Mistä ihmeestä se johtuu, että toisten on niin helppo -tai ainakin se näyttää siltä- löytää itselleen kumppani?
Minä haluaisin "vain" löytää ihmisen, jonka kanssa jakaa elämän ilot ja surut, ja jonka kanssa tehdä yhdessä kaikkea mukavaa. Ihmisen, jota rakastaa ja joka rakastaisi.
Äkkiseltään voisi kuulostaa, ettei se ole paljoa pyydetty. Omasta mielestäni olen kuitenkin ihan "kunnollinen" mies: fiksu ja toiset huomioon ottava, avoin, sosiaalinen, huumorintajuinen (no, sitä on tietysti monenlaista) :) Ylipäätään en kuitenkaan ole mikään tynnyrissä kasvanut, vaan olen kiinnostunut paitsi omastani, myös toisten hyvinvoinnista.
Baareista en halua seuraa hakea. Netin deittipalstat, no joo... olen niitä kyllä joskus kokeillut, mutta eipä niistä tahdo mitään "mailituttavuuksia" enempää kehkeytyä, syystä tai toisesta. Ja sellaisia en enää kaipaa. En, vaikka sanotaankin, ettei kavereita ole koskaan liikaa.
Viime aikoina mieleeni on tullut myös eräs toinen, tähän liittyvä asia. Jos vaikka tuollainen ihminen jostain löytyisikin, niin miten mä ikinä kehtaisin kertoa hänelle, että vielä tämän ikäisenä on poikuus tallella? Miksi niin on, johtuu lähinnä siitä, että aiemmissa suhteissani toinen olisi odottanut papin aameneen, ja toisella oli niin huono itsetunto, ettei hän hyväksynyt omaa kehoaan. (huonoa tuuriako lienee) :)
No, teoriassa on kai mahdollista, että vastapuolella olisi sama tilanne, kanssani saman ikäisiä tai lähes saman ikäisiä kokemattomia on varmaan naisissakin, mutta...hävettäähän se tunnustaa joka tapauksessa. Kertomatta jättämistä en pidä hyvänä vaihtoehtona, kyllä sen heti huomaa.
Enitenhän tässä "pelottaa" se, että se toinen ei sitten hyväksyisi tätä asiaa.
Välillä olen harkinnut sitäkin vaihtoehtoa, että yrittäisin hankkia seksikokemuksia etukäteen, että sitten edes jotain osaisin. Mutta mitä se ratkaisisi? Periaatteessa tietysti sen, että mun ei enää "tarvitsisi" sanoa olevani täysin kokematon. Ja lisäksi sen, että tekisi mieli vähemmän nyt :)
Toisaalta, mielumminhan sitä toki opettelisi sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa voisi ajatella jotain muutakin kehittyvän. Tai olisi kehittynyt jo, kummin päin vaan :) Sillä kyllä minä ainakin haluaisin ottaa myös sen toisen huomioon, tässäkin asiassa.
Joskus vain tuntuu, -esimerkiksi tämän foorumin palstoja lukiessa, olivatpa ne sitten hyvä mittari tai ei- :) että miehen pitäisi makuuhuoneessa olla sellainen orhi, joka vie ja nainen vikisee, taitaa kaikki temput ja kestää aamusta iltaan ja illasta aamuun.
Mikä mahtaa olla kiltin miehen asema siinä kuviossa?
Minä haluaisin "vain" löytää ihmisen, jonka kanssa jakaa elämän ilot ja surut, ja jonka kanssa tehdä yhdessä kaikkea mukavaa. Ihmisen, jota rakastaa ja joka rakastaisi.
Äkkiseltään voisi kuulostaa, ettei se ole paljoa pyydetty. Omasta mielestäni olen kuitenkin ihan "kunnollinen" mies: fiksu ja toiset huomioon ottava, avoin, sosiaalinen, huumorintajuinen (no, sitä on tietysti monenlaista) :) Ylipäätään en kuitenkaan ole mikään tynnyrissä kasvanut, vaan olen kiinnostunut paitsi omastani, myös toisten hyvinvoinnista.
Baareista en halua seuraa hakea. Netin deittipalstat, no joo... olen niitä kyllä joskus kokeillut, mutta eipä niistä tahdo mitään "mailituttavuuksia" enempää kehkeytyä, syystä tai toisesta. Ja sellaisia en enää kaipaa. En, vaikka sanotaankin, ettei kavereita ole koskaan liikaa.
Viime aikoina mieleeni on tullut myös eräs toinen, tähän liittyvä asia. Jos vaikka tuollainen ihminen jostain löytyisikin, niin miten mä ikinä kehtaisin kertoa hänelle, että vielä tämän ikäisenä on poikuus tallella? Miksi niin on, johtuu lähinnä siitä, että aiemmissa suhteissani toinen olisi odottanut papin aameneen, ja toisella oli niin huono itsetunto, ettei hän hyväksynyt omaa kehoaan. (huonoa tuuriako lienee) :)
No, teoriassa on kai mahdollista, että vastapuolella olisi sama tilanne, kanssani saman ikäisiä tai lähes saman ikäisiä kokemattomia on varmaan naisissakin, mutta...hävettäähän se tunnustaa joka tapauksessa. Kertomatta jättämistä en pidä hyvänä vaihtoehtona, kyllä sen heti huomaa.
Enitenhän tässä "pelottaa" se, että se toinen ei sitten hyväksyisi tätä asiaa.
Välillä olen harkinnut sitäkin vaihtoehtoa, että yrittäisin hankkia seksikokemuksia etukäteen, että sitten edes jotain osaisin. Mutta mitä se ratkaisisi? Periaatteessa tietysti sen, että mun ei enää "tarvitsisi" sanoa olevani täysin kokematon. Ja lisäksi sen, että tekisi mieli vähemmän nyt :)
Toisaalta, mielumminhan sitä toki opettelisi sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa voisi ajatella jotain muutakin kehittyvän. Tai olisi kehittynyt jo, kummin päin vaan :) Sillä kyllä minä ainakin haluaisin ottaa myös sen toisen huomioon, tässäkin asiassa.
Joskus vain tuntuu, -esimerkiksi tämän foorumin palstoja lukiessa, olivatpa ne sitten hyvä mittari tai ei- :) että miehen pitäisi makuuhuoneessa olla sellainen orhi, joka vie ja nainen vikisee, taitaa kaikki temput ja kestää aamusta iltaan ja illasta aamuun.
Mikä mahtaa olla kiltin miehen asema siinä kuviossa?
Vastaukset 1
Vanhimmat
En osaa kyllä vastata tuohon, että miksi joidenkin on helppo löytää itselleen kumppani. Itselläni on seurustelu alkanut aina aloitteestani, vaikka en ole tarkoittanut sillä sen enempää. Siis olen vain heittänyt huvikseni jotain juttua jonkun miehen kanssa, ja sitten ollaankin juteltu pidempään ja tavattu uudestaankin. Sitten on vain huomannut, että tämähän onkin mukava ihminen jne.
Kokemattomuudesta seksin suhteen, että kokemus ei välttämättä aina ole edistänyt osaamista. Itse olisin ainaki mielissäni, jos joskus vielä törmäisin mieheen, kenellä ei ole 20-30 "kaatoa" takana. Älä siis ota turhaa stressiä siitä, ettet ole vielä löytänyt sitä oikeaa ihmistä, kenen kanssa jakaa kaikki. Parisuhteessahan kuitenkin tutustutaan alusta alkaen toiseen, ja opetellaan kuuntelemaan toista, sängyssäkin.