Nuorelta iältäni ihmettelen mikä kiire kaikilla on kun tulee parisuhteisiin. Itse olen huomannut nyt viime aikoina kun entiset koulu kaverit peruskoulusta kihlautuvat sen "rakkaansa" kanssa, vaikka ikääkään ei ole vielä yli paria kymmentä vuotta.
Sitten ovat nämä ihmiset jotka eivät pysty olemaan sinkkuna vaan hyppivät suhteesta toiseen. Itse olen ollut pitkään sinkkuna eikä minulla ole mitään kiinnostusta tällä hetkellä lähteä hakemaan kumppania kaupungilta.
Ihmiset ovat erilaisia, mutta kysyn silti mikä kiire teillä on?
Sitten ovat nämä ihmiset jotka eivät pysty olemaan sinkkuna vaan hyppivät suhteesta toiseen. Itse olen ollut pitkään sinkkuna eikä minulla ole mitään kiinnostusta tällä hetkellä lähteä hakemaan kumppania kaupungilta.
Ihmiset ovat erilaisia, mutta kysyn silti mikä kiire teillä on?
Vastaukset 1
Vanhimmat
En ole noita kiireisiä, mutta vastaan silti.
Ensin kihla-asia: täällä kanssa yksi, joka ihmettelee sitä, että nuorilla ihmisillä on kauhea kiirekiirekiire päästä kihloihin (muttei sitten välttämättä kuitenkaan naimisiin niinkään kiire). Suhdetta takana ehkä pari kuukautta / vuosi, kun jo suunnitellaan kihlautumista. Käsittämätöntä. Siis kun siinä vaiheessa on vielä alkuhuumat päällä ja tottakai alkuhuuman hormonipöllyssä ihminen on aina sitä mieltä, että "jee me ollaan yhdessä kuolemaan saakka! En ikinä tule muuttamaan mieltäni!" Eli se on todella huono hetki suunnitella sitovia päätöksiä (kihlat, avioliitto, lapsi, yhteenmuutto, yhteiset lainat tms.) Alkuhuumassa ei ole mitään vikaa, saahan siitä tunteesta nauttia, mutta se on vähä sama kuin tekisi isoja päätöksiä järjettömässä kännissä: ne päätökset eivät tunnukaan enää niin hyviltä sitten, kun humala haihtuu pois.
Sitä paitsi, jos on päätetty olla yhdessä ikuisesti, mikä ihmeen kiire on ryysiä siihen kihlautumiseen/avioliittoon? Eikö nuo asiat sitten tule omalla painollaan omana aikanaan, jos suhde kerran on "ikuinen". Mutta pohjimmiltaanhan siinä on kyse vain näyttämisenhalusta, ei mistään tosirakkaudesta.
Sitten tuo sinkkuuden välttely ja jatkuva metsästys... Eräässä kirjassa luki, että huonolla itsetunnolla varustettu ihminen pyrkii hanakammin hakemaan parisuhdetta, kun taas hyvällä itsetunnolla varustettu viihtyy myös sinkkuna eikä koe pakottavaa tarvetta suhteelle. Tulkitsen tätä niin, että hyväitsetuntoinen on tyytyväinen sinkkuuteensa, mutta ryhtyy suhteeseen, jos/kun kiva tyyppi osuu kohdalle. Hän ei siis metsästä seuraa, muttei myöskään kieltäydy siitä oikean henkilön tullessa vastaan. Huonoitsetuntoinen tarvitsee sen seuralaisen pönkittämään itsetuntoaan ("olen kelvannut jollekulle, olen kaunis ja ihmeellinen koska kultani kertoo minulle niin" jne.). Lisäksi voi olla kauhea sosiaalinen paine hankkia seuraa, koska "kaikki muut" ympärillä näyttävät seurustelevan. Tulee se sellainen ilmiö, ettei halua jäädä osattomaksi jostakin, minkä ajatelaan olevan tosi kivaa, koska muutkin antavat ymmärtää, että se on heidän kohdillaan kivaa. Eli ei ihastuta niinkään siihen ihmiseen, vaan kelpaamisen tunteeseen. Sitten ollaan niin suuria ja mahtavia, kun on valloitettu joku tyyppi.
Muistan, kuinka yläaste- ja jatko-opintoaikana kaikki kaverit seurustelivat koko ajan jonkun kanssa. Sitä mukaa kun erosivat, he etsivät jatkuvalla syötöllä uutta saalista, jonka kanssa taas oltiin "ikuisesti yhdessä" seuraavat kaksi kuukautta ja sitten taas erottiin ja etsittiin epätoivon vimmalla uutta seuraa ja haukuttiin exää. Tiedän myös erään naisen (ihan aikuinen jo, pitkälle yli 30v), joka juoksee irtosuhteesta toiseen ja "heruttaa" jopa naapurin vanhoille varatuille miehille, koska tarve saada huomiota on niin kova. Pitäisi saada joku mies, jotta olisi "jotain" muiden silmissä. Tosin hänellä onkin juuri se huono itsetunto; ensin mies jätti ja sen jälkeen hän itsevarmasti lähti uutta hakemaan, kun sitten se uusi säätökin "jätti" ennen kuin edes alkoivat kunnolla seurustella. Tekeehän sellainen epätoivoiseksi.