Olemme olleet yli 20v yhdessä, teinistä asti. Olen tyytynyt tälläiseen suhteeseen, missä olemme kuin kaksi sinkkua. Työ ja harrastukset ovat minulle tärkeitä ja olen saanut niitä aika vapaasti harrastaa.
Sain uuden työparin ja hän alkoi kiinnittämään huomiota yksityiselämääni. Jos joskus jouduimme jäämään ylitöihin, mieheni soitti kiivaana että missä sä luuhaat, lähden myös aina juoksujalkaa töistä kellonlyömällä, illanviettoihin tulen aina omalla autolla, syön ja lähden pois. En halua kutsua kotiini ketään, jos mies on kotona. Olen pitänyt itseäni jotenkin laiskana ja aikaansaamattomana ja muutenkin rumana ja huonokuntoisena. Työkaverin mielestä olen mitä ahkerin ihminen, sympaattinen , toisia huomioiva ja seurallinen, vaikka en haluakaan yhteisiin rientoihin osallistua. Ja sitten työkaverin kanssa oltiin meillä kun mies sattui tulemaan kotio huonotuulisena kesken työvuoron. Saimme molemmat kuulla kuinka lihavia ollaan ja istumme kaiken sotkun keskellä (kumpikaan ei pidä paikkansa) . Työkaverin kaikki epäilyt paljastuivat, henkistä väkivaltaahan tuo on. Olen vaan sulkenut silmäni siltä ja olenhan saanut harrastaa. Mies ei lähde kotoa mihinkään muutakuin töihin. Yksin olen jo vuosikaudet käynyt esim sukujuhlissa, jopa hänen sukunsa juhlissa. Vaikka parempi olisi että minäkin olisin aina kotona. Lapsia meillä ei ole.
Kai tässä eroa pitäisi suunnitella. Saisin oman vapaan elämän. Vaikea sitä on silti lähteä, taloudellisestikin jään ahtaalle. Miehen reaktiota ei edes pysty arvaamaan jos erosta ilmoitan. Kuinka olen voinut olla näin sokea?
Sain uuden työparin ja hän alkoi kiinnittämään huomiota yksityiselämääni. Jos joskus jouduimme jäämään ylitöihin, mieheni soitti kiivaana että missä sä luuhaat, lähden myös aina juoksujalkaa töistä kellonlyömällä, illanviettoihin tulen aina omalla autolla, syön ja lähden pois. En halua kutsua kotiini ketään, jos mies on kotona. Olen pitänyt itseäni jotenkin laiskana ja aikaansaamattomana ja muutenkin rumana ja huonokuntoisena. Työkaverin mielestä olen mitä ahkerin ihminen, sympaattinen , toisia huomioiva ja seurallinen, vaikka en haluakaan yhteisiin rientoihin osallistua. Ja sitten työkaverin kanssa oltiin meillä kun mies sattui tulemaan kotio huonotuulisena kesken työvuoron. Saimme molemmat kuulla kuinka lihavia ollaan ja istumme kaiken sotkun keskellä (kumpikaan ei pidä paikkansa) . Työkaverin kaikki epäilyt paljastuivat, henkistä väkivaltaahan tuo on. Olen vaan sulkenut silmäni siltä ja olenhan saanut harrastaa. Mies ei lähde kotoa mihinkään muutakuin töihin. Yksin olen jo vuosikaudet käynyt esim sukujuhlissa, jopa hänen sukunsa juhlissa. Vaikka parempi olisi että minäkin olisin aina kotona. Lapsia meillä ei ole.
Kai tässä eroa pitäisi suunnitella. Saisin oman vapaan elämän. Vaikea sitä on silti lähteä, taloudellisestikin jään ahtaalle. Miehen reaktiota ei edes pysty arvaamaan jos erosta ilmoitan. Kuinka olen voinut olla näin sokea?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Jos taloudellinen tiukkuus on jarru erolle, niin jää ja nauti kaiken kuluttavasta parisuhteestasi.
Muussa tapauksessa selvitä tulosi, omat ja mahdolliset yhteiset velkanne.
Onko materia tärkeämpää kuin sun oma hyvinvointisi? Ei pitäisi olla. Jos menetät lopulta mielenterveytesi jäämällä suhteeseen, mikään rahakasa ei ole takuu palautuvasta terveydestä.
Ei se sinun työparisi ole kaikkitietävä, vain sinä tiedät miten tosiasiassa tilanne on. Jotenkin tuntuu, että vastuutat elämäsi ja perustat päätöksesi toisten ihmisten sanomisiin / syyksi, joko miehesi tai sitten nyt työkaverisi.
Ja sitten yhtä-äkkiä "huomaat", että kaikki olekaan ollut hyvin; miten tällainen reaktio voi edes olla mahdollista, ellei halua olla jälkiviisas ja voivottelija?
joskus sitä ei näe metsää puilta... vai miten se menikään.
Anyway, joskus ulkopuolinen vain huomaa asioita joita ei itse näe. Henkinen väkivalta on vakava asia ei sellaista kenenkään tarvitse sietää.
Hyvin yleistähän tuollainen on, ettei näe omaa tilannettaan selkeästi, tai ollenkaan.
Mitä ihmettä? Parikymmentä vuotta olet ollut suhteessa jossa olet voinut olla vapaasti, harrastaa, matkustella yms. Ja sitten tulee uusi työkaveri ja sanoo yhden vierailu perusteella että sun mies käyttää henkistä väkivaltaa. Ja sä alat suunnittelemaan eroa kun vieras ihminen siihen kehottaa.
Missä sun aivot on? Jos sulla olisi liitossa paha olla niin ihan varmasti olisit tajunnut sen jo aikaa sitten itsekkin. Uusi työkaverisi lienee mestari sanomaan, mitä kenenkin pitää tehdä ja miten elää. Oikea parisuhdeasiantuntija. Toki kaukaa näkee enemmän mutta siltikään en käsitä, että annat työkaverin sanojen vaikuttaa noin paljon omaan elämääsi.
Mietihän vielä. Keskustele miehesi kanssa. Kerro mikä mättää, jos joku mättää. Rakastatko sä miestäsi? Jos rakastat, niin rohkeasti suu auki. Kaikki ihmiset ei halua sosiaalista elämää, heille riittää työssä käynti. Muun ajan haluavat olla rauhassa. Miehesi on ilmeisesti sellainen. Sä olet valinnut toimia toisin, osallistunut sukujuhliin yms. Mikä siinä nyt yht'äkkiä on kamalaa?
Onko muuten työkaveri miespuolinen?
Jokainen tarvitsee oman elämän voidakseen olla oma itsensä, puolison teot ovat usein raskas taakka henkisellä tasolla. Itse elin 21 vuotta parisuhteessa narsistin kanssa ja tein kaikkeni miellyyttäkseni häntä. Tulin töistä kesken päivän jos hän halusi, en lähtenyt illanviettoihin jne. Lopuksi asuin autotallissa eläen omaa elämääni. Minulla oli lapset, työ, talo, kesämökki ja avioliitto. Minulla ei vain ollut parisuhdetta. En saisi koskaan suositella avioeroa mutta kokemuksesta voin sanoa että älä kiusaa itseäsi.
Elämä ei ole koko 20 vuotta ollut tälläistä. Tilanne paheni kun ostimme talon. Mies varakkaampana lyhentää sitä enemmän ja katsoo oikeudekseen myös määrätä kuinka siellä eletään. Hänellä on muunmuassa oma huone, minne minulla ei ole menemistä, siellä hän viettää suurimman osan aikaansa. Olen kyllä kiintynyt häneen, meillä on pitkä yhteinen historia, katson sen rakkaudeksi. Olen tyytynyt tälläiseen elämään. Minulle on kyllä aiemminkin kaverit huomauttaneet meidän oudosta suhteesta. Olen nykyään vanhempi, varmempi, en niinkään kaipaa määräilevää isähahmoa kuin ehkä nuorena. Haluaisin myös kutsua ystäviä ja sukulaisia meidän uuteen taloon käymään, mutta mies haluaa että me oltaisiin vaan kahdestaan kotona. Hänen puolestaan voisin jättää myös työni ja harrastukseni, mutta niissä saan käydä kunhan tulen totutuilla kellonajoilla kotiin. Ehkä se on tämä varhainen viidenkympin villitys, joka saa miettimään että toisinkin voisin elää ja kun muita pariskuntia seuraa, niin tuntuu että todella mitättömistäkin syistä erotaan. Olen vaan niin tottunut tähän, enkä eroa ole aiemmin suunnitellut. Monesti olen kyllä miettinyt että millaista elo olisi jos puoliso kuolisi, mitä kaikkia haaveita voisin silloin toteuttaa.
No teidän suhteenne on kyllä outo. Vai onko se nyt enää mikään suhdekaan, kun mies kököttää huoneessaan, ette käy missään yhdessä, ette tee mitään yhdessä.
"Monesti olen kyllä miettinyt että millaista elo olisi jos puoliso kuolisi, mitä kaikkia haaveita voisin silloin toteuttaa."
Niin... eli taidat salaa haaveilla erosta, mutta sitä ei ole vielä ollut rohkeutta toteuttaa?