Mistä ihmeestä se johtuu, että toisten on niin helppo -tai ainakin se näyttää siltä- löytää itselleen kumppani?
Minä haluaisin "vain" löytää ihmisen, jonka kanssa jakaa elämän ilot ja surut, ja jonka kanssa tehdä yhdessä kaikkea mukavaa. Ihmisen, jota rakastaa ja joka rakastaisi.
Äkkiseltään voisi kuulostaa, ettei se ole paljoa pyydetty. Omasta mielestäni olen kuitenkin ihan "kunnollinen" mies: fiksu ja toiset huomioon ottava, avoin, sosiaalinen, huumorintajuinen (no, sitä on tietysti monenlaista) :) Ylipäätään en kuitenkaan ole mikään tynnyrissä kasvanut, vaan olen kiinnostunut paitsi omastani, myös toisten hyvinvoinnista.
Baareista en halua seuraa hakea. Netin deittipalstat, no joo... olen niitä kyllä joskus kokeillut, mutta eipä niistä tahdo mitään "mailituttavuuksia" enempää kehkeytyä, syystä tai toisesta. Ja sellaisia en enää kaipaa. En, vaikka sanotaankin, ettei kavereita ole koskaan liikaa.
Viime aikoina mieleeni on tullut myös eräs toinen, tähän liittyvä asia. Jos vaikka tuollainen ihminen jostain löytyisikin, niin miten mä ikinä kehtaisin kertoa hänelle, että vielä tämän ikäisenä on poikuus tallella? Miksi niin on, johtuu lähinnä siitä, että aiemmissa suhteissani toinen olisi odottanut papin aameneen, ja toisella oli niin huono itsetunto, ettei hän hyväksynyt omaa kehoaan. (huonoa tuuriako lienee) :)
No, teoriassa on kai mahdollista, että vastapuolella olisi sama tilanne, kanssani saman ikäisiä tai lähes saman ikäisiä kokemattomia on varmaan naisissakin, mutta...hävettäähän se tunnustaa joka tapauksessa. Kertomatta jättämistä en pidä hyvänä vaihtoehtona, kyllä sen heti huomaa.
Enitenhän tässä "pelottaa" se, että se toinen ei sitten hyväksyisi tätä asiaa.
Välillä olen harkinnut sitäkin vaihtoehtoa, että yrittäisin hankkia seksikokemuksia etukäteen, että sitten edes jotain osaisin. Mutta mitä se ratkaisisi? Periaatteessa tietysti sen, että mun ei enää "tarvitsisi" sanoa olevani täysin kokematon. Ja lisäksi sen, että tekisi mieli vähemmän nyt :)
Toisaalta, mielumminhan sitä toki opettelisi sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa voisi ajatella jotain muutakin kehittyvän. Tai olisi kehittynyt jo, kummin päin vaan :) Sillä kyllä minä ainakin haluaisin ottaa myös sen toisen huomioon, tässäkin asiassa.
Joskus vain tuntuu, -esimerkiksi tämän foorumin palstoja lukiessa, olivatpa ne sitten hyvä mittari tai ei- :) että miehen pitäisi makuuhuoneessa olla sellainen orhi, joka vie ja nainen vikisee, taitaa kaikki temput ja kestää aamusta iltaan ja illasta aamuun.
Mikä lienee kiltin miehen asema siinä kuviossa?
Minä haluaisin "vain" löytää ihmisen, jonka kanssa jakaa elämän ilot ja surut, ja jonka kanssa tehdä yhdessä kaikkea mukavaa. Ihmisen, jota rakastaa ja joka rakastaisi.
Äkkiseltään voisi kuulostaa, ettei se ole paljoa pyydetty. Omasta mielestäni olen kuitenkin ihan "kunnollinen" mies: fiksu ja toiset huomioon ottava, avoin, sosiaalinen, huumorintajuinen (no, sitä on tietysti monenlaista) :) Ylipäätään en kuitenkaan ole mikään tynnyrissä kasvanut, vaan olen kiinnostunut paitsi omastani, myös toisten hyvinvoinnista.
Baareista en halua seuraa hakea. Netin deittipalstat, no joo... olen niitä kyllä joskus kokeillut, mutta eipä niistä tahdo mitään "mailituttavuuksia" enempää kehkeytyä, syystä tai toisesta. Ja sellaisia en enää kaipaa. En, vaikka sanotaankin, ettei kavereita ole koskaan liikaa.
Viime aikoina mieleeni on tullut myös eräs toinen, tähän liittyvä asia. Jos vaikka tuollainen ihminen jostain löytyisikin, niin miten mä ikinä kehtaisin kertoa hänelle, että vielä tämän ikäisenä on poikuus tallella? Miksi niin on, johtuu lähinnä siitä, että aiemmissa suhteissani toinen olisi odottanut papin aameneen, ja toisella oli niin huono itsetunto, ettei hän hyväksynyt omaa kehoaan. (huonoa tuuriako lienee) :)
No, teoriassa on kai mahdollista, että vastapuolella olisi sama tilanne, kanssani saman ikäisiä tai lähes saman ikäisiä kokemattomia on varmaan naisissakin, mutta...hävettäähän se tunnustaa joka tapauksessa. Kertomatta jättämistä en pidä hyvänä vaihtoehtona, kyllä sen heti huomaa.
Enitenhän tässä "pelottaa" se, että se toinen ei sitten hyväksyisi tätä asiaa.
Välillä olen harkinnut sitäkin vaihtoehtoa, että yrittäisin hankkia seksikokemuksia etukäteen, että sitten edes jotain osaisin. Mutta mitä se ratkaisisi? Periaatteessa tietysti sen, että mun ei enää "tarvitsisi" sanoa olevani täysin kokematon. Ja lisäksi sen, että tekisi mieli vähemmän nyt :)
Toisaalta, mielumminhan sitä toki opettelisi sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa voisi ajatella jotain muutakin kehittyvän. Tai olisi kehittynyt jo, kummin päin vaan :) Sillä kyllä minä ainakin haluaisin ottaa myös sen toisen huomioon, tässäkin asiassa.
Joskus vain tuntuu, -esimerkiksi tämän foorumin palstoja lukiessa, olivatpa ne sitten hyvä mittari tai ei- :) että miehen pitäisi makuuhuoneessa olla sellainen orhi, joka vie ja nainen vikisee, taitaa kaikki temput ja kestää aamusta iltaan ja illasta aamuun.
Mikä lienee kiltin miehen asema siinä kuviossa?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Joo ei sitä helppo oo löytää, ku oon ite just samanlainen.. Et oo ootan avioliittoa ennen ku suostun mihinkään.. Mut ei tuo mua oo haitannu.. Vaikka muut kylläki ihmettelee.. Mut anti ihmetellä..
Yritähän jaksaa.. Kyllä se joskus vastaan tulee.. :)
Elä hyvä mies itteäsi pilaa, hankkimalla seksikokemusta ennen seurustelusuhdetta!!!!
Kyllä sinulle vielä kumppani löytyy, joka arvostaa poikuuttasi, ja on itsekin neitsyt. Saatte sitten yhdessä opetella.
Jaksamisia, eläkä tee mitään typerää....
:o)