
En hyväksy enkä ymmärrä tapaa, jolla hän asiaa käsittelee, tapaa, jolla hän kohtelee minua. Kuin olisin asunto-osake, jonka pitämistä tai myymistä pohditaan?
Olemme puhuneet nyt enemmän kuin vuosiin,( hänen mielestään keskustelu parisuhteesta on ollut joutavaa ajanhukkaa.)
Olen ollut ymmärtävinäni paljonkin hänen aivoituksiaan, kuin myös hän minun, olen luullut. Sitten taas huomaan, ettei se ole kuullut sanaakaan mitä olen omista mietteistäni puhunut.
Olen ymmällä, mitä tehdä, missä raja "ymmärtämiselle" ja hyväksikäytölle?
Miksi mies ei puhu, ei vastaa aikoinaan?.
Kysyessäni vaikka kuinka kauniisti, missä mennään, on vastaus aina ollut kaikki on ihan hyvin, älä viiti jankata?
Olemme viisikymppisiä, jäämässä kaksin. Ongelmia on ollut, kuten kaikilla yli 30v yhdessä olleilla, mutta ollaan kuitenkin yhdessä eletty arkea ja juhlaa, hyvää ja parempaakin aikaa.
Harrastuksia on yhteisiä ja erillisiä, vapautta olla yksin tai kavereiden kanssa, kotona ja kylässä.
Terveitäkin olemme, tulevaisuutta on kuviteltu yhdessä, olemme olleet työssä molemmat, jatkuvasti, mutta kohtuullisesti.
Enkö ymmärrä miestä, en oikein vai en ollenkaan? tässä kuviossa on ikäänkuin jotain vikaa? Muittenkin mielestä?
Miehet, mitä mieltä?
Muita saman "yllätyksen" saaneita?
Vastaukset 7
Vanhimmat
..hänellä olla toinen?
Oliko tämä ihan täydellinen yllätys, ei teillä kummallakaan ole ollut muita, joka voisi vaikuttaa..kun noin yht'äkkiä tulee tilanne eteen?
Onko teillä ollut pitkään lapsi(a) kotona?
..tai ymmärsin, että lastenlähdöstä on kyse, kun olette "jäämässä kaksin".
Tuo on aika jännää, että seksi kuitenkin on sujunut.. aina sitä kuvitellaan kaiketi, että se kaikkein ensinnä loppuu..(niinkuin meillä on käynyt,valitettavasti, mutta huolto sitten kaiketi pelaa..)
No, miehet, minäkin,samanikäisenä, tahtoisin kuulla, mitä mieltä??
Hei, sympatiseeraan kyllä täysin kanssasi tuohon tilanteeseen, mutta sen haluaisin sanoa että ei se harkinta-aika ole ihan järjetön juttu kuitenkaan. Kyllähän kaikissa länsimaissa jo laissakin on säädetty vähintään muutaman kuukauden harkinta-aika (tai erillään asumisaika) ennen kuin avioero myönnetään. Tiesitkö että ei sitä ole ihmisten kiusaksi tehty, vaan ihan meidän kansalaisten parasta ajatellen. Nimittäin hätiköidyt päätökset tällaisissa suurissa asioissa, jotka usein koskettavat myös muitakin (pahimmmassa tapauksessa pieniä lapsia), eivät ole hyväksi kenellekään. Tilastojen mukaan ainakin amerikassa tämä harkinta-aika on toiminut monen eduksi, huomataan että ollaankin kasvettu niin tiukasti yhteen, ja omassa elämässä onkin niin paljon mukavia puolia, että loppujen lopuksi ei haluatakaan erota, vaan otetaan se työläämpi vaihtoehto ja aletaan yhdessä pohtia miten suhteesta saisi kumpaakin paremmin tyydyttävän. Parhaassa tapauksessa siitä kriisistä saadaan ihan uutta potkua avioliittoon ja lopulta jatketaan vahvemmin eväin kuin koskaan. Kyllähän tällainen ratkaisu on joka kannalta katsottuna paras mahdollinen, joten toivon että sinäkin nielet ylpeytesi, annat itsellesi ja miehellesi aikaa harkita asiaa. Ei ole kyse siitä että vain sinä olet varasijalla odottamassa, muista että myös itse saat päättää. Luulisi että tuossa tilanteessa, kun koko juttu tipahti noin yllättäen syliisi, on hyväkin että saat ihan omaa aikaa miettiä että miten teidän suhde on päässyt sellaiseen jamaan että tunnette toisenne niin huonosti että ette edes tiedä rakastaako toinen toista vaiko ei, saatika sitten että harkitseeko eroa. Ehkä sinäkin, tarkemmin mietittyäsi, todella alat ajattelemaan että ansaitset enemmän kuin mitä viime vuosina olet mieheltäsi saanut. Eri asia on, päätättekö ryhtyä etsimään sitä kadonnutta rakkautta välillenne uudestaan (useinkaan se ei ole mikään mahdoton homma, ja teidän tilanne kuulostaa ihan ideaalilta, kun kerran ei ole mitään varsinaista syytä eroonkaan), vai annatteko asian olla ja yritätte aloittaa puhtaalta pöydältä jonkin uuden ihmisen kanssa.
Siis, ehdottaisin että ota sinäkin tuo harkinta-aika omaksi hyödyksesi. itsekseen oleminen on usein kullan arvoista, mieti mitä olet saanut elämältä ja mieheltäsi, ja mitä kaikkea vielä haluat. Mieti millä ehdoin olisit valmis palaamaan hänen kanssaan yhteen, ja miten teidän suhdetta voisi parantaa tulevaisuudessa. Uskoisin että jutteleminen ulkopuolisen kanssa, joko nyt harkinta-aikana tai sen päätyttyä olisi hyväksi, se tuo kummasti uusia raikkaita näkökulmia kaikkeen siihen mitä olette kahdestaan jo "jankanneet", ja luultavasti saisi myös miehesi oikeasti kuulemaan mitä sinulla on sanottavaa ja miltä sinusta tuntuu. Voin vain kuvitella miten kamalaa on kun huomaat että mies ei ole ymmärtänyt/kuunnellut ollenkaan mitä sinulla on sanottavana. Eihän sellaisesta tulisi pidemmän päälle yhtään mitään, kyllä avioliitossa täytyy toista ymmärtää (ainakin tosisaan yrittää), sehän on koko homman peruskivi!
Kyljuuniin, on varmaan harkinta-aika ihan hyvä, mutta tapa, millä mies sen esittää, miten hänestä se on asia, joka on hänen juttunsa, kokeilla siipiään, kun mä olen liikkumaton, muuttumaton, joka pidän paikkaa, kun hän miettii.
Että kysymys on hänestä, mitä hän haluaa: eikä se koske mua muuten kuin että olen olemassa mahd. paluun kannalta
. Ei hän ole puhunut mitään toiveistaan, halusta muutokseen meidän suhteessa, ei halua kuullakaan ulkopuolisesta avusta.
On totta, että meillä on pitkä liitto, omasta mielestäni jopa onnellinen, lapsemme ovat selvinneet murkkuiän kuohuista vastuullisiksi aikuisiksi, itse olemme enimmäkseen kohdellet toisiamme kavereina, olleet ihmisiä toisillemme.
Vanhin lapsemme on kolmekymmentä täyttänyt, nuorimmainen juuri intin lopettanut.
Lapset ovat olleet minun projektini, koska miehen intohimot olivat muualla(queen alkohol) lasten kasvuvuosina.
Selvisimme siitä sairaudesta reilu vuoskymmen sitten, toistaiseksi, kuten sen kanssa on elettävä.
Tarkemmin sanoen tähän päivään asti. Hän lähti juuri tunti sitten kaupungille,,,matkaa on parikymmentä km, ettei ole mikään poikkeama näyteikkunoita katsomaan.. ja mr.itse sanoi menevänsä vähän katselemaan huvielämää.
Miehelläni on siis ilman muuta joku tärkeä kohtaaminen siellä. Toivon, hänen itsensä ja minun ja perheen tähden, että se olisi toinen nainen, mutta uskon sen olevan tuo em queen, tämä viinapikari, valitettavasti.
Toisen naisen ymmärrän, hyväksyn, voin jopa antaa anteeksikin, jos hän niin haluaisi, mutta aikaisempien kokemusten valossa en lähde kilpasille tuon rouva viinin kanssa. Hän on suvereeni voittaja!
Hyvästi, rakas mieheni, hyvästi avioliitto, tervetuloa terve elämä,
tervetuloa yksinäisyys,
kiitos elämälle vuosista tähän asti.
Mitä mutakaan voisin, voinko??!?
No huh huh, voi sentään jos on vanhalle tielleen lähtenyt. kauheaa että itsekin toivot mieluummin toista naista....
Mutta kuule, vaikka mies esittäisi asian miten, älä anna hänen viedä sinun ihmisarvoasi. Sinä harkitset myös ja teet sitten itsenäisiä päätöksiä, sanoipa hän mitä hyvänsä. Eikö hän ole tottunut että sinullakin on oma elämäsi elettävänään kun odottaa että pidät vain paikkaa? Nyt otat sisupussin sisältäsi esiin ja päätät että se mies ei saa sinua lannistaa. Olet aivan yhtä arvokas ja toimintakykyinen, olitpa tuon miehen kanssa taikka et.
Ja muistathan, ihmistä kohdellaan juuri niin huonosti kuin hän itse antaa itseään kohdeltavan. Et saa suostua tuollaiseen alistamiseen, silloin hän ei sitä myöskään pysty tekemään. Jos hän ei kohtele sinua kuten ansaitset, on sinun tehtävä omat johtopäätöksesi ja jatkettava matkaa. Olethan kertonut hänelle että sinusta tuntuu että hän ei arvosta sinua? Tietääkö hän itse miten pahaa mieltä aiheuttaa noilla alentuvilla puheillaan? Sillä onhan mahdollista, että ne ovat pain puheita, ja siellä alla on vielä rakkaus ja kiintymys sinua kohtaan. Mutta jos hän on sisältä yhtä kylmä kuin mitä sanansa antavat ymmärtää, niin silloin et paljoa menetä vaikka hän päättäisi antaa loppuelämänsä alkoholille. Kukin päättää omasta elämästään, ja on vastuussa omista päätöksistään. Eli tekipä hän mitä hyvänsä, niin älä sitä ota sitä taakaksesi. Sen sijaan, sinun on otettava vastuu omasta onnestasi ja elämästäsi, ja toimia siten että pitkällä tähtäimellä sinulla on parhaat eväät onneen.
Mutta mielestäni tällaisella hetkellä kannattaa niellä kaikki ylpeys ja todella selvittää asiat juurta jaksain, ennen kuin tekee mitään suuria päätöksiä. Yrittäkää olla avoimia ja sanokaa toisillenne ne asiat mitä todella tarkoitatte.
ylpeyttä, se on karissut jo vuoskymmeniä sitten.
Kyllä tässä eletään elämää paljaimmillaan, ihan silkkana elämänä. Minä ainakin.
Senverran omanarvontunnetta jäljellä, että tiedän, mikä on oikein minulle. Ja se on eri asia kuin mitä hänelle.
Minun oikea on saada elää aikuisen ihmisen elämää ilman alkoholin läsnäoloa. Jos se tarkoittaa eroa hänestä, se sitten on niin.
On erittäin helppoa sanoa, että ketään ei voi kohdella huonommin, kuin mitä itse suostuu, ja tottahan se on, mutta on ihan toista elää sitä. Varsinkin lapsiperheessä, kun kaikki voimat ovat kiinni elämän perusasioissa.
Nyt tilanteeni on toinen.
Kuten Marttakin sanoi omien lastensa kannustavan omaan elämään, niin myös meidän lapsemme antavat tukensa ratkaisuillemme.
Ovat kyllä erittäin kummastuneita isänsä puheista, myös järkyttyneitä ja loukkaantuneita hänen paluustaan viinan pariin.
Vaikka rakastan miestäni, tai juuri siksi, en voi enää ajatellakaan muuta ratkaisua kuin eron. Vaikka hän selvittyään olisi halunnut sovitella, lähestyä, tiedän tuon kuvion satojen toistojen jälkeen. Siihen halpaan ei kannata kenenkään mennä. Kukaan näistä juovista/hakkaavista/uhkailijoista ei muutu, jollei tunne itseään sairaaksi, hakeudu hoitoon ja PIDÄ ITSEÄÄN IRTI VIINASTA.
Ilman sitä kaikki auttaminen ja tuki on turhaa itsensä kiduttamista.
Nyt vain käytännön asioiden järjestely ja surutyö.
Ei minusta ole kauheaa ajatella, että mieluummin toinen nainen, kuin alkoholi.
Jos kyseessä on ihminen, on mahdollisuus pitää välit kunnossa lasten perheisiin, myös meidän kanssakäymisemme voisi olla aikuisten ihmisten aikuista asiointia.
Kun taas alkoholistin käyttäytymisessä ei ole mitään tervettä, luotettavaa tai normaalia.
Ymmärrän hyvin, että se loukkaa kun toinen sanoo, että ratkaisu on ihan hänen henkilökohtainen asiansa, ihan kuin yhteistä taivalta ei olisi ollut olemassakaan. Sinun näkökulmastasi tuo on absurdia, koska tilanne vääjäämättä vaikuttaa myös sinun elämääsi. Kuitenkin ihmisistä elämän murrosvaiheissa (olkoon nyt vaikka viidenkympin kriisi tms.) usein tuntuu juuri tuolta: tämä on minun sisälläni herännyt kysymys, jonka ratkaisukin on löydyttävä minusta itsestäni. Hänestä ei varmaan tunnu siltä, että tämä tilanne koskee sinuakin, koska omassa mielessä myllertää niin voimakkaasti, että se sokaisee aistit.
Se tuntuu vaikealta, harmittaa, suututtaa, loukkaa ja hämmästyttää kun kohdalle osuu. Silti kyseessä on tilanne, jolle et voi mitään, jota et voi hallita. Kukaan ei ole antanut takeita, että tämä elämä olisi oikeudenmukaista. Tartu siis kiinni siihen mikä on hyvää, pura kipeitä tuntojasi täällä ja muuallakin, ja etsi sinäkin se murroksesi. Jotain uutta on vielä tulossa elämääsi, mutta sen näkee vain elämällä. Kaikkea hyvää alkavaan vuoteesi ja voimia! Kohtalotovereita löytyy...
Tosin viinalla ei ole osuutta asiaan. Ollaan oltu naimisissa 30 vuotta. Viiteen vuoteen en ole yrityksistäni huolimatta saanut keskustelua aikaan. Nyt miehellä paljastui uusi 1½ vuotta kestänyt suhde, jolloin minä laitoin erohakemuksen käräjäoikeuteen. Mies sanoo, että tuli vähän äkkiä koska hän ei ole vielä varma, onko tämä uusi se oikea! Haluaisi, että jatketaan tätä kylmää avioliittoa kunnen saa asiassa varmuuden. Ja siihenhän minä en suostu! Nyt on kaikille aikuisille lapsille kerrottu tilanteesta, ymmärsivät hienosti. Jokainen oli nähnyt viime vuosina, että avioliitossamme ei ole kaikki ok, lämpö puuttuu. Siitä huolimatta olen vihainen, surullinen, itken ja välillä raivoankin. Miksi mies ei suostunut jo vuosia sitten keskustelemaan asioista kun sitä monta kertaa yritin. Yhä enemmän on myös selkeitä hetkiä: tehtyä ei saatekemättömäksi, mennyt on mennyttä, tämä avioliitto on ohi. Se oli tällainen elämänvaihe, edessä odottaa tulevaisuus, josta pyrin tekemään mahdollisimman hyvän.