Kiteytetty tarina:
Rakastuminen. Mies jätti silloisen tyttöystävänsä (10vuotta) ja muutti luokseni. Lähti kuitenkin pian vuodeksi ulkomaille, oli vähän hankalaa, visiitillä tulin kuitenkin raskaaksi. Miehellä alkoholismia, ei väkivaltaa tms, mutta arkijuopottelua yms. Lapsen hoito minulla, paljon töitä. Seksuaalisuus nääntyi työtaakan ja miehen alkoholin käytön takia. Toinen lapsi kuitenkin tulemaan ja odotusaika synkkää... Toinen lapsi tosi vaikea, väsyin lisää, työtä. Mies teki uraa. Muutin miehen työn perässä pois omalta alueelta, samaan työpaikkaan. Mies pomona. Seksuaalisuuden vähyys paisui jättiongelmaksi, mies vaati ja painosti. Homma kuoli kokonaan. Muuten hyvä suhde, älyllisesti ja töissä hyvin, ystävyys hyvä. Kotivastuu edelleen pääosin minulla.
Tarjosin eroa useampaan kertaan, mies halusi kuitenkin jatkaa, sanoi että on sopeutunut siihen että seksiä ei ole. Aikaa kului. Kävin monta vuotta terapiassa, masennuslääkkeet veivät varmaan loputkin halut. Vuosi sitten oli alkanut pikkuisen parempi vaihe, olin jo alkanut toivoa että voisimme jotenkin hivuttautua parempaan suhteeseen. Sitten paljastui että miehellä onkin ollut kahdenkymmennen vuoden suhteemme ajasta kuuden vuoden ajan suhde naapurin rouvaan. Ja lapsi. Olin hiukan aavistellut, kun ystävyytensä oli ennenkin syvää ja mies sanoi välittävänsä ko. ihmisestä kovasti. Oli kuulemma luullut että olin ymmärtänyt ja hyväksynyt asian. Pari viikkoa mietin, makasin pedissä flunssan kourissa miehen reissatessa ja sitten hain avioeroa. Mies ei haluaisi edelleenkään erota, mutta olen erittäin loukattu ja pettynyt, enkä usko, että tilanne voi enää mitenkään korjaantua, kun ei suhde herkkua ollut muutenkaan pitkään aikaan. Tuntuu että kyse on nyt omistamisen halusta, luopumisen pelosta. Uskon että voimme jatkaa ystävinä ja työkavereina, vaikka välillä pettymyksen tunne onkin niin raskas että en melkein pysty miestä katsomaan. Yhteiset lapset kuitenkin hoidettava, muuttavat kyllä jo kohtapuoleen omilleen...
Nyt tunnen sekä helpotusta että suurta syyllisyyttä siitä että haluan sen eron. Pelko miehen selviämisestä on suuri. Hän on synkkä ja masentunut. Välillä tuntuu että osa tuosta on joko tahatonta tai tahallista manipulointia, että vielä kääntäisin kelkkani ja palaisin lestiini. Miltä kuvio kullostaa ihan ulkopuolisiin korviin?
Rakastuminen. Mies jätti silloisen tyttöystävänsä (10vuotta) ja muutti luokseni. Lähti kuitenkin pian vuodeksi ulkomaille, oli vähän hankalaa, visiitillä tulin kuitenkin raskaaksi. Miehellä alkoholismia, ei väkivaltaa tms, mutta arkijuopottelua yms. Lapsen hoito minulla, paljon töitä. Seksuaalisuus nääntyi työtaakan ja miehen alkoholin käytön takia. Toinen lapsi kuitenkin tulemaan ja odotusaika synkkää... Toinen lapsi tosi vaikea, väsyin lisää, työtä. Mies teki uraa. Muutin miehen työn perässä pois omalta alueelta, samaan työpaikkaan. Mies pomona. Seksuaalisuuden vähyys paisui jättiongelmaksi, mies vaati ja painosti. Homma kuoli kokonaan. Muuten hyvä suhde, älyllisesti ja töissä hyvin, ystävyys hyvä. Kotivastuu edelleen pääosin minulla.
Tarjosin eroa useampaan kertaan, mies halusi kuitenkin jatkaa, sanoi että on sopeutunut siihen että seksiä ei ole. Aikaa kului. Kävin monta vuotta terapiassa, masennuslääkkeet veivät varmaan loputkin halut. Vuosi sitten oli alkanut pikkuisen parempi vaihe, olin jo alkanut toivoa että voisimme jotenkin hivuttautua parempaan suhteeseen. Sitten paljastui että miehellä onkin ollut kahdenkymmennen vuoden suhteemme ajasta kuuden vuoden ajan suhde naapurin rouvaan. Ja lapsi. Olin hiukan aavistellut, kun ystävyytensä oli ennenkin syvää ja mies sanoi välittävänsä ko. ihmisestä kovasti. Oli kuulemma luullut että olin ymmärtänyt ja hyväksynyt asian. Pari viikkoa mietin, makasin pedissä flunssan kourissa miehen reissatessa ja sitten hain avioeroa. Mies ei haluaisi edelleenkään erota, mutta olen erittäin loukattu ja pettynyt, enkä usko, että tilanne voi enää mitenkään korjaantua, kun ei suhde herkkua ollut muutenkaan pitkään aikaan. Tuntuu että kyse on nyt omistamisen halusta, luopumisen pelosta. Uskon että voimme jatkaa ystävinä ja työkavereina, vaikka välillä pettymyksen tunne onkin niin raskas että en melkein pysty miestä katsomaan. Yhteiset lapset kuitenkin hoidettava, muuttavat kyllä jo kohtapuoleen omilleen...
Nyt tunnen sekä helpotusta että suurta syyllisyyttä siitä että haluan sen eron. Pelko miehen selviämisestä on suuri. Hän on synkkä ja masentunut. Välillä tuntuu että osa tuosta on joko tahatonta tai tahallista manipulointia, että vielä kääntäisin kelkkani ja palaisin lestiini. Miltä kuvio kullostaa ihan ulkopuolisiin korviin?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Epäilet, että synkkyys ja masennus ovat manipulointia. En tietenkään voi varmuudella sanoa, onko, mutta exän aikanaan löytäessä uuden ja ilmoittaessa yrittävänsä tämän kanssa, olin kyllä oikeasti syvästi masentunut ja lähellä itsemurhaa, ja exäni tulkitsi tilanteen niin, että teeskentelin. Koska hänen tunteensa olivat kuolleet, hän jotenkin oletti, että niin on myös minulla.
Uskon kyllä että on oikeasti masentunut. Ja pelkään että tekee jotakin tyhmää. En vain tajua miten pystyisin antamaan anteeksi kuusi vuotta jatkuneen rakkaus-ja seksisuhteen. Tunnen oloni niin kertakaikkisen petetyksi.
Olisi mielestäni kohtuutonta vaatia, että sivuuttaisit sivusuhteen vain olankohautuksella. Liittonne ei kuulosta kuvaamanasi kovinkaan onnelliselta. Jos peilaan omaan tilanteeseeni, sanoisin, että selitä tilanne, kirjoita jos et voi keskustella ja kuuntele myös miehesi näkemys, tai menkää jonkun ulkopuolisen neuvojan pakeille, jossa kumpikin kertoo näkemyksensä. Ja kun olet päätöksen tehnyt, älä seilaa, vaan pidä se, älä anna turhaa toivoa ja sanele ehtoja "jos teet niin, sitten voin harkita jatkoa". Jos tilanne oli mielestäsi kestämätön, se varmasti sitä oli. Sinun ei tarvitse jatkaa liittoa tai tukea miestäsi. Jos miehesi puhuu itsemurhasta tai on kovin synkkä, voit ehdottaa lääkärille menoa, vaikka kyllä aikuisen pitäisi se itsekin tajuta, Itse sain lääkäriltä avun. Ja kannattaa varautua siihen, että etsit aktiivisesti työtä muualta, voi olla sinulle liian raskasta olla samassa paikkaa ja vielä alaisena, ja ei se ole exällesikään hyväksi.
Kiitos hyvistä kommenteista. työpaikka onkin vaikea juttu, kun olen jo vanha ja ei ole paluuta aiempaan työhöni...
Miksi ihmeessä sinun pitäisi kantaa vastuuta siitä että mies on pettänyt vuositolkulla, tehnyt lapsen, alkoholisoitunut, ja sitten kun väsyt ja haluat erota, hän masentuu ja SINÄ pelkäät että kuinkahan poloinen selviytyy!
Huomasit alkoholismin heti alussa. Silti hankit lapsen. Alkoholismi pahenee. Silti hankit toisen lapsen.
Muista ottaa huomioon että miehen synkkyyteen ja muuhun suurin syy on alkoholismi. Mutta jos haluat kantaa vastuun siitäkin, itse olet kohtalosi valinnut. Lapset eivät enää kärsi, koska ovat kaikesta päätellen jo niin isoja.
Kysyt että miltä tilanteesi näyttää ulkopuolisen silmin. Näyttäisi siltä että et uskalla seisoa omilla jaloilla vaan etsit monien vaimojen tavoin löytää syyn ettei tarvitsisi itsenäistyä vaan voisit jäädä vanhaan. Jos päätät jäädä seuraamaan miehen vointia ja selviämistä, sittenpä jäät. Moni muukin on jäänyt, ja on vanhoilla päivillä katunut suuresti.
Ei sinun tarvitse olla eron suhteen kostomielellä matkassa. Voit hyvin puhtaalla mielellä jättää vanhan taakse. Jos siihen pystyt, olet voittaja. Et ole miehelle mitään velkaa. Reagoit kaikkeen normaalin ihmisen tavoin.
Vuoert-nimimerkki kirjoitti täyttä asiaa.
Varsinkin me naiset helposti kannamme huolta liiankin kanssa. On toki inhimillistä että ap.murehtii miestä ja mies on masentunut. Onhan muutos aina iso stressi. Helpommalta tuntuisi elää kuten aina ennenkin vaikka sekään ei ole tuntunut hyvältä.
Liittonne ei ole tainnut olla kovin hyvällä hapella ja paljastunut sivusuhde on seuraus siitä. Eihän sivusuhde tietenkään ole huonolla liitolla puolusteltavissa, mutta harvemmin siihen lähdetään hyvässä suhteessa.
Uusi tilanne pelottaa. Mutta saako tuossa tilanteessa enää toimivaa liittoa aikaiseksi. Kuuden vuoden sivusuhde on kova luu. Ja olisi aina tapetilla, tavalla tai toisella.
Terapeutti olisi varmaan hyvä, yksilöterapia ainakin. Ehkä se antaisi voimaa tehdä ratkaisut ja eväitä elämänmuutokselle.
Toista ei voi pelastaa, jokaisen on se tehtävä itse.
No näinhän se taitaa olla. Kiitos suorasta kommentoinnista. Terapiassa kävinkin jo usean vuoden ajan mutta siitä jäi kyllä aika tyhjä olo. Eiköhän se tästä nyt kun päätös on tehty ja kuukausi enää toisen vaiheen lähettämiseen.