EN AKSA ENÄÄ ...lähden pois

SuruVai kirjoitti:

rakastuin mieheen jota kaikki tai ainakin suurin osa hänet tunteneistaan pitivät surkeana , rumana, haisevana Rääpäleenä. Tuosta on 20 vuotta. Minusta hän oli ihana, tosin vähän ulkonäöstään huolimatonkin. Hänestä kuitenkin kerrottiin työpaikallammme juttuja , jotta hän olisi oikea kiero naisten kaataja, mutta toisten miesten vaimojen kaataja, Olin itsekin naimisissa silloin tahollani. Pikkuhiljaa juttumme eteni siihen malliin että kävin hänen luonaan illoin "lenkillä". Mieheni arvasi että jotain on meneillään, mutta ehkä hän ajatteli että kyllä se ohi menee eikä osannut Minusta(kuten en itsekään) kuvitella että menisin toiseen petiin. Ihmettelin kyllä jo silloin että kun hänen piti olla poikamies, niin minun piti AINA ilmoittautua puhelimitse ennen kuin olin hänen asunnon ovella. Kerran menin vain ja soitin ovikelloa....siitähän riemu repesi--- miksi et soittanut ensin, hän oli kylläkin yksin kotona. MUTTA olin niin tyhmän rakastunut. Moni varmaankin ajattelee että aivan oikein tuollaiselle naiselle, mutta minun elämä aviomieheni kanssa oli kaikkea muuta kuin ns, normaalia nuorelle kauniille ja iloiselle naiselle---- tässä en sitä enempää ala valoittamaan tällä hetkellä. Niinpä tarina jatkuu.... erosimme mieheni kanssa, muutin lapseni kanssa toiseen asuntoon ,jossa tämä Ihana Mies alkoi käydä kylässä ja niin siitä sitten hän muutti luokseni asumaan. Pikkuhiljaa asuntoni oli ruma, pieni, Minä pukeuduin väärin, ääntelin väärin sängyssä, liikuin väärin yms. Ruokaa kun laitoin niin hänellä oli Paremmat ohjeet sillekin ruoalle. Kuitenkin Rakastin häntä niin paljon koska en ollut elänyt ns. terveen ihmisen kanssa ennen, joka pystyisi kaikkeen. teimme lapsen, menimme naimisiin, saimme toisen lapsen. tuossa välillä oli pari keskenmenoa, jotka olivat minulle tosi rankkoja. Mutta en minä häneltä kokenut saavani tukea ja ymmärrystä pahaan mieleeni ja suruuni. Hommasimme isomman asunnon.... Minun aikaisemman lapsen kanssa (tyttö,) hänellä oli ja on aina ollut HYVÄT välit. Mutta sittenonkin elämä ollut sitä että tämä mieheni ei ole millään tavalla halunnut osallistua 2 yhteisen lapsemme ----POIKIA-- isä-poika-suhteeseen. EI tehnyt mitään mitä pojat pyysivät, poikien ja miesten juttuja. Minun piti pelata jalkapalloa, käydä ongella, kertoa monet asiat mitä pojat tapaavat tehdä retkillä isien kanssa. Ja tietysti siinä olla huolehtiva äiti plus paljon muuta. Pojat pienenä jo oppivat sanomaan että isä vaan makaa sohvalla. TÖISSÄ hän kyllä kävi ja käy edelleen. Muttasitten tätä vankilaa onkin riitänyt. Olen aina tehnyt töitä mutta VARSINKIN viime vuodet kun olen ollut työttömänä olen kuin orja. Teen kotityöt ,huolehdin lapset, olen aina kotna-- minulla ei ole ainuttakaan ystävää. kun minulla ennen kävi joku kaveri kylässä, mieheni tuli viereeni istumaan ja oli seurustelemassa näin naisten kesken koko ajan. Kunnes yksi kavereistani sanoi minulle jotta en tule enää teille koska sun ukko tulee kyyläämään koko ajan mitäpuhutaan. Niinpä minulla ei ole 15 vuoten ollu kaveria jonka kanssa olisin voinut jutella vapaasti ja luottamuksellisesti. Olen kotona, teen kotityöt, kuskaan lapsia eestaas, käyn pikasesti kaupassa, oikeesti palvelen perhettäni kuin palvelija konsanaan. kun mieheni tulee töistä -istun illa sohvan nurkassa ja odotan että hänpuhuisi ja uttelisi inun kanssani muustakin kuin omasta työstään tai tv-ohjelmasta. Kun hän on humalassa tapana on että hän haukkuu minut ja sitten seuraavana päivänä pyytää anteeksi ja lupaa että NYT kaikki muuttuu.................... mutta koko aikana mikään ei ole muuttunut. En jaksa enää.Haluan elää oikeaa , normaalia elämää. Ei turhia lupauksia, ei valheita, ei itsensä häpeämistä, ei tunnetta etten ole mikään. Pojatkin jotka ovat jo lähes aikuisia alkavat kohdella minua isänsä tavoin. Minun pitää olla aina tavoitettavissa ja valn´mis tekemään mitä heidän tarpeensa ovat. EI MITÄÄN RUMAA KUITENKAAN. Minusta tuntuu että minulla voisi olla vielä hyvä elämä edessä kunhan vain pääsen tästä vankilasta pois.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä