Liekö tämä oikea paikka pohtia, kannattaako yrittää jatkaa vai erota..
Olen liki 4kymppinen (omasta halusta)lapseton nainen. Olen ollut naimisissa liki 20 vuotta ensimmäisen rakkauteni kanssa. Ennen häntä en seurustellut kenenkään kanssa. Pari vuotta sitten minulla oli useita kuukausia kestänyt suhde toiseen mieheen ja kerroin sen miehelleni. Hän ei yllättynyt, ei halunnut puhua siitä ja elämä jatkui samaa rataa kuin siihenkin asti. Tasaisesti.
Nyt tuntuu, että tukehdun tähän elämään, joka ei tarjoa mitään muuta kuin ystävyyttä. Mies ei halua erota, hän sanoo rakastavansa minua ja hänen mielestään asiat on kunnossa kunhan lakkaan haihattelun. Kyllähän minäkin häntä rakastan, mutta niinkuin hyvää ystävää tai veljeä. Häntä parempaa kumppania ei ole, mutta joku on kuollut ainakin minun puoleltani. Seksiä on ollut viimeiset 10 vuotta harvakseltaan, kerran kuukaudessa tai kahdessa. Tunnen, että menen hukkaan naisena. Ikää tulee lisää ja minä jään kaikesta paitsi. Elämä kulkee ohi, katselen sitä kuin elokuvaa. En itsekään tiedä mitä elämääni kaipaan.
Voiko ystävyys/kaveruus tuhota avioliiton? Saako ihminen haluta muutakin? Onko avioero ainoa mahdollisuus? Avioero tuntuu kuitenkin aina tappiolta. Onko muita ihmisiä, miehiä ja naisia, samassa tilanteessa ollut ja miten olette asian ratkaissut?
Olen liki 4kymppinen (omasta halusta)lapseton nainen. Olen ollut naimisissa liki 20 vuotta ensimmäisen rakkauteni kanssa. Ennen häntä en seurustellut kenenkään kanssa. Pari vuotta sitten minulla oli useita kuukausia kestänyt suhde toiseen mieheen ja kerroin sen miehelleni. Hän ei yllättynyt, ei halunnut puhua siitä ja elämä jatkui samaa rataa kuin siihenkin asti. Tasaisesti.
Nyt tuntuu, että tukehdun tähän elämään, joka ei tarjoa mitään muuta kuin ystävyyttä. Mies ei halua erota, hän sanoo rakastavansa minua ja hänen mielestään asiat on kunnossa kunhan lakkaan haihattelun. Kyllähän minäkin häntä rakastan, mutta niinkuin hyvää ystävää tai veljeä. Häntä parempaa kumppania ei ole, mutta joku on kuollut ainakin minun puoleltani. Seksiä on ollut viimeiset 10 vuotta harvakseltaan, kerran kuukaudessa tai kahdessa. Tunnen, että menen hukkaan naisena. Ikää tulee lisää ja minä jään kaikesta paitsi. Elämä kulkee ohi, katselen sitä kuin elokuvaa. En itsekään tiedä mitä elämääni kaipaan.
Voiko ystävyys/kaveruus tuhota avioliiton? Saako ihminen haluta muutakin? Onko avioero ainoa mahdollisuus? Avioero tuntuu kuitenkin aina tappiolta. Onko muita ihmisiä, miehiä ja naisia, samassa tilanteessa ollut ja miten olette asian ratkaissut?
Vastaukset 27
Vanhimmat
Tuttu tarina.Minä olen ollu ennen naimisissa ja nyt tämän miehen kanssa 12v.Meillä on nyt pieni ihana poika joka tuo elämään iloa,mutta koko yhdessäoloajan ollut tasasta ja tappavaa.Mies aivan ihana mutta niin erilainen kun minä.Olen eläväinen ja temperamenttinen.Hän hiljanen ja totinen ja huumorintajuton.Rakastan häntä mutta joudun tukahduttaan oman minäni koska hän pitää rauhasta ja tasaisesta elämästä ja minua se tympii.Joskus itken tunneköyhää elämääni ja mietin samoja asioita kun sinä.Olemme eronneetkin ennen poikaa mutta aina sitä toista kumminkin kaipas ja mentiin yhteen.En tiedä jatkuuko loppuelämän mutta aina välillä tunnen epäoikeudenmukaisuutta ettei voi olla oma itsensä
Tehkää erikseenkin jotakin !! Menkää taidenäyttelyyn, tansseihin, raveihin, golfaamaan, kirjakerhoon, Marttapiiriin ja olkaa myös omia itsejänne!! Niin meilläkin tehdään ja hyvin pyyhkii.....
Ystävyys / Kaveruus varmastikkin voi tuhota avioliiton mikäli toista ei kohdella myöskin naisena / miehenä. Jos ollaan vaan kavereita jotka asuvat samassa asunnossa ja harrastavat seksiä joskus niin kannattaa ehkä miettiä mitä elämältään haluaa. Erota kannattaa sitten kun on varma mitä haluaa ja tietää että sen toteuttaminen nykyisen kumppanin kanssa ei onnistu.
Itse pohdin samaa asiaa parhaillaan tosin tilanteeseen johtaneet lähtöasetelmat olivat hieman erilaiset. Riittäkö minulle se, että ollaan kavereita vai haluanko jotain muuta. Uskaltaako rikkoa sen mitä on vuosia rakentanut vain sen takia, että etsii onneaan.
Kiva kuulla teidän muidenkin tilanteista ja mielipiteistä. Olisi kiva jos olisi joku ystävä, jonka kanssa voisi näitä asioita pohtia ja jutella. Omat kaverini ovat perheellisiä ja he kuittaavat asian sillä, että "sinulla se on liikaa aikaa kun moisia pohdit..nauti vaan vapaudestasi ilman lapsia" jne jne...
Miehelleni yritän tuon tuostakin puhua pahasta olostani, mutta kuten sanoin, hänen mielestään kaikki on ok ja minä haaveilen semmoisesta mitä ei olekaan.
Ja nuo tuoksyöljyt sun muut on koitettu jo vuosia sitten :) Kun ei enää haluta, niin ei haluta. Sitä kun ei tahdon voimalla sytytetä. En tiedä minne matkan varrelle MIES jäi ja jäljellä on ystävä.
Osta napatanssiliina vai mikä lie. Esitä miehelles napatanssia tai strippaa ja laita hyvää musiikkia. Ei kai se suo voi torjua, jos sä heittäydyt vastustamattomaks. Meillä toiminut yksinkertainen kikka on liian kapee sänky. Siinä on väkisinkin lähellä toista.
ero oli hyvä prosessi. Hieman omatunto kolkuttaa,minkä minä sille voin, ota ero, asiat kääntyy päälaelleen.
Oletko aikoinasi mennyt rakkaudesta naimisiin? Eikö siinä tapauksessa rakkauden saisi herätettyä vielä henkiin. Haluaisitko kokeilla avioliittoneuvojaa? Yritä raahata miehesi mukaan. Asiat voisivat selvitä keskustelemalla. Pienet yllätykset piristävät avioliittoa kummasti. Laitat romanttisen illallisen kynttilöiden kera ja jatkat kynttilöillä ja ruusunterälehdillä makuuhuoneeseen. Oletko tutustunut eteerisiin öljyihin? Tuoksulampussa voit poltella öljyjä. Kirjoista löydät niiden vaikutuksista. Muistat vaan, että tuoksun pitää miellyttää myös miestäsi. Täälläkin neuvotaan niin herkästi eroamaan, mutta jos on joskus toisiaan rakastettu, niin mihin se rakkaus olisi kadonnut. Suhdetta täytyy hoitaa eikä kuvitella kaiken tapahtuvan itsestään.
Olet selvästi nainen.
Ei mieheen tällaiset ruusunterälehdet ja hajut ja muu "humpuuki" tehoa. Jos tilanne olisi toisin päin (eli naista pitäisi houkutella), niin ideoissasi voisi olla perääkin...
Et ole ensimmäinen, joka miettii sitä, että elämä kumpanin kanssa on lähempänä ystävyys-/kaverisuhdetta kuin puolisoina olemista.
Kaverisuhde voi toki tuntua liian kevyeltä tavalta jakaa arkea toisen kanssa, mutta puolison kokeminen ystäväksi on mielestäni parasta, mitä voisi pitkältä parisuhteelta odottaa! Siis tietysti lähtökohtana se, että molmmat tuntevat samanlaista ystävyyttä ja kiintymystä.
Ystävää kohdellaan usein paremmin kuin puolisoa. Ystävä saattaa tehdä virheitä elämässä, mutta lähes poikkeuksetta myötätuntoa, tukea ja auttamishalua häntä kohtaan löytyy. Ystävä saattaa loukata, jopa pettää luottamuksen, mutta ajan mittaan se kyetään käsittelemään niin, ettei se todellista ystävyyttä kaada. Ystävät uskaltavat puhua keskenään vaikeistakin asioista, auttavat toisiaan pulmien ratkomisessa ja ennen kaikkea rakastavat toisiaan sellaisina kuin ovat.
Ystäviin en ole vielä kuullut kyllästyttävän. Tai että vanhan ystävän tilalle haluttaisiin joku toinen paikkaamaan omia sisäisiä tarpeita tai puutteita. Puolisoiden asema on siis todelliseen ystävyyteen verrattavissa todella heikko.
Jos puoliso on oikea ystävä sinulle ja kokee asian samaoin, niin luulisi silloin olevan helppoa "ystävien" kesken keskustella suhteen tilasta. Ystävillä kun ei uskoisi olevan keskenään minkäänlaista kilpailuasemaa, vaan molemmilla lienee päämääränä molempien (henkisen)hyvinvoinnin lisääminen.
Uskon, että on monia pariskuntia, jotka elettyään pitkään yhdessä aprikoivat, onko suhde muuttunut ystävyyssuhteeksi ja se nähdään ikäänkuin huonona asiana. Mielestäni olisi hyvä miettiä silloin, mitä on loppujen lopuksi ystävyys ja olisiko hullaantumis- ja rakantumisvaiheiden jälkeen ystävyys sittenkin paremmin parisuhdetta mahdollisien vaikeuksien yli kantava voima?
Jos joskus uskallan aloittaa oikean (hauska ilmaisu tuo oikean ;)) parisuhteen, niin toivoisin, että vatsanpohjaa kipristelevien tunnekuohuvaiheiden jälkeen kykenisin luomaan puolisooni aikuisen, ystävyyttä syvemmän kumppanuussuhteen.
Onhan se ihan kaunis ajatus, että paras ystävä on oma puoliso, mutta kuka sitten on se, joka nuuhkii kaulakuoppaa, lähettää helliä sähköposteja, tekee kymmenen vuoden suunnitelmia ja kantaisi vaikka tulimeren läpi? Ystävyys on siis ihan ok, mutta miksi tyytyä siihen?
Ystävyyteen ei tyydytä, se on kyllä mielestäni ansaittu asia.
Ja sitä lähinnä ajattelin, että ystävälle uskaltaa puhua hyvistä ja huonoista asioista, eikä tarvitse pelätä tuomitsemista tai hylätyksi tulemista.
Jos kumppanit keskenään kokevat olevansa toistensa hyviä ystäviä, niin silloin lienee helpompaa puhua parisuhteeseen liittyvistä toiveista jne..
Se, että parisuhde tuntuu ystävyyssuhteelta, ei saisi pelästyttää ja ajaa harkitsemaan eroa. Ystävä ei koskaan toivo, että toiella olisi huono olla suhteessa.
Ymmärrän kyllä mitä tarkoitit: pienet romanttiset eleet, leikkisä intohimo jne.. Totta, ne ovat äärettömän tärkeitä kaikille.
Olet katsonut liikaa romanttisia elokuvia ja höpöhöpö TV-sarjoja jos kuvittelet että parisuhde tulee olemaan loppuun asti ihanaa romanttista joka päivä täynnä uusia ihania yllätyksiä plaa-plaa-plaa:ta. Hohhoijaa.
Suomi on nykyisin täynnä tällaisia Kauniista & Rohkeista elämänkuvansa ammentaneita "naisia". He lähtevät turvallisesta suhteesta jonkun "jännän" salaperäisen miehen matkaan, ja palaavat myöhemmin häntä koipien välissä kun sekään ei sitten kestänyt ja jännällä miehellä oli sittenkin pari muutakin jännää hoitoa samanaikaisesti.
Kysy keneltä tahansa parisuhdeterapeutilta, ja he sanovat että on erittäin harvinaista että tulinen rakkaus säilyy vuosikymmeniä. On haihattelua kuvitella muuta. Parisuhde muuttuu lähes aina kypsyessään enemmän ystävyyttä muistuttavaksi suhteeksi. Jos tätä ei hyväksy, tulee hakkaamaan päätään seinään koko loppuelämänsä ajan, paitsi jos on tyytyväinen siihen että joutuu vaihtamaan kumppania parin vuoden välein loppuelämänsä ajan. Käyhän se toki niinkin, jokainen tavallaan.
On totta, että löytyy miehiä ja naisia jotka rakastuneet rakastumisen tunteeseen ... kun se vaihe ohi, ja suhde kehittyy ja myös arkipäiväistyy niin iskee paniikki. Mutta uskallan väittää ettei näitä onnettomia ihmisiä pilvin pimein ole.
Enemmän luulen että löytyy pariskuntia, joissa toinen otetaan itsestään selvyytenä eikä viitsitä huoltaa suhdetta. Ei elämän tarvitse (tai edes voi) olla jatkuvaa romantiikkaa ja säkenöiviä yllätyksiä ... mutta sitäkin tarvitaan joskus. Ja tämä myös neuvo minkä varmasti jokainen parisuhdeterapeutti antaa.
No on sekin aika säälittävää, jos ei edes usko siihen että todellista rakkautta on... Minä ainakin olen nähnyt useita esimerkkejä - ehkä ne näyttävät ulkopuolisen, kyynistyneen silmiin hyviltä ystävyyssuhteilta, mutta sisältävät kuitenkin ihan oikeita tunteita.
Arki tulee eteen kaikissa parisuhteissa, mutta on naurettavaa luulla, että ystävyys on se, mitä siitä parhaimmillaan muodostuu.
Kummallisia ääripäitä...
Sinulla on ilmeisesti ihan oma määritelmäsi Oikealle Rakkaudelle, ilmeisesti se sitten on juuri sitä Kauniista ja Rohkeista ammennettua kuvaa? Miksei yhtä hyvin voisi väittää että parin välinen syvä ystävyys ja ymmärrys on Oikeaa Rakkautta?
Kuinka moni kuivaa suhdetta valitteleva nainen on itse valmis tekemään suhteelle jotain, vai odottavatko he vain että toinen tekisi niitä yllätyksiä? Nykymaailma on pullollaan näitä "rrrrakastumisnarkkareita", jotka jättävät parisuhteen aina kun siinä ei olekaan alkuaikojen kiihkoa, ja metsästävät samaa tunnetta yhä uudelleen ja uudelleen. Ei liene vaikea arvata että ex-vaimoni oli samanlainen, nyt se vinkuu luokseni takaisin kun hänen uudet jännät suhteensa eivät lupauksistaan huolimatta halunneetkaan häneltä muuta kuin helppoa seksiä, mutta itse olen jo siirtynyt eteenpäin. Tunnen aitoa vahingoniloa häntä kohtaan, mutta myös jonkinverran sääliä. Kuinka onkaan parka hukassa tunteittensa vietävänä, ja itkee ja parkuu tasaisin väliajoin kun taas uusi mies jätti hänet saatuaan seksiä.
Juuri se siinä niin kivaa onkin, että saa joka toinen vuosi uuden miehen - tosin parhaimmat kestää olympiaadin :)
Vaikka et minulle vastannutkaan, niin en malta olla kommentoimatta.
Sen verran uskon naisten älykkyyteen, etteivät he Kauniita ja Rohkeita dokumenttina tai parisuhdeoppaanaan pidä. Kuin eivät miehetkään pornopätkiä opetusohjelmina. Ja jos kukaan kumpaakaan noista tuollaisena ottavat, niin onnetonta on … en silti pidätä tätä yleisenä … yhden sortin viihdettä, siis.
Se on juuri sitä, jos MOLEMMAT sen sellaisena kokevat. Joillekin ”oikeaa rakkautta” on avoin suhde jossa molemmilla lupa harrastaa suhteen ulkopuolista seksiä – ei koskaan sopisi minulle, mutta en voi väittää etteikö se voisi olla joidenkin ihmisten välillä oikein toimiva rakkausliitto. Ja tietenkin voidaan ihmetellä suhdetta missä mies ulkopuolisen silmin ”diktaattori”, mutta hänen puolisonsa kokee kyseessä olevan suuri rakkaus, ja oikeata sellaista.
Ei mielestäni ulkopuolinen voi määrittää millainen on ”oikea rakkaus” tai ”onnellisen suhteen resepti” … kaksi aikuista sen sopivat ja tekevät. Mutta YLEENSÄ suhde alkaa oirehtimaan ellei toista huomioida ”rakkaana, maailman parhaana puolisona, jota tahdon helliä arjen keskellä kun mahdollista”
>
Rumasti sanottu …rakkaan ihmisen menettänyt ei noin ajattele, kotiapulaisen ehkä…
Naisena voin sanoa, että olet varmaan oikeassa. Pitkään yhdessä olleilla elämä menee helposti yksitoikkoiseksi. Tuski sitä onnea löytyy "lentojätkien" mukaan lähtemisellä. Hyvä ystäväni sanoi, että heidän pitkän liiton salaisuus on siinä, että aina pitää olla jonkinlainen yhteinen projekti. Tietysti välillä "huilataankin". Projektit voivat olla mökin rakentaminen, kodin sisustaminen tai remontointi, matkan suunnittelu tms. Mutta jos avioliitto menee siihen pisteeseen, että ei kertakaikkiaan voi sietää edes toisen kosketusta, on parempi erota. Sitä välirikkoa ei paikkaa mikään.
Mitä sinä sitten teet niiden ystäviesi kanssa? Minä pidän ystävieni kanssa hauskaa, keskustelen ja kuuntelen, harrastan jne. Miehen kanssa kaikkea tätä sekä lisäksi pussailen, nukun sen vieressä, rakastelen, hemmottelen, suunnittelen tulevaisuutta ja asetan sen ystävien edelle valintatilanteessa.
Ja itse olin yhdessä eksäni kanssa 13 vuotta, enkä todellakaan ajattele hänestäkään noin kylmästi kuin itse ajattelet omastasi. Tuntuu kummalliselta, että oikea rakkaus muuttuisi tuollaiseksi...
Iiris, mikäli haluat jutella enemmän niin postia voi laittaa osoitteeseen [email protected]
paitsi, että mies ei halua seksiä oikeastaan noinkaan usein eikä kuulemmä harrasta itsetyydytystäkään kuin harvakseltaan. ei ole muista naisista (tai miehistä) kiinnostunut, ei kahtele niitä pahemmin. Ystäviä ollaan ja näin tämä kai jatkuu, eipä tuota muuttaakaan voi. joskus heikkona hetkenä mietin, onko mies normaali...............
Se voi olla ohi menevä vaihe, jos jaksat odottaa. Muuten jotkut hoitelevat nuo ongelmat masennuslääkkeillä ja viagralla ym. pillereillä.
Hienoa se ystävyys. Kumppanien pitääkin olla toinen toistensa parhaimpia ystäviä, muuten ei mahdollista pitkä parisuhde mielestäni. Pitkässä suhteessa tulee yhdelle jos toisellekkin kaikenmaailman masennus ja ikäkriisi jaksoja. Jos rakkautta riittää niin kaikesta selviää vaihtamatta kumppania aina kriisien tullessa!
naisen ja miehen välinen siis? ystävyyttä ja kunnioitusta ja seksiä. Joskus vaan tuntuu että oisin tyytyväonen jos tietäsin omani olecan edes jonkun kanssa!! Osottas kiinostusta silläkin saralla. Masentunut se tuskin on ollu samanlainen jo poikavuosistaan. no ei ihan sentään. Näitä samoja asioita näyttää monetkin pohtivan. kai miehetkin jos niinpäin sattuu. Minä en kuitenkaan eroa kun on totuttu yksissä olemaan.
Olen samassa tilanteessa. Olen ollut mieheni kanssa yhdessä teinivuosista lähtien, naimisissa niistä muutaman viimeisen. Kymmenen vuoden yhdessäoloon on omalta osaltani mahtunut paljon, todella paljon. Suurin osa näistä asioista on tapahtunut kuitenkin suunnittelematta, niin on vain käynyt. Elämme ulkoisesti katsottuna "unelmaa". Oma koti ja piha, kauniit lapset, molemmilla töitä ja paljon harrastuksia.
Tunnen samoin kuin Iiris. Mitä saan parisuhteesta, jossa en tunne muuta kun ystävyyttä? Mihin katoan naisena? Seksuaalielämä on lähes olematonta, eikä se edes haittaa minua. Minulla ei ole enää haluja miestäni kohtaan. Puhumme asiasta kotona, myös erosta. Mieheni ei kuitenkaan ymmärrä sitä, meillähän on kaikki kunnossa. Hän rakastaa minua ja ihmettelee tunteitani. Kuolenko tavanomaiseen tylsyyteen ja jatkan niin kun minun odotetaan jatkavan vai saanko minäkin haluta muuta kuin kaveruutta? Iiris en osaa vastata sinulle, olen yhtä epätietoinen.
Auttaisiko miehellesi ja itsellesikin virkistävä vitamiini kuuri omegoineen. Ja viagraa jos ei muu auta...
Kahden keskinen etelän lomakin voi tehdä ihmeitä, jos vaan mahdollista! Kun keksii jotain arkirutiineista poikkeavaa aina väliin.
Herran jestas! Ja "lyökö kirvestä kantoon"! Tässä ylikorostuneessa seksi hömpötyksessä menee monen päät pyörälle. Yksi antaa sitä neuvoo toinen toista ja tehdään kaikkee utopistisia tilastoja joissa ei ole totuuden häivääkään ihmisten seksuaalikäyttäytymisestä!
Ihmisen elämään voi tulla välillä aivan muita kiinnostuksen kohteita ja seksi jää vähemmälle ajattelulle. Tai raskas työ, oman perheensä "pyörittäminen" (ja varsinkin rakentamisen stressistä toipuminen) voi välillä viedä liikaa voimavaroja, niin ensimmäisenä karsitaan sieltä seksin saralta luonnollisesti, ettei tule liikaa kuormitusta! Suorituspaineet ovat kovia ja elämä ehkä liiankin vaativaa välillä.
Tylsyyttä on opittava sietämään ja yksin oloa myös parisuhteessa aika ajoin! Pitää sitten vaikka viihdyttää itse itseään, (niin ettei se loukkaa kumppania kuitenkaan) eikä olla aina vaatimassa kaikkee!
Meitä on selvästi tavattoman monta, miehiä ja naisia. Yhdet tuntevat, etteivät enää rakasta, toiset, ettei heitä enää rakasteta.
Ehkä on hyvä, jos tunteet ovat tasan: molemmat rakastavat tai kumpikaan ei, ainakaan enää. Epäsuhta taitaa olla tuskallista: rakastaa toista, joka on kylmä tai ainakin viileä, tai torjua toista, joka koettaa lähestyä ja tuntuu koiralta joka häntäänsä heiluttaen kaipaa taputusta.
Mitä mieltä olette, mitä merkitsee se tapa, jolla joskus ehkä vallinnut tasapaino meni? Jos epäsuhta - yksi rakastaa, toinen ei (niinkään) - syntyy vain elämän myötä, onko sen kanssa helpompi elää kuin jos toinen rakastuu ulkopuoliseen ja sitten ja ehkä siksi havaitsee, ettei itse rakasta?