Aina en vain tiedä mitä pitäisi tehdä

Riitelimme, en muista mistä, varmaankin jostain asiasta mitä sanoin tai en sanonut. Saattoi olla, että ilmeeni ei ollut työpäivän jälkeen ilosta hehkuva vaan väsynyt. En ehkä välittänyt kertoa tarpeeksi työpäiväni tylsyyksistä, halusin vain kotiin, nähdä perheeni, puolisoni ja ihanan vuoden ikäisen poikani. Kylpyhuoneessa poika sylissä hauskuutimme toisiamme ilmeillä ja vastailin lyhyesti virnistysten välissä. Selvästi vastaukseni ja elkeeni ei ollut riittävä vaan puheen paino voimistui. Koitin hymyillä pojalle ja pyytää rauhallisuutta samaan aikaan. Olen ollut tilanteessa ennenkin, tiesin, että on hyvin vähän mitä voin sanoa, kaikki mitä tästä lähtien sanon tai teen ei auta.

"Ei minulla ole mitään menossa kollegani kanssa... en aina pysty vastaamaan heti puhelimeen sillä olen töissä asiakaspalvelussa... kyllä asiakkaat ovat välillä vastakkaisen sukupuolen edustajia... miten niin myöhään töissä? Teen vajaata päivää ja aina tulen heti kotiin... Et töni tai lyö minua, poika on sylissä! Rauhoitu!... En anna poikaa sinulle, jos et pysty rauhoittumaan... Mikä sinua vaivaa?..."

Ehkä olisi pitänyt antaa poika hänelle? Ehkä hän olisi rauhoittunut ja poika olisi ollut myös iloinen. Ehkä en ollut viisas omiessani pojan, ehkä se eskaloi tilanteen ja olisi säästytty itkuilta.

Lukitsin itseni ja pojan kylpyhuoneeseen. Poskessani viiden sentin verestävä naarmu ja kädessä toinen, lapsi sylissä hysteerisesti itkien siirryimme saunaan johon äänet hieman vähemmän kantautuvat. Viiden minuutin päästä on kylpyhuoneen oveen saatu potkittua reikä ja lukko vääntynyt. "Onneksi" tässä vaiheessa viha purkautuu olohuoneesta löytyviin tavaroihin joiden lentelemistä kuuntelemme saunasta käsin vielä hetken aikaa.

Vaimoni on ihana ihminen, enkä häntä pelkää. Joka päivä odotan, että pääsen kotiin perheeni luokse. Aina en vain tiedä mitä pitäisi tehdä.