Onko suru sairaus? Ovatko tunteet yleensäkin sairauksia, siis pelko, murhe, viha, rakkaus ja muut?
Eikö kuitenkin voi käydä niin, että jos asiakas menee valittamaan kiireiselle yleis- tai erikoislääkärille mitään noista tunteista, saa hyvinkin pitkän lääkekuurin. Ymmärrän toki, että jos kuolema houkuttelee, uni ei tule tai ahdistus laittaa kiemurtelemaan, pillerit ovat paikallaan, mutta onko suru silti sairaus, ja nuo muutkaan tunteet?
Masennusta ja ahdistusta suostun pitämään sairauksina, elleivät ne eriydy tunteiksi, mutta en haluaisi suoraan hyväksyä ajatusta, että tunteet tosiaan ovat sairauksia. Väittäkää vapaasti vastaan, mutta, please, perustelkaa!
Suru: Eikö se ole vahva, vaikea tunne, joka tulee menetyksen johdosta. Mitä ja miten saattaa menettää? Läheinen kuolee, rakastettu jättää tai hänen rakkautensa loppuu vaikka suhde jatkuu, työpaikka menee, terveys rakoilee... . Eikö toimiva tie olisi se, että kokisi pohjiaan myöten sen, että mikä on sillä kertaa on mennyt, on mennyt?
Pelko: Jätän muiden tarkasteltavaksi.
Murhe: Minusta se on sukua surulle, mutta vahvaa ja vaikeaa tunnetta siksi, että jokin on iäksi mennyt, kuten nuoruus, joissakin tapauksissa terveys, mahdollisuudet. Eikö sekin tulisi silti kokea pohjiaan myöten, sillä jos henki sentään säilyy, eikö ainakin se ole jäljellä ja tee mielekkääksi jatkaa elämää?
Viha: Olisiko siinä kysymys siitä, että itsekukin puolustaa itseään jos osaa. Ellei osaa tai voi, ties vaikka masentuu. Olisiko vihaa tarkoituksenmukaista - vaikkapa kohdentuvaa, jolloin sitä selviää siitä tilanteesta - ja epätarkoituksenmukaista - vaikkapa räjähtelyä asiasta kuin asiasta kenelle tahansa? Eikö vihakin tulisi joka tapauksessa tuntea, jotenkin? Miten? Kokemuksia?
Rakkaus: Vaikea tunne, vaikkapa sitä, että haluaa jollekulle toiselle hyvää. Kaikille, vaikkapa viattomalle lapselle. Jos rakastetulle, menee monimutkaiseksi, taitaa edellyttää vastarakkautta, vai edellyttääkö? Entä sitten se, jos kaksi rakastavat toisiaan, mutta jompi kumpi kokee, etteivät yhtä "paljon"? Miten siitä selviää, vihaamallako siltä osin kuin rakastaa enemmän vai antamalla toiselle anteeksi, jos tämän rakkaus on ehtynyt? Toisaalta: onko mieltä vihata tuosta syystä?
Useita yhdessä: Menee vaikeaksi. Mainitsin jo edellä, että jos rakkautta menettää, saattaa pistää vihaksi. Surullistakin se saattaa olla, etenkin sille, joka (edelleen) rakastaa (enemmän). Jatkakaa jos haluatte!
Eikö kuitenkin voi käydä niin, että jos asiakas menee valittamaan kiireiselle yleis- tai erikoislääkärille mitään noista tunteista, saa hyvinkin pitkän lääkekuurin. Ymmärrän toki, että jos kuolema houkuttelee, uni ei tule tai ahdistus laittaa kiemurtelemaan, pillerit ovat paikallaan, mutta onko suru silti sairaus, ja nuo muutkaan tunteet?
Masennusta ja ahdistusta suostun pitämään sairauksina, elleivät ne eriydy tunteiksi, mutta en haluaisi suoraan hyväksyä ajatusta, että tunteet tosiaan ovat sairauksia. Väittäkää vapaasti vastaan, mutta, please, perustelkaa!
Suru: Eikö se ole vahva, vaikea tunne, joka tulee menetyksen johdosta. Mitä ja miten saattaa menettää? Läheinen kuolee, rakastettu jättää tai hänen rakkautensa loppuu vaikka suhde jatkuu, työpaikka menee, terveys rakoilee... . Eikö toimiva tie olisi se, että kokisi pohjiaan myöten sen, että mikä on sillä kertaa on mennyt, on mennyt?
Pelko: Jätän muiden tarkasteltavaksi.
Murhe: Minusta se on sukua surulle, mutta vahvaa ja vaikeaa tunnetta siksi, että jokin on iäksi mennyt, kuten nuoruus, joissakin tapauksissa terveys, mahdollisuudet. Eikö sekin tulisi silti kokea pohjiaan myöten, sillä jos henki sentään säilyy, eikö ainakin se ole jäljellä ja tee mielekkääksi jatkaa elämää?
Viha: Olisiko siinä kysymys siitä, että itsekukin puolustaa itseään jos osaa. Ellei osaa tai voi, ties vaikka masentuu. Olisiko vihaa tarkoituksenmukaista - vaikkapa kohdentuvaa, jolloin sitä selviää siitä tilanteesta - ja epätarkoituksenmukaista - vaikkapa räjähtelyä asiasta kuin asiasta kenelle tahansa? Eikö vihakin tulisi joka tapauksessa tuntea, jotenkin? Miten? Kokemuksia?
Rakkaus: Vaikea tunne, vaikkapa sitä, että haluaa jollekulle toiselle hyvää. Kaikille, vaikkapa viattomalle lapselle. Jos rakastetulle, menee monimutkaiseksi, taitaa edellyttää vastarakkautta, vai edellyttääkö? Entä sitten se, jos kaksi rakastavat toisiaan, mutta jompi kumpi kokee, etteivät yhtä "paljon"? Miten siitä selviää, vihaamallako siltä osin kuin rakastaa enemmän vai antamalla toiselle anteeksi, jos tämän rakkaus on ehtynyt? Toisaalta: onko mieltä vihata tuosta syystä?
Useita yhdessä: Menee vaikeaksi. Mainitsin jo edellä, että jos rakkautta menettää, saattaa pistää vihaksi. Surullistakin se saattaa olla, etenkin sille, joka (edelleen) rakastaa (enemmän). Jatkakaa jos haluatte!
Vastaukset 2
Vanhimmat
On liikaa mietittävää, mutta vähän tässä yritän selvitellä asioita, vaikka ehkä teen ne monimutkaisemmiksi.
Suru on mielestäni jollain erikoisella tavalla sairasta, koska suru syntyy useimmiten, kun menettää rakastetun ihmisen.Mutta se todistaa myös, että sureva ei ole itse kehittynyt kokonaiseksi ihmiseksi, vaan on siirtänyt elämättömiä osiaan rakstetulle. Kun tämä kuolee tulee aukko,joka pitää täyttää itse ja se on vaikeaa. Muistaakseni suomeksi oli yksi kuolemansynti: sureminen.
Vaatii valtavaa kehitystä ihmiseltä, tulla niin kypsäksi ja kokonaiseksi, että osaa rajata itsensä.
Masennus taas on agressivisuutta, joka on kääntynyt jostain syystä itseään kohtaan, masentunut ei osaa elää agressiivisia tunteitaan.
Pelko on taas enemmän uskon asia. Jos pelkäämme jotain ( kasvatus), uskomme koko elämämme, että pelkäämme kyseistä asiaa, vaikka voi olla hyvin, että pelko on jo mennyt, mutta emme huomaa sitä, vaan pidämme kiini siitä pelosta.
Vihasta en tiedä mitään, koska en ole tunneihminen, en osaa tunte vihaa.
Rakkaus taas on monitasoinen asia.Korkeimmassa muodossaan se ei sido ketään itseensä.
Jaguarin, kiitos ajatuksistasi, jotka edelleen virittivät omia ajatuksiani.
Nimen omaan seuraava laittoi miettimään:
"... se (suru) todistaa..., että sureva ei ole itse kehittynyt kokonaiseksi ihmiseksi, vaan on siirtänyt elämättömiä osiaan rakastetulle. Kun tämä kuolee tulee aukko, joka pitää täyttää itse ja se on vaikeaa."
Sanasi jotenkin antavat minulle jotakin, vaikken tarkoin tiedä, mitä. Laitanpa omia ajatuksiani jatkoksi. Jos optimistisesti ajattelee, suru ehkä tulee suremalla surruksi, kun aikaakin kuluu. Silloin kaiketi joskus sittemmin huomaa, että onkin helpompaa. Tuolloin mainitsemasi aukko on varmaan jo alkanut hyvällä tavalla täyttyä.
Onnellista loppuvuotta!