Niin sitä on kuin viimeinen heimostaan kun ovat kaikki toverit viereltä kadonneet - jo kaaauuuuan sitten. Jäljelle jääneet vieraat ihmiset eivät kerta kaikkiaan edes puhu samaa kieltä kuin mä! Heistä ei saa seuraa puoliväkisinkään. Ehkäpä vain jotain pinnallista potaskaa ja sitäkin vain aivan uskomattoman harvoin. Äärimmäisen yksinäisen tuntuista on joka paikassa, vaikka luulisi että edes jossakin olisi jotain juttua minunkin kanssa.
Jotenkin ei sitä yrityksistäkään huolimatta osaa mukautua ajan henkeen ja olemukseen, vaan on kai jäänyt vanhan seuraelämän tapoihin. Mitään aavistustakaan ihmisten nykyisistä tavoista, persoonallisuudesta ja puheista ei ole.
Tutut kapakat on lopetettu ja ystävät muuttaneet muualle. Kaikkialla pelkkiä tympeitä, ikään kuin vieraan kansan kasvoja. Ei käytännössä milloinkaan tule ketään edes kasvoilta tuttua vastaan.
Entisessä kaupunginosassa saa vain yhden vanhan vihollisen huutelun. Se on kuin olisi vanhoista hyvistä ajoista jäänyt vain pieni kipeä haava jäljelle. Kaikesta siitä vaivasta minkä toisten eteen näki.
Yksinäisyys heikentää sosiaalisia taitoja ja sinne uppoaa yhä syvemmälle.
Chat-jutuissa tietyin edellytyksin sai ennen seuraa, mutta nyt sekin kyllästyttää ja on muutenkin näemmä ehtynyt koko juttu. Oli kertakäyttökamaa pienellä feikkauksella saada kivaa juttuseuraa.
Viimeisten ravintoloissa luuhaamisten ja turhien odotusten tuttujen näkemisestä aikana kuului baarin musiikkikoneesta ilmeisesti Popedaa, että "Oon tän tuppukylän viimeinen mohikaani". Kuinka sattuikin kohdalle oikea biisi! Kerrankin, niin.
Uskomattoman masentavaa.
Jos ystävän mä saisin, niin sitä rakastaisin.
Jotenkin ei sitä yrityksistäkään huolimatta osaa mukautua ajan henkeen ja olemukseen, vaan on kai jäänyt vanhan seuraelämän tapoihin. Mitään aavistustakaan ihmisten nykyisistä tavoista, persoonallisuudesta ja puheista ei ole.
Tutut kapakat on lopetettu ja ystävät muuttaneet muualle. Kaikkialla pelkkiä tympeitä, ikään kuin vieraan kansan kasvoja. Ei käytännössä milloinkaan tule ketään edes kasvoilta tuttua vastaan.
Entisessä kaupunginosassa saa vain yhden vanhan vihollisen huutelun. Se on kuin olisi vanhoista hyvistä ajoista jäänyt vain pieni kipeä haava jäljelle. Kaikesta siitä vaivasta minkä toisten eteen näki.
Yksinäisyys heikentää sosiaalisia taitoja ja sinne uppoaa yhä syvemmälle.
Chat-jutuissa tietyin edellytyksin sai ennen seuraa, mutta nyt sekin kyllästyttää ja on muutenkin näemmä ehtynyt koko juttu. Oli kertakäyttökamaa pienellä feikkauksella saada kivaa juttuseuraa.
Viimeisten ravintoloissa luuhaamisten ja turhien odotusten tuttujen näkemisestä aikana kuului baarin musiikkikoneesta ilmeisesti Popedaa, että "Oon tän tuppukylän viimeinen mohikaani". Kuinka sattuikin kohdalle oikea biisi! Kerrankin, niin.
Uskomattoman masentavaa.
Jos ystävän mä saisin, niin sitä rakastaisin.
Vastaukset 2
Vanhimmat
no,ymmärrän kyllä hyvin mitä tarkoitat..ihmiset on nykään helvetin pinnallisia ja selkään puukottajia..uskotko?mie en alkuun meinannu..jos keksit ratkaisun tohon ni kerrotko mullekin,jooko? =)
Ymmärrän että yksinäisyys voi olla raskasta.
Jokaisela ihmisellä täytyy olla joku jonka kanssa
voi jutelle kaikesta ja joka auttaa ja lohduttaa
hädän tullen. Ihminen ei yksinkertaisesti pärjää yksin!
Täytyy olla joku kehen voi luottaa.
Toisaaltaan uskun siihen että meille jokaiselle on se jokin
jonka kanssa kemiat käy yksiin,
joka en tarkoitettu juuri sopivaksi esimerkiksi sinulle.
Uskon ja toivon että se sinunkin kohdallesi tulisi ja voisit aloittaa uuden
ja paremman elämän. Ihmisen kanssa johon voit luottaa, joka ymmärtää sinua.
On se ystävä sitten läheisempi tai sitten ihan vain auttavassa, kuuntelumielessä.
Tsemppiä elämääsi, toivoa on niin kauan kuin on elämää!