Kumpa oppisimme arvostamaan rakkaita läheisiämme oikein, emmekä pitäisi heidän olemassaoloaan itsestäänselvänä, että he ovat aina läsnä elämässämme.
Pidämme niin itsestäänselvänä, että läheisemme on aina läsnä, herää aamulla, on kanssamme, kun syömme, käymme kaupassa ja teemme yhteisiä asioita päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen.
Harva meistä ajattelee siinä vaiheessa, että miltä elämä tuntuisi, kun rakas läheisemme ei enää olekaan kanssamme, kun häntä ei enää ole.
Pidämme läheisen läsnäoloa niin itsestään selvänä ja jokapäiväisenä asiana, ettemme useinkaan arvosta läheistämme niin paljon, kun arvostamme häntä, kun häntä ei enää ole, jolloin antaisimme mitä tahansa, jos saisimme läheisemme takaisin.
Vasta silloin heräämme viimeistään huomaamaan läheisemme todellisen arvon, vaikka olisimme häntä kovasti arvostaneet ja rakastaneet, kun hän vielä oli keskuudessamme.
Mutta viimeistään silloin todellisuus herättää, ettei läheisemme läsnäolo ollutkaan itsestäänselvä ja kestävä asia, vaan hauras ja kerran päättyvä.
Läheisen arvon huomaa todellisesti vasta, kun häntä ei enää ole.
Hän ei enää ole kanssamme jakamassa iloa, surua, jokapäiväisiä asioita, heräämässä aamulla, ruokapöydässä, kahvilla, yhdessä kanssamme kaupassa ym.
Kun läheinen on lopullisesti poissa täältä tästä ajallisesta elämästä kanssamme, niin mikään ei ole enää ennallaan, elämän joutuu nollaamaan, elämästä katoaa maallinen merkitys ja jäljelle jää vain hengellinen merkitys, jolla on merkitystä.
Maallisella ei enää ole, koska et saa läheistäsi takaisin vaikka antaisit kaikki maailman rikkaudet.
Jokainen ihminen on arvokas ja ainutlaatuinen, eikä toinen ihminen pysyt toista korvaamaan.
Arvostakaa ja huomatkaa läheistenne arvo, kun he vielä ovat kanssanne.
Pidämme niin itsestäänselvänä, että läheisemme on aina läsnä, herää aamulla, on kanssamme, kun syömme, käymme kaupassa ja teemme yhteisiä asioita päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen.
Harva meistä ajattelee siinä vaiheessa, että miltä elämä tuntuisi, kun rakas läheisemme ei enää olekaan kanssamme, kun häntä ei enää ole.
Pidämme läheisen läsnäoloa niin itsestään selvänä ja jokapäiväisenä asiana, ettemme useinkaan arvosta läheistämme niin paljon, kun arvostamme häntä, kun häntä ei enää ole, jolloin antaisimme mitä tahansa, jos saisimme läheisemme takaisin.
Vasta silloin heräämme viimeistään huomaamaan läheisemme todellisen arvon, vaikka olisimme häntä kovasti arvostaneet ja rakastaneet, kun hän vielä oli keskuudessamme.
Mutta viimeistään silloin todellisuus herättää, ettei läheisemme läsnäolo ollutkaan itsestäänselvä ja kestävä asia, vaan hauras ja kerran päättyvä.
Läheisen arvon huomaa todellisesti vasta, kun häntä ei enää ole.
Hän ei enää ole kanssamme jakamassa iloa, surua, jokapäiväisiä asioita, heräämässä aamulla, ruokapöydässä, kahvilla, yhdessä kanssamme kaupassa ym.
Kun läheinen on lopullisesti poissa täältä tästä ajallisesta elämästä kanssamme, niin mikään ei ole enää ennallaan, elämän joutuu nollaamaan, elämästä katoaa maallinen merkitys ja jäljelle jää vain hengellinen merkitys, jolla on merkitystä.
Maallisella ei enää ole, koska et saa läheistäsi takaisin vaikka antaisit kaikki maailman rikkaudet.
Jokainen ihminen on arvokas ja ainutlaatuinen, eikä toinen ihminen pysyt toista korvaamaan.
Arvostakaa ja huomatkaa läheistenne arvo, kun he vielä ovat kanssanne.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ajattelet asiaa ja koet nyt suurta surua. Poislähtenyttä ei enää tänne saa. On vain muistot, joita saa kantaa sielussaan. Kun olen menettänyt melkein kaikki sukulaiseni ja minulle tärkeät ihmiset, niin uutta sisältöä ole saanut alkamalla muistamaan ja kanssaelämään toisten yksinäisten kanssa. On totta että he voi korvata häntä tai heitä, jotka ovat olleet sydämessä tosi lähellä, mutta se antaa näille lähimmäisille iloa ja poistaa sitä orpoutta. Samalla myös oma olemassaolo saa tarkoitusta. Taas tänään sain uuden osoitteen, jossa odotettaisiin käyjää. Lähellämme asuu näitä arvokkaista ihmisiä.
Valitettavasti nykyään on menty vain kohti kovia arvoja raha ja muu menestys ainoastaan merkitsee pehmoilu on arvotonta.No jokainen sen huomaa kun oma aika alkaa loppua.Surullista,mutta totta.