Jos vuosia kestävä kumppanin puute aiheuttaa monissa psyykkisesti ja jopa fyysisesti ei-toivottuja seurauksia, niin herää kysymyksia asiasta evolutionäärisestä ja biologisesta näkökulmasta.
Yleensä ottaenhan jokaisella on jokin sisäänrakennettu tarve kumppaniin ja läheisyyteen. Onko tämä tarve joku luonnon juoni lajin jatkumisen turvaamiseen, jokin psykologis-sosiologis perustainen, vai jonkin mystisen voimavuorovaikutuksen tarve.
Jos se olisi jokin geneettinen toiminta-palkitsemis prosessi, niin ok, näin jokin suuri ja mystinen luonto ajaa ihmistä lisääntymään, tällöin ei selvästikkään ole olemassakaan mitään empaattista tekijää mikä ajattelisi sitä kärsimystä kun kumppania ei löydykään, vaan tarkoitus on vain viileästi ihmisen lisääntyminen.
Miksi sitten tähän ihmisen oloa heikentävään kumppanin puutteeseen ei olisi kehittynyt evoluutio-biologisesti jotain kompensaatiota, joka ennen pitkää vaimentaisi tämän "kaipuun" ja sen toteutumattomuuden aiheuttaman negaation.
Vai onko ajassamme jotain mitä biologia ei ole kerinnyt ottamaan huomioon. Oliko kumppanin löytyminen aiemmin helpompaa, ainakin yhteiskunnan olivat yksinkertaisempia, ihmiset olivat ihmisiä ilman monimutkaisia arvottamisjärjestelmiä, ja ihmiset olivat varmaan enemmän jatkuvasti tekemisissä keskenään jolloin varteenotettavat kumppanit kohtasivat luonnollisesti.
Eli ilmeisesti yhteiskunta on muuttunut liian monimutkaiseksi ja ihmisten kanssa käyminen etäiseksi kumppanin luonnollisen löytymisen kannalta, jos pariutuminen on pelkkä biologis-evolutionaalinen prosessi. Ehkä ihmiset voisivat tarkastella ihmisiä ihan vain ihmisinä eikä mitä moninaisempien teennäisten mittarien kautta.
Jos tarve kumppaniin on psykologis-sosiologis perustainen, ja kumppanin puuttuminen on pitkäaikaista, niin voisi ajatella että tuo tarve katoaisi vähitellen tarve-palaute prosessin vaimenemisen seurauksena. Tosin taitaa olla niin että tuo prosessi
pysyy aktiivisena nyky-yhteiskunnan seksualisoitumisen seurauksena, kun televisio ja muut median kanavat ja jopa ihmisten pukeutuminen ja käytös ruokkivat seksuaalisia haluja jatkuvasti. Tässäkin mielessä nyky-yhteiskunta eroaa aiemmista ajoista siinä että se yli-aktivoi ihmisten tarvetta kumppaniin.
Jos kumppanin löytymättömyys aiheuttaa kärsimystä, voi sitä psykologis-sosiologisesta näkökulmasta yrittää pienentää median tarjoamille seksuaalisille ym. läheisyydestä muistuttaville ärsykkeille altistamattomuudella. Myös pariutumismarkkinat esim. yöelämä ja internetin seuranhaun voi rajata pois elämästään.
Jos tarve kumppaniin olisi jokin mystinen energia/lämpö tms. niin sehän olisi samanlainen tarve kuin esim. ruoka. Tätä tarvettahan ei pystyisi varmaankaan poistamaan. Ja sen pitkäaikainen puute vain näännyttäisi ihmistä pikkuhiljaa.
Edellisestä johtopäätöksenä näyttää siltä että nyky-yhteiskunta on aiempaan verrattuna tehnyt kumppanin löytymisestä vaikeaa, ja ihmisen biologia ei ole tähän kumppanin puutteeseen kerinnyt sopeutumaan, ehkä jo parin sadan vuoden päästä, tarve kumppanin löytymiseen vaimenee biologisesti jo muutaman vuoden kuluttua kun kumppanin etsintä ei tuota tulosta. Varmaankin sosiaalinen ympäristö muovautuu nopeasti erottelemaan ns. jyvät akanoista eli yhteiskunnan sosiaalisten normien mukaiset "epäkelvot" kumppanit rajataan pois pariutumismarkkinoilta ja "epäkelvot" ihmiset myös oppivat jo olemassa olevien käyttäytymismallien mukaisesti välttämään kaikkea pariutumiseen liittyvää. Jos kumppanin tarvetta ohjaa joku mystinen energian/lämmön tarve, sitä voi ehkä yrittää kompensoida saunalla tai toivomalla lämmintä kesää.
Joka tapauksessa epä-terve yhteiskunta (mikä ei tietenkään ole vain nykysuomen ongelma) aiheuttaa monille kärsimystä rakkauden puutteessa.
Terveen yhteiskunnan luominen tekisi ihmisistäkin onnellisempia, tuskin raha.
Yleensä ottaenhan jokaisella on jokin sisäänrakennettu tarve kumppaniin ja läheisyyteen. Onko tämä tarve joku luonnon juoni lajin jatkumisen turvaamiseen, jokin psykologis-sosiologis perustainen, vai jonkin mystisen voimavuorovaikutuksen tarve.
Jos se olisi jokin geneettinen toiminta-palkitsemis prosessi, niin ok, näin jokin suuri ja mystinen luonto ajaa ihmistä lisääntymään, tällöin ei selvästikkään ole olemassakaan mitään empaattista tekijää mikä ajattelisi sitä kärsimystä kun kumppania ei löydykään, vaan tarkoitus on vain viileästi ihmisen lisääntyminen.
Miksi sitten tähän ihmisen oloa heikentävään kumppanin puutteeseen ei olisi kehittynyt evoluutio-biologisesti jotain kompensaatiota, joka ennen pitkää vaimentaisi tämän "kaipuun" ja sen toteutumattomuuden aiheuttaman negaation.
Vai onko ajassamme jotain mitä biologia ei ole kerinnyt ottamaan huomioon. Oliko kumppanin löytyminen aiemmin helpompaa, ainakin yhteiskunnan olivat yksinkertaisempia, ihmiset olivat ihmisiä ilman monimutkaisia arvottamisjärjestelmiä, ja ihmiset olivat varmaan enemmän jatkuvasti tekemisissä keskenään jolloin varteenotettavat kumppanit kohtasivat luonnollisesti.
Eli ilmeisesti yhteiskunta on muuttunut liian monimutkaiseksi ja ihmisten kanssa käyminen etäiseksi kumppanin luonnollisen löytymisen kannalta, jos pariutuminen on pelkkä biologis-evolutionaalinen prosessi. Ehkä ihmiset voisivat tarkastella ihmisiä ihan vain ihmisinä eikä mitä moninaisempien teennäisten mittarien kautta.
Jos tarve kumppaniin on psykologis-sosiologis perustainen, ja kumppanin puuttuminen on pitkäaikaista, niin voisi ajatella että tuo tarve katoaisi vähitellen tarve-palaute prosessin vaimenemisen seurauksena. Tosin taitaa olla niin että tuo prosessi
pysyy aktiivisena nyky-yhteiskunnan seksualisoitumisen seurauksena, kun televisio ja muut median kanavat ja jopa ihmisten pukeutuminen ja käytös ruokkivat seksuaalisia haluja jatkuvasti. Tässäkin mielessä nyky-yhteiskunta eroaa aiemmista ajoista siinä että se yli-aktivoi ihmisten tarvetta kumppaniin.
Jos kumppanin löytymättömyys aiheuttaa kärsimystä, voi sitä psykologis-sosiologisesta näkökulmasta yrittää pienentää median tarjoamille seksuaalisille ym. läheisyydestä muistuttaville ärsykkeille altistamattomuudella. Myös pariutumismarkkinat esim. yöelämä ja internetin seuranhaun voi rajata pois elämästään.
Jos tarve kumppaniin olisi jokin mystinen energia/lämpö tms. niin sehän olisi samanlainen tarve kuin esim. ruoka. Tätä tarvettahan ei pystyisi varmaankaan poistamaan. Ja sen pitkäaikainen puute vain näännyttäisi ihmistä pikkuhiljaa.
Edellisestä johtopäätöksenä näyttää siltä että nyky-yhteiskunta on aiempaan verrattuna tehnyt kumppanin löytymisestä vaikeaa, ja ihmisen biologia ei ole tähän kumppanin puutteeseen kerinnyt sopeutumaan, ehkä jo parin sadan vuoden päästä, tarve kumppanin löytymiseen vaimenee biologisesti jo muutaman vuoden kuluttua kun kumppanin etsintä ei tuota tulosta. Varmaankin sosiaalinen ympäristö muovautuu nopeasti erottelemaan ns. jyvät akanoista eli yhteiskunnan sosiaalisten normien mukaiset "epäkelvot" kumppanit rajataan pois pariutumismarkkinoilta ja "epäkelvot" ihmiset myös oppivat jo olemassa olevien käyttäytymismallien mukaisesti välttämään kaikkea pariutumiseen liittyvää. Jos kumppanin tarvetta ohjaa joku mystinen energian/lämmön tarve, sitä voi ehkä yrittää kompensoida saunalla tai toivomalla lämmintä kesää.
Joka tapauksessa epä-terve yhteiskunta (mikä ei tietenkään ole vain nykysuomen ongelma) aiheuttaa monille kärsimystä rakkauden puutteessa.
Terveen yhteiskunnan luominen tekisi ihmisistäkin onnellisempia, tuskin raha.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Itse olen viihtynyt hyvin yksin, koska ei ollut tunteita ketään kohtaa niin että olisi halunnut suhteen. Eikä siten ole ollut tarvetta minkäänlaiselle läheisyydelle. Mutta nyt tilanne on toinen kun on tunteita erästä ihmistä kohtaan.
Se on paha jos on tunteita jotain kohtaan mutta ei uskolla tehdä mitään asialle
Parisuhteita arvostetaan liikaa. Todellisuudessa useimmat parisuhteet ovat silkkaa helvettiä.
Kokeile googlata vaikka että: vaimo kiristää seksillä, vaimo pihtaa, vaimo antaa säälistä jne. Saat vastaukseksi tuhansia keskusteluketjuja.
Naisille seksi on lopulta aina pelkkä vaihdon tai kiristyksen väline, jonka pihtaamisella hän sadistisen julmasti kiduttaa miestä.