Olen nyt netistä lukenut sellasesta asperger-syndroomasta, joka aiheuttaa sosiaalista "sokeutta" ja usein kyvyttömyyttä perheen ulkopuolisten ihmissuhteiden luomiseen. En varmaan täytä ihan kaikkia diagnoosikriteerejä, mutta mussa on tosi paljon samoja puutteita.
Sosiaaliset taitoni rajoittuu lähinnä kahdenkeskiseen jutteluun ja muuhun toimintaan, jos paikalla on enemmän ihmisiä niin en esim. osaa sanoa yhtään mitään keskustelussa ellei multa erikseen kysytä jotakin. Teen jatkuvasti pahoja virheitä ja vaikka käyttäydyn ryhmätilanteissa omasta mielestäni mielestäni ihan asiallisesti, muut loukkaantuu usein ja ymmärtää muutenkin väärin. Kaikki vähänkin virallisemmat tilaisuudet kättelemisineen ja smalltalkeineen on täysiä katastrofeja.
Olen ihan normaaliälyinen ja tuore ylioppilas. Pari kaveriakin mulla on, muttei yhtään ystävää jonka voisin käskeä vaikka kylään ilman mitään erityistä syytä. Mulla on myös pelkkiä tuttuja joita on tullut harrastusten kautta, joukossa myös pari poikaa jotka vaikuttaa kiinnostavilta. En vaan uskalla edetä mitenkään, tämän sosiaalisen rajoittuneisuuteni takia. Kyllä ne sen on huomannut etten mä ole mikään ylisosiaalinen ihmismagneetti, mutta tajuaako ne kuinka pahoja rajoitteita mulla on? Jos ei niin mitä ne sitten tekee kun se selviää niille? Onko tällaiset rajoitteet liikaa kenenkään normaalijärkisen kestettäväksi, kun kuitenkin tavoittelen elämänkestävää suhdetta (ja luulen niidenkin tavoittelevan, sen perusteella mitä olen kuullut)?
Mulle on asperger-maiseen tapaan tärkeää ihmissuhteiden pysyvyys. Mun on vieläkin vaikea hyväksyä sitä että mulla meni välit bestiksen kanssa poikki 5 vuotta sitten eikä olla sen jälkeen oltu yhteyksissä. Kaikki sen tyyppiset muutokset ihmissuhteissa on mulle myrkkyä, en halua kokea ensimmäistäkään eroa. Mutta mä en myöskään halua olla yksin. Voiko joku oikeesti ihastua ja rakastua tällaseen ihmiseen niin paljon, että tahtoisi viettää loppuelämänsä yhdessä?
Sosiaaliset taitoni rajoittuu lähinnä kahdenkeskiseen jutteluun ja muuhun toimintaan, jos paikalla on enemmän ihmisiä niin en esim. osaa sanoa yhtään mitään keskustelussa ellei multa erikseen kysytä jotakin. Teen jatkuvasti pahoja virheitä ja vaikka käyttäydyn ryhmätilanteissa omasta mielestäni mielestäni ihan asiallisesti, muut loukkaantuu usein ja ymmärtää muutenkin väärin. Kaikki vähänkin virallisemmat tilaisuudet kättelemisineen ja smalltalkeineen on täysiä katastrofeja.
Olen ihan normaaliälyinen ja tuore ylioppilas. Pari kaveriakin mulla on, muttei yhtään ystävää jonka voisin käskeä vaikka kylään ilman mitään erityistä syytä. Mulla on myös pelkkiä tuttuja joita on tullut harrastusten kautta, joukossa myös pari poikaa jotka vaikuttaa kiinnostavilta. En vaan uskalla edetä mitenkään, tämän sosiaalisen rajoittuneisuuteni takia. Kyllä ne sen on huomannut etten mä ole mikään ylisosiaalinen ihmismagneetti, mutta tajuaako ne kuinka pahoja rajoitteita mulla on? Jos ei niin mitä ne sitten tekee kun se selviää niille? Onko tällaiset rajoitteet liikaa kenenkään normaalijärkisen kestettäväksi, kun kuitenkin tavoittelen elämänkestävää suhdetta (ja luulen niidenkin tavoittelevan, sen perusteella mitä olen kuullut)?
Mulle on asperger-maiseen tapaan tärkeää ihmissuhteiden pysyvyys. Mun on vieläkin vaikea hyväksyä sitä että mulla meni välit bestiksen kanssa poikki 5 vuotta sitten eikä olla sen jälkeen oltu yhteyksissä. Kaikki sen tyyppiset muutokset ihmissuhteissa on mulle myrkkyä, en halua kokea ensimmäistäkään eroa. Mutta mä en myöskään halua olla yksin. Voiko joku oikeesti ihastua ja rakastua tällaseen ihmiseen niin paljon, että tahtoisi viettää loppuelämänsä yhdessä?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kuule, mielestäni ei syytä huoleen. Olet vielä kovin nuori, ja parhaat vuodet ovat edessäsi. Kun menet opiskelemaan, työelämään, ylipäänsä elät aikuisen itsenäistä elämää, sosiaaliset taitosi tulevat kasvamaan lähes itsestään. Kukin meistä kypsyy eri ikäisenä eri asioihin. Jos vain itse haluat, ja olet valmis panostamaan tähän, kyllä sinäkin pystyt sosiaalisia taitojasi kehittämään. Kyse on lähinnä siitä, että sinun on suunnattava nyt ajatukset tulevaisuuteen, siihen millainen haluaisit olla, eikä miettiä historiaasi ja kaikkea sitä mikä sinua kenties estää toimimasta siten kuin haluat ihmisten kanssa.
Etene pienin askelin, ja ajattele itsestäsi ja omista kyvyistäsi ennemmin positiivisesti kuin negatiivisesti. Tee joka päivä jokin pieni juttu tällä saralla. Moikkaa jotain puolituttua, soita sukulaiselle tai kaverille, katso tuntematonta vastaantulijaa pari sekunttia silmiin, kehu naapurin joulukoristeita tai uutta kampausta. Juttele lause tai pari "small talkkia" vaikka kirjastontädin tai kaupan kassan kanssa tai uimahallin saunassa istuvan tuntemattoman kanssa. Ja niin edelleen. Usko pois, se kaikki käy helpommaksi kerta kerralta, ja vähitellen sinun on helpompi olla tekemisissa ihmisten kanssa. Ja kun tälla tavalla avoimesti otat pieniä yhteyksiä ihmisiin, niin jonain päivänä saat varmasti uudelleen oikeita ystäviä, ja tapaat sellaisen miehenkin johon rakastut.
Älä jää liiaksi miettimään ja analysoimaan noita asperger-juttuja ja aiemmin pieleen menneitä sosiaalisia tilanteita ja ihmissuhteita, vaan päätä että tulevaisuudessa olet rohkeampi ja sosiaalisempi, ja asetu joka päivä hetkeksi haaveilemaan itsestäsi sellaisena kuin itsesi parhaimmillasi tulevaisuudessa näet. Tiedäthän että ajatuksilla on valtavan suuri voima? Kun ajattelet positiivisesti, etkä mieti sitä että ei minusta ole mihinhkään, alat myös alitajuisesti vähitetellen käyttäytymään tämän uuden minäsi mukaisesti. Ja muista, kaikilla meillä on heikot hetkemme. Useimmat vain ovat hyviä peittämään ne, mutta ei kenenkään itsetunto aina ole katossa. Kaikki miettivät joskus että onko minulla yhtään oikeaa ystävää ja rakastaako minua kukaan todella. Kyse on vain siitä, että niiden pitää olla ohimeneviä ajatuksia, ja pääasiallisesti mietteiden tulisi olla positiivisia. Siten saat itsellesi sellaisen elämän joka tekee sinut onnelliseksi!
Onnea ja rohkeutta matkaan!
Mulla on aika samanlainen tilanne, ja olen nuori mies.