Olen tässä viime aikoina kiinnittänyt huomiota erityisesti parisuhteessa elävien ihmisten ns. onnellisuuteen.
Itselläni onnellisuus TULI paljolti parisuhteesta ja nyt kun minulla ei sitä ole, tuntuu kuin kaikki muu olisi teeskentelyä. Onko näin?
Tutkiessani ystävieni käyttäytymistä heidän parisuhteessaan, olen ollut hyvin kriittinen... tosin kertomatta sitä heille. Useat tekevät parisuhteessaan monista asioista kärpäsestä härkäsen. Tekisikin mieli mennä antamaan neuvoja ihmisille, että älkää tehkö niin...sillä loppujen lopuksi se syö parisuhdetta sisältä päin ja nopeasti.
Miksi me ihmiset (eivät tietenkään kaikki) teemme juuri parisuhteessa, ja vielä ehkä onnellisessa sellaisessa, niin pienistä asioista niin valtavan suuria??? Ja suurista asioista (kuten rakkaus)joskus niin mitättömän pieniä?
Miksi haluamme omistaa toisen, myöntämättä sitä? Miksi haluamme jopa muuttaa toista sellaiseksi, että hän miellyttäisi meitä???
Miksi jotkut haluavat omistaa toisen, vielä eronkin jälkeen???
Tekeekö ihmisen oikeasti onnelliseksi vain se, että hän on itsekäs... että toinen on juuri sellainen kuin haluamme?
Lopulliseksi kysymykseksi jääkin; kuka on oikeasti parisuhteessa onnellinen, vilpitön ja epäitsekäs yhtäaikaa?
Kertokaa hyvät ihmiset mielipiteitä asiasta jne.
Kiitos.
Itselläni onnellisuus TULI paljolti parisuhteesta ja nyt kun minulla ei sitä ole, tuntuu kuin kaikki muu olisi teeskentelyä. Onko näin?
Tutkiessani ystävieni käyttäytymistä heidän parisuhteessaan, olen ollut hyvin kriittinen... tosin kertomatta sitä heille. Useat tekevät parisuhteessaan monista asioista kärpäsestä härkäsen. Tekisikin mieli mennä antamaan neuvoja ihmisille, että älkää tehkö niin...sillä loppujen lopuksi se syö parisuhdetta sisältä päin ja nopeasti.
Miksi me ihmiset (eivät tietenkään kaikki) teemme juuri parisuhteessa, ja vielä ehkä onnellisessa sellaisessa, niin pienistä asioista niin valtavan suuria??? Ja suurista asioista (kuten rakkaus)joskus niin mitättömän pieniä?
Miksi haluamme omistaa toisen, myöntämättä sitä? Miksi haluamme jopa muuttaa toista sellaiseksi, että hän miellyttäisi meitä???
Miksi jotkut haluavat omistaa toisen, vielä eronkin jälkeen???
Tekeekö ihmisen oikeasti onnelliseksi vain se, että hän on itsekäs... että toinen on juuri sellainen kuin haluamme?
Lopulliseksi kysymykseksi jääkin; kuka on oikeasti parisuhteessa onnellinen, vilpitön ja epäitsekäs yhtäaikaa?
Kertokaa hyvät ihmiset mielipiteitä asiasta jne.
Kiitos.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ihan kuin olisin lukenut itse kirjoittamaani...!! Elän parhaillaan "uutta yritystä" mieheni kanssa. Ja samat ongelmat mitkä aikoinaan aiheuttivat eron; -omistushalu, mustasukkaisuus (aiheeton), riidat täysin turhista pikkuasioista- on taas läsnä! ..ja uutta eroa puuhaillaan. Viimeistä tällä kertaa.
Olen itse tullut siihen tulokseen, että monet ihmiset pelkäävät todellista onnellisuutta! Koska silloin täytyy myös kantaa vastuuta!
Mutta jos et kanna omalta osaltasi vastuuta parisuhteessa saat unohtaa koko suhteen. Suhdehan toimii samalla periaatteella kuin avoin yhtiö, sillä jos et pysty luottamaan toiseen osapuoleen on konkurssi tai yritysmuodon vaihdos edessä. Kun luottamus on molemminpuolista ja kykenee hyväksymään toisen pikku omituisuudet voi nauttia toistensa seurasta ja olla hyvinkin onnellinen
Minä olen ainakin tällähetkellä onnellinen, töissä oli kiva päivä, jutustelin erillaisten immeisten kanssa, saimpa vielä ihanan sähköpostinkin päivääni piristämään.
Naimisissa 30 v ja parisuhde toimii edelleen, ainahan sitä joskus on jotakin sanomista molemmin puolin mutta ei niistä kannata aloittaa mitään suuria rakenteleen, ne voi unohtaa sen jälkeen kun on saanut sanottua. Meillä ei ainakaan omisteta toisiamme, kumpikin saa tehdä mitä haluaa, ja minkä katoo miellyttäväksi esim. ostella ja matkustella omilla rahoillaa niinkuin sielu sietää ja tietty rahat.
Ja minä voin myöntää olevani itsekäs ja joskus myös epäitsekäs mutta vaan joskus, joka tilistä ostan itselleni ensimmäisenä jotakin ja sitten vasta katson jääkö yhteiseen talouteen, koska minähän niiden rahojen eteen olen työni tehnyt niin ansaitsen siitä sitten jotakin hyvääkin esim.ulkomaanmatka tai joku timanttisormus.
Ei kannata ottaa kaikkia asioita niin kauhean vakavasti. Ehkä ne jotkut pahasti sanomiset otti vakavasti silloin nuorempana mutta ei enään. Niin että ei muuta kuin rennosti vaan.
Eikös se niin mene, että aina kun haluaa jotain aivan hurjasti ja sitten kun sen saa, niin ei haluakaan enää, tai sitten haluaa vielä enemmän ja vielä enemmän ja loppua ei näy... eli suhteellisuuden taju katoaa ja alkaa muuttumaan sellaiseksi, mitä ei aikaisemmin ole ollut, eikä näin pysty käsittelemään toimintaansa... ihmisen mieli on niin kummallinen, mutta täytyykö sitä aina ymmärtääkään?
Aivan mahtava viesti ! Olen sitä mieltä ettei toista voi omistaa eikä toisen kautta voi elää. Mielestäni onnelliseksi tekee se että tuntee edes jotenkuten itsensä, antaa itsellensä mokia ja epäonnistumisia anteeksi, ei puutu muiden ihmisten elämään ja parisuhteessa eläessään antaa tilaan ja mielipiteiden/tapojen vapauksia myös toiselle. Siis vice versa tietysti. Elämässä kannattaa hankkia työ tai harrastuksia joista saa onnistumisen tunnetta ja on todella hyvä jos pystyy sanomaan että on edes yksi "laji" jossa on elämässään omasta mielestään hyvä ja tarpeellinen. Stressin saa mistä tahansa asiasta ja on joskus vaikeata laittaa asioita oikeaan mittasuhteeseen mutta yrittää kannattaa aina. Kaikenlainen mustasukkaisuus, toiselle turhasta pottuilu, ilkeily, oman pahan olon sirtäminen toiselle jne ovat tasan niitä parisuhteen tappajia. Jos elämä potkii päähän, kannattaa miettiä niitä hyviä asioita ja varmaa on se että vaikka kuinka potuttaisi niin suunta on ylöspäin. Oho, tuli juuri mieleen, että olen usein pitänyt itseäni pessimistinä.... no en taida ollakaan. Eo parisuhde takaa onnellisuutta, vasta sitten kun ihminen on onnellinen omasta itsestään ja elämästään, onnellisuus ei ole teeskenneltyä ;-) Toisen haluaa omistaa eron jälkeen siksi että elämä on muuttunut kuns e toinen ei ole enää siinä rinnalla ja ei pystytä käsittelemään ihan heti sitä uutta (tyhjältä tuntuvaa) elämää. Niinhän se myös on että aika kultaa muistot ja se aiempi puoliso saattaakin tuntua todella rakkaalta eron jälkeen. Ties vaikka olisikin, ja mennään takaisin yhteen jolloin ollaan saatu hyvä opetus elämän arvoista :-)"Lopulliseksi kysymykseksi jääkin; kuka on oikeasti parisuhteessa onnellinen, vilpitön ja epäitsekäs yhtäaikaa? " No, ehkä ei kukaan noita kaikkia samaan aikaan ja koko ajan mutta sanoisin että ihminen joka hyväksyy itsensä, puolisonsa, ei ota suurta stressiä pikkujutuista (heh no niistähän riittäisi juttua, mikä on pientä, mikä ei ) ja epäitsekkyys, no, se saattaa olla luonteenpiirre jolle ihminen ei itse voi mitään. Vilpitön on helppo olla jos haluaa, luulen. Siis kuka se onnellinen olikaan...? No, itse olen suht onnellinen eikä elämässäni ole juurikaan valittamista vaikka raha-asiat eivät aina mieltä ylennä näin lapsiperheessä ja stressi yrittää väkisinkin saada otetta. Harrastan erilaisia asioita ja saan paljon iloa eläimistämme puhumattakaan lapsistamme. No joo en tainnut kuitenkaan saada kunnollista vastausta aikaiseksi, mutta tulipahan näpyteltyä ja juotua amukahvi, hyvää päivänjatkoa :-)