Moi! olen sairaanhoitaja ja työskentelen tällä hetkellä traumalla. potilaita tuodaan ambulanssilla n. 3 kertaa päivässä.olen miettinyt kun olin opiskelu ajalla paljon töissä vanhainkodissa joissa oli suurimmalla osalla elvytyskielto ja näin monen kuolevan. Tietenkin jos läheinen kuolee niin eri asia kuin joku tuntematon. juuri veljen lapsi meinasi hukkua ja ne ovat siitä niin paljon puhuneet ja monesti hoitajat sanovat että kun eivät koskaa totu kuolemaan. joskus on todella ikäviä potilaita ja joskus saattaa toivoa, että kuolisivat leikkaukseen, sillä yleensä esim kolarista tulleet.. esim perna paukahtaa jos korjattu. Kun olet kahvi huoneessa. kuulet kun kello alkaa kilkattamaan ja näytölle tulee pulssi 0 ja potilaspaikan koodi. pudotat muutaman työ kaverisi kanssa pullat pöydälle ja lähdemme ripeästi muutaman lääkärin kanssa huoneeseen ja 2 hakemaan elvytys kärryä. muutama muukin tulee avustamaan. saavut huoneeseen ja muistat että juuri tämä tässä yritti tehdä itsemurhan.. se on aivan eriasia kuin ihmisellä joka on jäänyt auton alle. ajattelee että onko tämä turhaa.. jos itsemurhaa yrittänyt kuolee. en tule niin surulliseksi kuin esimerkiksi lapsi joka on matkalla kouluun jäänyt auton alle. olen ollut töissä monella osastolla :D aina ei tule surullinen mieli jonkun kuolemasta joskus ei välttämättä pysty jatkaa kunnolla työpäivää. miten te totutte töissä siihen että joku kuolee?
paatunut hoitsu!?
hoitsupaatunut
10197
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
ajatus päin seiniä itselläni diabetes ja sokeri oli kirjoituksen jälkeen 2.8 eli ajatus jo vähän tökkinyt.. yrittäkää saada selvää.. ajatus oli se että kun olin opiskelin itkin aina kun joku kuoli.. nykyään todella harvoin. ja kun veljen lapsi meinasi kuolla, niin en ottanut sitä niin vakavasti kuin ennen valmistumistani. olenko patunut jotenki? :D
Kaikkeen tottuu, ei se paatumista ole. Jos menee ns. liikaa mukaan kaikkiin surullisiin taphtumiin, niin oma pää ei kestä. Olet ihan hyvä hoitaja, kaikkea hyvää sinulle.
Kirjoituksesi perusteella vaikuttaa siltä ettet todellakaan sovellu hoitoalalle. Ilmeisesti olet vielä nuori ja urasi alussa joten hanki ihmeessä toinen ammatti tai kasva ensin aikuiseksi.
Hyvät hoitajat. Ette arvosta ammattianne, jos hyväksytte "hoitsu" nimityksen ja itsekin sitä käytätte. Se tuo useimmille mieleen "hutsun" ja siitähän ei ammatissanne liene kyse. Arvostakaa työtänne ja ammattianne.
Jos se sinulle tuo mieleen hutsun, niin sinun kannattaa kyllä miettiä tarkkaan omaa ajatuspohjaasi.
Miehet ovat valistaneet meikäläistä, ettei kunniallinen sairaanhoitaja nimitä itseään hoitsuksi. "Hoitsut" kauppaavat itseään seksipalvelupalstoilla, mm hoitsuopisto.fi, himokkaat hoitsut jne...oma ajatuspohja on terve, mutta miten on monen muun ja eritoten miesten..? Mielikuvia ittekullakin...
Kyllähän se kuolema koskettaa hoitajiakin, jos vaikka vanhainkodissa, saattohoitopaikassa tai terveyskeskusken vuodeosastolla pitkään hoidossa ollut potilas kuolee, niin kyllä varmaan häntä hoitaneet hoitajat kokevat kuoleman eri tavalla, kuin esim. sairaalassa, jossa potias ei yleensä ole pitkään hoidossa.
Onhan potilas tullut hoitajille tutuksi, jos hän on kuukausia hoidettavana ja sen jälkeen, kun hän kuolee, niin häntä ei enää olekaan.
Olisihan se liian raskasta, jos hoitohenkilökunta kokisi surun samalla tavoin, kuin potilaan omaiset.
Terveyskeskuksissa kuolee lähes joka päivä potilas, joten koko terveyskeskusen toiminta lamaantuisi, jos hoitajat kokisivat jokaisen potilaan kuoleman, kuin potilaan omaiset.
Suru on aina sitä syvempi, mitä läheisempi on ollut kuolleen ihmisen kanssa.
Tv:stä tulee niin paljon etäistä kuolemaa, että ihmiset paatuvat siihen, mutta asia on aivan eri, jos kuolema tapahtuu niin lähellä, että siinä on kuoleman hetkessä osallisena, niin sen tilanteen kokee aivan toisella tavalla, kuin tv:stä tulleet kuoleman tapaukset, kuten sodat, terrori-iskut onnettomuudet ym. jotka tapahtuvat kaukana.
Ainahan sitä miettii, kuolleen ihmisen kohdalta, että mitä kaikkea tältä ihmiseltä on vielä jäänyt tekemättä ja kokematta.
Eiköhän jokaisessa ammatissa ole vaarana tuo rutinoitumisen tuoma paatuminen..? Itsemurhaa yrittänyt voi oikeasti katua yritystään, ei kaikki mutta jotkut. Voivat yrittää myös saada apua sillä tavalla tilaansa... Ja eipä niitä ihmisiä niin hyvin tunne että voisi alkaa jakelemaan kuolemantuomioita, ihmisen pään sisälle kun ei pääse...
Eräs kätilö sanoi, että jokainen synnytys ja syntymä on ainutlaatuinen kokemus ja kahta samanlaista uuden ihmisen maailmaan putkahtamista ei. Ja varmaan sama pätee elämän toisessa ääripäässä -samanlaista lähtöäkään ei ole. Kuitenkin ammatti-ihmisen täytyy ottaa asiat työnä ja ei voi tarttua liian syvällä empatialla vaan on päästävä eteenpäin.
Oletko puhunut työkavereiden kanssa aiheesta, voisit yllättyä, että et todellakaan ole paatunut. Alkuun itsekin mietin, että olen paatunut kun kuolema ei enää tuntunut samanlaiselta. Siihen tottuu, ajattele jos jos murtuisit jokaisen kuolevan potilaan kohdalla niin kauanko sinun pääsi kestäisi? Siksihän kaikista ei ole osastoille, jossa kuolee paljon ihmisiä tai näkee pahasti vammautuneita. Voisiko sanoa, että empatia menee yli.
Olen itse ollut parivuotta alalla. Kun paljon kärsivä ihminen kuolee, olen miettinyt että on helpotus, kun hänen tuskansa loppuu. Silti se on haikea fiilis, mutta helpottunut. Monestihan potilaat itsekin sitä toivovat että kuolevat nopeaa. Mitä enemmän kemiat toimii hoidettavan kanssa ja pääsee lähelle, sen vaikeampaa itselleni on potilaan kuolema, mutta parissa päivässä se menee ohi. Itselleni tekee tiukkaa kohdata kuolleen omaiset, en osaa sanoa mitään, kun menen lukkoon. Toisaalta työ opettanut, että parempi olla läsnä ja hiljaa, kuin paeta heitä. Minua jää enemmän painamaan se, että osasinko tukea läheisiä oikein tai tarpeeksi hyvin.
Itse ajattelisin, että silloin olet paatunut, jos asetat potilaat eriarvoiseen asemaan, miten toteutat käytännon hoitotyötä. Esim itsarin koittanutta ei tarvitse hoitaa yhtä hyvin tai että "kärsiköön" lääkeettä nyt, kun kumminkin haluaa kuolla. Mehän ollaan ihmisiä ja varmasti kaikki miettii samanlaisia ajatuksia potilaistaan, mielestäni se on inhimillistä. Eihän hoitaja eroa mitenkään normaalista ihmisestä. Kuolema/traumat on vaan osa työtä ja siihen tottuu. Ja on tervettä miettiä omia tunteitaan, niinhän sinusta kehittyy tasapainoinen ja taitava hoitaja.
Itse en voisi nähdä itseäni työskentelevän synntysosatolla :-)