Nykyään televisiosta tulee ihmisten mieliä muokkaavia ohjelmia enemmän kuin niitä ehtii laskemaan. Niissä korostetaan kuinka yksineläminen on hienoa, trendikästä ja hauskaa. Voi mennä ja tulla ja reissata kuten haluaa. Kaukana ovat ne ajat kun piti muodostaa parisuhteita perillisiä varten. Nyt riittää että hoitaa ehkäisyn ja jos lapsia tulee niin ainahan voi erota miehestä ja vaatia elatusmaksuja.
Mutta onko kaikki todellakaan noin?
Jos mietitään asiaa hieman tarkemmin niin näinhän se on jos ikävuodet ovat 15-30v välillä. Mutta senkin jälkeen on elämää. Ja voin paljastaa salaisuuden: Elämä alkaa 30 vuodesta.
Elämää on vielä neljäkymppisenäkin kun markkinat jo katsovat kieroon yksin olevia ihmisiä. "Niissä on jotain vikaan kun eivät ole kelvannaaet". Nelikymppisinä sairastellaan jo ja jos vieressä olisi tuki ja turva, se olisi korvaamatonta.
Kun tullaan 50 vuoden ikään, alkaa kuolema jo pelottaa. Mitä tahansa saattaa sattua eikä tapaturmistakaan toivu niinkuin nuorempana. Iho on kuollut ja ryppyinen. Painoa tulee vaikkei muuta kuin ajattelee ruokaa. Lihakset ja elimistö löystyvät, vyötärömitta kasvaa. Kaiholla katselee parikymppisiä jotka ovat itseään täynnä, syövät mitä halauvat ja ovat silti juuri täyden mittansa saavuttaneina hoikkia, jänteviä ja kimmoisia.
...mutta samassa iässä teki valinnan elää itselleen... Onhan tässä vain yksi elämä elettävänä, ja se pitää elää täysillä. Mitä siitä on seurannut? Katkera vanha yksinäinen ihminen? Toisia arvosteleva pikkutarkka ihminen? Joka kenties pitää omaa mielipidettään ainoana oikeana? Ja joka iltaisin menee yksinäisenä omaan kotiin kun kukaan ei kutsu enää rientoihin mukaan?
Siinä vaiheessa voi ruveta kaduttamaan. Elää yksin elämän rikkaimma vuodet, vain sen vuoksi että itsekkyys on suurempi kuin sydän.
Teille sinkut minä sanon sellaisen ohjeen, että tehkää lapset mahdollisimman nuorina. Kun olette hieman yli 30v, niin lapset ovat koulussa ja elämänne voi jatkua. Teillä on 40 vuotta aikaa elää itsellenne, perheenne kanssa. Ne ovat täysiä elämisen arvoisia vuosia. Uraa ei kannata luoda ennen lapsia. Jos uraa ryhtyy luomaan, huomaa hyvin pian olevansa 40v jolloin lasten saaminen ei ole itsestään selvyys. Ja lapsen kehityksen komplikaatiotkin ovat suurempia. Eikä siinä iässä enää tehdä montaa lasta.
Minä suosittelen lapsia parikymppisinä. Joten, ottakaa siitä tämänhetkisestä unelmien prinssistä/prinsessasta tukeva ote, ja ryhtykää tuumasta toimeen. Vanha sanonta "lapsi tuo leivän tullessaan" pitää yllättävän hyvin paikkansa.
Mutta onko kaikki todellakaan noin?
Jos mietitään asiaa hieman tarkemmin niin näinhän se on jos ikävuodet ovat 15-30v välillä. Mutta senkin jälkeen on elämää. Ja voin paljastaa salaisuuden: Elämä alkaa 30 vuodesta.
Elämää on vielä neljäkymppisenäkin kun markkinat jo katsovat kieroon yksin olevia ihmisiä. "Niissä on jotain vikaan kun eivät ole kelvannaaet". Nelikymppisinä sairastellaan jo ja jos vieressä olisi tuki ja turva, se olisi korvaamatonta.
Kun tullaan 50 vuoden ikään, alkaa kuolema jo pelottaa. Mitä tahansa saattaa sattua eikä tapaturmistakaan toivu niinkuin nuorempana. Iho on kuollut ja ryppyinen. Painoa tulee vaikkei muuta kuin ajattelee ruokaa. Lihakset ja elimistö löystyvät, vyötärömitta kasvaa. Kaiholla katselee parikymppisiä jotka ovat itseään täynnä, syövät mitä halauvat ja ovat silti juuri täyden mittansa saavuttaneina hoikkia, jänteviä ja kimmoisia.
...mutta samassa iässä teki valinnan elää itselleen... Onhan tässä vain yksi elämä elettävänä, ja se pitää elää täysillä. Mitä siitä on seurannut? Katkera vanha yksinäinen ihminen? Toisia arvosteleva pikkutarkka ihminen? Joka kenties pitää omaa mielipidettään ainoana oikeana? Ja joka iltaisin menee yksinäisenä omaan kotiin kun kukaan ei kutsu enää rientoihin mukaan?
Siinä vaiheessa voi ruveta kaduttamaan. Elää yksin elämän rikkaimma vuodet, vain sen vuoksi että itsekkyys on suurempi kuin sydän.
Teille sinkut minä sanon sellaisen ohjeen, että tehkää lapset mahdollisimman nuorina. Kun olette hieman yli 30v, niin lapset ovat koulussa ja elämänne voi jatkua. Teillä on 40 vuotta aikaa elää itsellenne, perheenne kanssa. Ne ovat täysiä elämisen arvoisia vuosia. Uraa ei kannata luoda ennen lapsia. Jos uraa ryhtyy luomaan, huomaa hyvin pian olevansa 40v jolloin lasten saaminen ei ole itsestään selvyys. Ja lapsen kehityksen komplikaatiotkin ovat suurempia. Eikä siinä iässä enää tehdä montaa lasta.
Minä suosittelen lapsia parikymppisinä. Joten, ottakaa siitä tämänhetkisestä unelmien prinssistä/prinsessasta tukeva ote, ja ryhtykää tuumasta toimeen. Vanha sanonta "lapsi tuo leivän tullessaan" pitää yllättävän hyvin paikkansa.
Vastaukset 13
Vanhimmat
No "joo Joo". Onhan tuossa tietysti pointtia. Mutta itse suosittelen lapset vasta 30 ikävuoden jälkeen. Koska lapsi kuuluu sarjaan peruuttamattomat teot. Ei pidä tehdä mitään lopullista ja perumatonta kun ei vielä tunne itseään. Ja joku 20v ei vielä tunne itseään ihmisenä. Useinkaan. Että tässä mielessä voisi olla ihan hyväkin "luoda sitä uraa". Tai mitä hyvänsä nyt tekeekin.
Ei tässä paljoa muita vaihtoehtoja ole kuin yksin eläminen, jos ei kelpaa kenellekään.
Nimenomaan niin. Kuulostaa ihan hullulta, kun aloituksessa puhutaan suhteista, lapsista ja uran luomisesta aivan kuin ne olisivat jotain omia valintoja. Jos ei ole koskaan seurustellut (kun ei kenellekään kelpaa) ja töihinkään ei kukaan palkkaa, niin aloittajan suosittelut tuntuvat kovin absurdeilta.
Aloittaja on luultavasti vanhempi ihminen, joka ei ymmärrä, että maailma on muuttunut.
Ennen lähdettiin jo 15 vuotiaana maailmalle ja 20vuotiaana jo haluskin lapsia.
Ja keskimäärin 30-vuotiaana kuoltiin.
Kyllä yksineläminenkin on hauskaa, kun ottaa asiat sellaisina kuin ne ovat, eikä liikaa
mieti mitä muut ajattelevat. Olen elänyt 20 avioliitossa, 17 kumppanin kanssa jolloin
teimme vain yhdessä töitä. Kaikessa on hyvät ja huonot puolensa. Jokaisesta jäi vain
hyvät ja haikeat muistot. Miten asioihin itse suhtautuu.
Hyvähän sinun on puhua, kun olet ollut pitkässä suhteessa ja jyystänyt edestä ja takaa niin maan perkeleesti vuosikausia. On aivan eri asia, jos mies ei ole koskaan päässyt minkäänlaiseen suhteeseen. Osa palstalaisista ei ole koskaan edes pannut. Hyvä siinä sitten on fiilistellä, että ottaa vaan asiat sellaisina kun ne ovat ja runkulle vaan, pojat.
En kuluta aikaani tv:tä katsellen, joten en osaa sanoa tuohon median syöttämään sinkkuuden ihannointiin mitään. Minä koen sinkkuuden ihan hyväksyttäväksi asiaksi, vaikka siitä paljon kyselyjä ja ihmettelyjä saankin.
Noi perheen perustamiset on jokaisen omia asioita. Tunnen hyvinkin nuoria perheitä, ja tunnen niitä jotka ovat tehneet lapset vasta nelikymppisinä.
Yksineläminen voi olla paras vaihtoehto joillekin. Toisille taas parisuhde-elämä. En koe jääneeni mistään paitsi, vaikken katso tv:tä enkä elä parisuhteessa. Tämä sopii minulle.
Kohdallani ei pidä paikkaansa. Yli 50 ikää ja puolisoa tai lapsia en ole kaivannut. Voin kertoa, että kuolema ei pelota ollenkaan, ainakin vähemmän kuin 20-vuotiaana. En kadehdi kaksikymppisiä vaan jopa vähän säälin mm. siksi, koska itselle ura ja hyvä asema lohkesivat helposti. Mutta tiedän myös sen, että kuulun vähemmistöön. Kaikki tuttuni ovat sillätavoin läheisriippuvaisua, että tarvitsevat puolison.
On se siihen asti kuunnes kaipaa toista vierelleen kuten minä aloin kaipaamaan. Reissasin pari kesää yksin pitkin eurooppaa ja totesin että se on liian yksinäistä hommaa. Tapasin reissulla naisia monia ja ne kertoivat että lähtivät inter reilaamaan koska ei ollut mitään eikä ketään kaveria, ei kumppani ja siitä syystä minäkin lähdin ja yks nainen vietti kuukaudenj kanssani täällä suomessa koska sillä e ollut ketään siellä saksassa. Toinen ihminen voi antaa paljon toiselle, olla tärkeä ja se syy miksi palata töiden jälkeen kotiin. Yksinäisyys ei ole hyvä juttu.
Yksin elävästä naisesta ajatellaan positiivista ja hän on suosittu miesten keskuudessa.
Yksin elävästä miehestä ajatellaan kaikkea negatiivista ja hän ei ole suosittu naisten keskuudessa.
Parisuhteessa ollessa sai olla rauhassa.Sinkkuna joutuu selittelemään,miksi ei ole miestä ja pahinta kun seksihörhö alkaa kiinnostua.