Hei. Elän aviomiehenä itse tällä hetkellä helvettiä läpi. Takana pitkä yli 20v. avioliitto elämäni naisen kanssa jolle olen aina ollut hyvä ja uskollinen. Suhteemme on ollut hyvä, läheinen ja lämmin. Lapsemme ovat juuri aikuistuneet ja toinen on jo muuttanut pois ja toinenkin osin jo poissa kotoa, joten olemme juuri jääneet oikeasti kahden. Toki parisuhteessamme on ollut riitoja, mutta ei kait riidatonta parisuhdetta olekaan ja nyt vasta olen kuullut, että ne riidat joita on vuosien aikaan käyty ovatkin jääneet pinnan alle kytemään. Pettämisestä ei ole kumpikaan jäänyt koskaan kiinni (enkä itse ole koskaan kokenut tarvetta häntä pettää enkä sitä tehnyt), joskin olen itse vaimon mukaan aiheetta hänestä sitä vuosien saatossa joskus epäillyt. Erota hän ei kuulema suoraan halua, koska haluaa oikeasti selvittää itselleen mitä tuntee minua kohtaan.
Nyt ollaan tilanteessa, jossa lähden viikoksi pois kotoa, jotta hän saa olla itsekseen omien ajatuksiensa ja tunteidensa kanssa. Minua todella pelottaa tulla takaisin, koska pelkään, että hän joko ei ole enää kotona, kun palaan tai sitten hän on tehnyt päätöksen poismuutosta ja ilmoittaa sen minulle, kun tulen takaisin. Uskon mahdollisen poismuuton olevan sitten jo askel itsenäisyyteen, kun puoliso ei ole enää arjessa mukana, ei häntä tarvitse ajatella. En tiedä mikä meni oikeasti vikaan ja missä, paljon on yritetty puhua, mutta tunteemme ovat jotenkin totaalisen solmussa. Nyt arkisten, toista huomioivien asioiden tekeminen tuntuu molemmista jostain syystä mahdottomalta vaikka teemmekin asioita muuten yhdessä (ruoan laitto, ulkoilu, nukkuminen, saunominen jne). On edelleen hyvä päiviä ja huonoja epätoivoisia päiviä. Vaimoni sanoo, että rakastaa minua, mutta ei oikein tiedä millä tasolla. Seksiäkin on vielä ollut, mutta harvemmin kuin aiemmin ja sekin tuntuu molemmista jo vähän oudolta. Parisuhdeneuvontaan vaimoni ei suostu, koska pitää sitä turhana. Ahdistus ja jopa fyysinen kipu on itselläni suuri. Rakastan häntä todella paljon ja suoraan sanoen tulevaisuus ja mahdollinen yksinäisyys pelottaa aivan helvetisti, koska olen koko aikuisikäni ollut saman naisen kanssa aviossa.
Onkohan tässä mitään toivoa enää, lähinnä siinä, jos muutetaan erilleen, niin onko oikeasti tapauksia, joissa se yksinolo ei olekaan niin hyvää ja palataan yhteen esim. kuukauden-parin erillään asumisen jälkeen?
Nyt ollaan tilanteessa, jossa lähden viikoksi pois kotoa, jotta hän saa olla itsekseen omien ajatuksiensa ja tunteidensa kanssa. Minua todella pelottaa tulla takaisin, koska pelkään, että hän joko ei ole enää kotona, kun palaan tai sitten hän on tehnyt päätöksen poismuutosta ja ilmoittaa sen minulle, kun tulen takaisin. Uskon mahdollisen poismuuton olevan sitten jo askel itsenäisyyteen, kun puoliso ei ole enää arjessa mukana, ei häntä tarvitse ajatella. En tiedä mikä meni oikeasti vikaan ja missä, paljon on yritetty puhua, mutta tunteemme ovat jotenkin totaalisen solmussa. Nyt arkisten, toista huomioivien asioiden tekeminen tuntuu molemmista jostain syystä mahdottomalta vaikka teemmekin asioita muuten yhdessä (ruoan laitto, ulkoilu, nukkuminen, saunominen jne). On edelleen hyvä päiviä ja huonoja epätoivoisia päiviä. Vaimoni sanoo, että rakastaa minua, mutta ei oikein tiedä millä tasolla. Seksiäkin on vielä ollut, mutta harvemmin kuin aiemmin ja sekin tuntuu molemmista jo vähän oudolta. Parisuhdeneuvontaan vaimoni ei suostu, koska pitää sitä turhana. Ahdistus ja jopa fyysinen kipu on itselläni suuri. Rakastan häntä todella paljon ja suoraan sanoen tulevaisuus ja mahdollinen yksinäisyys pelottaa aivan helvetisti, koska olen koko aikuisikäni ollut saman naisen kanssa aviossa.
Onkohan tässä mitään toivoa enää, lähinnä siinä, jos muutetaan erilleen, niin onko oikeasti tapauksia, joissa se yksinolo ei olekaan niin hyvää ja palataan yhteen esim. kuukauden-parin erillään asumisen jälkeen?
Vastaukset 63
Vanhimmat
Tekstistäsi ei ap selviä mitkä ovat avioliittonne kompastuskivet, mutta ymmärrän toisaalta tuon, että joissakin tapauksissa toisesta erillään olo on tarpeen ja voi jopa pelastaa liittonne. Toki liittonne voi päättyä, mutta se voisi päättyä ilman erillään oloa ja joissakin tapauksissa jopa varmemmin sillä tavalla. Eli vaikka pelottaa niin kannattaa miettiä se mahdollisuutena, joka voi pelastaa liittonne.
Pariterapiaa sen sijaan suosittelen lämpimästi. Itse olen käynyt/käyn terapiassa yksin ja yhdessä kumppanin kanssa. Vaikka suhteemme näyttää päättyvän eroon niin ainakin minua helpottaa se (vaikka välillä tunsin erittäin suurta vihaa kumppania kohtaan), että ainakin ollaan yritetty ja siitä voi sitten jatkaa kohti uusia tuulia.
Tuo aloittajan tapaus missä pitäisikin tulla kaksistaan toimeen sen puolison kanssa, lasten kasvettua ja muutettua pois on hyvin tyypillinen risteys-ja eropiste. On voitu vieraantua toisesta, kasvettu erilleen ja lisäksi kannattaa muistaa, että se elämä jo lapsiperheessä on voinut olla epätyydyttävää, silloin vain kaikki energia on mennyt arjesta selviytymiseen ja sitten kun aikaa onkin muuhun ehditään puuttua epäkohtiin (jotka olisi toki pitänyt korjata jo aiemmin, muttei jaksettu) tai huomataan, että ollaan ihan eri aalloilla. Mutta se on elämää ja kun elämää on vielä jäljellä niin siitä voi tehdä uudenlaisen joko jatkaen liitossa tai eroten.
Toivotan sinulle ap ratkaisua, joka loppupeleissä on se paras.
Entä jos menisit itse terapiaan ja mahdollisimman pian? Myöhemmin voi vaimosikin suostua terapiaan lähtemään, kävi miten kävi. Saisit purettua ajatuksia ja tunteitasi, koska olet shokissa. Yksityiseltä terapia-ajan voi kriisitilanteessa saada nopeastikin.
Kaikkea hyvää toivoen.
Tuosta pisti silmään ennen kaikkea sinun pelkosi. Mitäpä jos menisit asiantuntijan pakeille kertomaan tilanteesta, peloistasi, kaikesta? Vaikka saisit houkuteltua vaimosi pariterapiaankin, sinun olisi hyvä puhua omista peloistasi ihan kahden kesken.
Kiitos kannustuksesta. Pitää varata aika terapiaan oman mielenrauhan vuoksi. Olen sitä jo miettinyt ja tämä vahvisti päätöksen.
Hei nimimerkki, Veteraani_21
Ikävässä tilanteessa olet huolesi kanssa, kun rakastat vaimoasi ja pelkäät mahdollista eroa. Olet ehkä jo kysellytkin sitä terapiaa itsellesi. Minä myös kannustaisin sinua perheneuvontaan tms jonkun ulkopuolisen juttusille, siitä on varmasti hyötyä. Saat uusia näkökulmia asioihin. Kun sinä käyttäydyt toisin, se vaikuttaa ilman muuta parisuhteeseennekin. Avioliitossa on monenlaisia vaiheita, teillä nyt tällainen, joka voi olla ohimenevä, toivottavasti. On hyvin mahdollista, että puoliso tulee mukaan jossain vaiheessa, kuultuaan sinun käyvän keskusteluissa, joista on ainakin sinulle apua, käy teidän yhteiselämänne miten tahansa. Jokainen kriisi on myös mahdollisuus. Luota siihen, että parempia päiviä ja aikoja on edessä.
Kaikkea hyvää sinulle ja teille,
Pirkko-pappi
Toiseen ihmiseen ei kannata paljoa luottaa. Ihminen pettää aina. Oma vanha akkani tuli hulluksi nelikymppisenä ja pilasi elämänsä. Yritti pilata minunkin elämäni mutta koska en ole koskaan välittänyt kenestäkään paitsi pikkupojastani niin akan yritykset menivät pieleen. No, nyt akka ryytyy omaan typeryyteensä. Ei kannata kiintyä keneenkään.
Silkkaa pelkuruutta tuollainen "ei pidä luottaa" "ei kannata kiintyä". Kyllä kannattaa luottaa ja kiintyä. Ellei enää luota, on vain uskallettava päästää irti, luopua. Sama kiintymyksen suhteen.
itse666:lle
Jos mies tietää ja tuntee, ettei pysty eikä kykynne parisuhteeseen, kannattaa pysyä kaukana naisista. Sillä tavoin ei anna turhia lupauksia eikä särje kenenkään sydäntä. Säästyy moni ihminen turhalta tuskalta. Eikä pilaa ja myrkytä kenenkään elämää. Siinähän 666 riutuu omassa yksinäisessä ja synkässä elämässään, jos sitä nyt edes elämäksi voi sanoa. Tulet olemaan todella sairas ja yksinäinen vanhus.
:)))lienetkö exäni???
Akat tulee nelikymppisenä hulluiksi. Varsinkin jos omat lapset on saatu isoiksi. Ne etsii jotain menetettyä nuoruutta ja pelkäävät olevansa vanhoja mummoja. Pääkoppa sekoaa, ja pienien vaikeuksien jälkeen luetaan naistenlehtiä ja lähetään hakemaan vierasta houkutusta, vaikka kotona saattaa olla vielä ihan hyvä varmakäyntinen tuttu aviomies.
Eikös vaan ole aika outoa, suurimmat ongelmat mitä itsellä on, ovat salaisimpia. Jos et mene terapiaan ja sinulla on luottoystäviä, puhu heille, niin mittakaava elämään realisoituu. On outoa, kun ihmisellä on hätä, ei löydy empatiaa. Elämähän on rankka peli , missä me kaikki olemme näyttelijöitä. Vaan onko hyviä kuulijoita? Mieli haluaa rauhan ja tasapainon ja huono parisuhde pahimmillaan repii kaiken rikki.
Jaa en minä ainakaan näyttele mitään enkä odota muiden olevan hiljaisina kuulijayleisönä.
Olen itse ollut pitkässä parisuhteessa jättävä osapuoli. Jätin mieheni ja myönnän, että fiilikset olivat todella sekavat. Meillä ongelmana oli:
- läheisyys puuttui. Hellyttä ei enää ollut
- seksi oli miehen puolelta itsekästä eikä minua huomioitu
- koin että en saanut mieheltä enää arvostusta viime vuosina
- mies arvosteli tekemisiäni mutta ei kehunut koskaan
- koin itseni kodinkoneeksi ja lastenhoitajaksi mutta en enää vaimoksi
- koin että suunta oli koko ajan vain huonompaan eikä toivoa paremmasta ollut
- mies ei kuunnellut minua
- jos olimme samaa mieltä asioista kaikki oli OK mutta mies jyräsi mielipiteellään minut jos hän haluaisi jotain. Emme riidelleet vaan annoin periksi
Minä en siis saanut ääntäni kuuluville. Jouduin tekemään paljon asioita saamatta oikein mitään. Se kasvatti katkeruutta vuosien varrella. Lopulta kaikki räjähti käsiin ja tulin tulokseen että haluan erota koska tämä ei tästä muuksi muutu.
Kävimme ensiksi kumpikin työterveyshuollossa psykologin juttusilla, sillä monessa työpaikassa pääsee yhden kerran erikoislääkärin vastaanotolle firman piikkiin. Lopulta totesimme että olemme vuosikaudet uhranneet rahaa materiaan (omistusasunto, velaton auto jne), mutta emme oikeasti omaan hyvinvointiimme. Ajattelin myös niin että vaikka suhde päätyisi eroon niin ainakin saisimme käsiteltyä asiamme niin ettei jää mitään jossiteltavaa. Menimme siis psykiatrin juttusille, joka oli erikoistunut parisuhdeasioihin. Saimme paljon apua ja käytännön vinkkejä siihen miten parisuhdetta voi parantaa.
Valitettavasti päädyimme kuitenkin eroon. Kummallakin oli henkisesti raskas työ, lapset oli pieniä ja sen arkielämän pyöritys (työ, lapset, lasten harrastukset, kotityöt) oli niin kuluttavaa, että voimia ei riittänyt siihen, että olisimme päässeet suhdekuopasta ylös. Ehkä myös itse olin niin henkisesti loppu, että halusin nopeaa ratkaisua. Jälkikäteen ajateltuna meidän olisi pitänyt jatkaa parisuhdeterapiaa ja antaa enemmän aikaa suhteelle. Nyt yritin itse saada suhteen toimimaan 2-3 kuukaudessa, vaikka oikeasti olisi pitänyt antaa suhteen parantumiselle aikaa 1-2 vuotta!!!
Jälkikäteen olen joskus ajatellut, että meillä oli tosi hyvä suhde mutta etäännyimme toisistamme. Minun olisi pitänyt olla vaativampi ja miehen olisi pitänyt olla herkempi kuuntelemaan minua. Suhde on kuitenkin ohi ja olen tyytynyt tilanteeseen. Olen kuitenkin ottanut opiksi ja myöhemmissä suhteissa puhunut heti asioista jos ne hiertävät minua. Valitettavasti en vain ole onnistunut itse löytämään kilttiä ja kunnollista miestä jolla olisi vastaavantyyppiset arvot kuin minulla. Itse olen jo alistunut siihen että elän loppuikäni yksin.
Toivotan teille malttia. Älkää tehkö hätiköityjä ratkaisuja. Minäkin kannatan sitä, että mene itse terapiaan ja juttele siitä vaimollesi. Ehkä saat hänet houkuteltua mukaan vaikka vain yhdeksi kerraksi, sillä parisuhdehan on kompromissien tekemistä kummankin taholta. Riitely menee helposti inttämiseksi ja itse ainakin koin hirveän hyvänä asiana sen, että terapeutti ei antanut tilanteen kehittyä niin pitkälle että olisimme alkaneet riidellä. Saimme oikeasti asioita selväksi ja kumpikin sai äänensä kuuluville.
Hyvin kuvailtu eronnutJayksin, mutta haluaisin lohduttaa sinua yhdessä asiassa. Ei se erosi välttämättä olisi estynyt, vaikka olisit siellä terapiassa käynyt 1-2 vuotta, toki olisi voinut siten saada sielullesi paremman rauhan ja varmuuden ettei asiat toimi tai sitten et. Mutta omassa tapauksessa terapiassa käyty lähes vuosi, ei merkkejä muutoksesta ja helpotuksestakin pakko oli laittaa takaraja tälle touhulle. Kannattaa nimittäin muistaa, että jo peliä eron ajattelu on hirmu stressaava ja pitkittyessään vie valtavan määrän hyvinvointia ja voimavaroja. Pitkän terapian ajattelin kuluttuvan itseäni ja syövän elämääni, mutta oikeastaan se on kehittänyt näkemistäni. Valtavan vihan ja raivonkin jälkeen olen vähitellen oppinut huomaamaan että toinen ei välttämättä tahallaan toimi negatiivisesti ja väärin vaan ei vaan pysty toimimaan toisin ja satuttamatta ja uskon, että toinenkin ymmärtää minun kantani miksei homma toimi. Mutta itse en tietenkään elämääni voi uhrata toisen edestä, oman terveyteni ja hyvinvointini edestä. Kyllähän se tietysti välillä harmittaa enemmän ja välillä vähemmän ettei terapia meillä auttanut, sillä tiettävästi
väsyi suurimmalla osalla pareista se auttaa. Mutta terapia toisaalta auttoi minua pois itseni syyllistämisestä erosta.
Kehottaisin kaikkia pikkulasten vanhempia hakemaan apua ajoissa eikä ainakaan vähättelemään ongelmia. Ja miehet lähtekää ajoissa terapiaan, kun asioille vielä jotakin voi tehdä. Se mitä meillekin sanottiin, että pikkulapsiaika nyt vaan on raskasta, mutta menee ohi, mutta sitten kun pahaolo vaan jatkuu vuodesta toiseen. Luottamus menee (meillä näitäkin ongelmia), silmät vaan suljetaan, tunteet turrutetaan ja mennään itku kurkussa eteenpäin. No, joi. Olkaa joku fiksumpia ja muistakaa myös se, että kaikista miehistä ei ole kunnon isiksi ihan niinkuin ei kaikista naisistakaan. Tätä nyt vaan ei näe ennen lasten syntymää.
Hei, minäkin erosin noista samoista syistä yli kahdenkymmenen vuoden liiton jälkeen.
Joskus kävimme perheneuvolassakin, mutta kuilu vaan leveni vuosien myötä. Lapset kasvoivat aikuisiksi ja jäin yksinäisyyteen.
Kipeää ero teki , mutta jos olisin jäänyt, olisi osani ollut se itsestäänselvyys loppuelämäni.
Vuosi meni kipuillessa. Kävin kaikki mahdolliset tunteet läpi vihasta suruun ja ikävään ja katkeruuteen. Kasvamisen paikka.
Piti vain tehdä se päätös, ei ole hyvä jos suhteessa on paha olla.
Nyt erosta on kolmisen vuotta ja elossa ollaan. Tänä päivänä pystyn jo toivomaan exällenikin hyviä asioita. Olen rakentanut itselleni uuden elämän ja ottanut opikseni siitä edellisestä . Kaikkea hyvää tämän lukijoille!!
Jos lapset pieniä, kannattaa sopia ja jatkaa.Eri juttu jos alkoholismia tai väkivaltaa.
Kun lapset maailmalla,sitten voi ihan hyvin erota jos ei Onnista.
En juo, kuin seurusteluksi enkä ole koskaan lyönyt vaimoani. Olen myös joka ikinen päivä huomioinut häntä jotenkin pienesti (sipaisu ohimennen, suukko niskaan, silittely jne.) kuten hänkin minua.
Meillä mieheni kanssa on ihan samanlainen suhde, mutta hieman pidempi. Sanoisin sinulle, että teillä on ollut ihan hyvä avioliitto ja mielestäni voit luottaa siihen, ettei puolisosikaan halua sitä rikkoa. En usko hänellä olevan siihen mitään järjellistä syytä. Lasten lähdettyä kotoa, hänelle on tullut vain jokin hetkellinen turhautumisen vaihe, joka saa hänet etsimään siitä ulospääsyä. Saatuamme lapset aikuisiksi ja jäätyämme kahden. Tälläisiä ajatuksia tuli myös itselleni.
Alkoi miettimään ja selvittämään itselleen millä tasolla ja mitä tuntee toista kohtaan. Onko meillä enää syytä jatkaa yhdessä. Lasten muutettua kotoa pois. Vanhempien elämä jotenkin hetkellisesti töksähtää ja pysähtyy kuin seinään.
Tarvitaan uusi suunta ja jotain tilalle, ettei turhaudu.
Tälläiset vaiheet on aina tunteisiin sidoksissa ja tunteitahan tulee ja menee.
Jonakin päivänä tuntuu pahalle ja taas seuraavana hyvälle. Tunteethan ei aina ole pysyviä.
Niiden varassa ei kannata kuitenkaan alkaa tekemään isoja päätöksiä. Esim.erota.
Olisi iso virhe lopettaa noin pitkä ja mukavasti sujunut avioliitto.
Nykyään on harvinaista, että suhteet pysyvät noin kauan kasassa.
Teillä on siis jotain harvinaista ja arvokasta, vaalikaa sitä.
Älkää vaan antako nyt maailman tuulien kaataa sitä.
Toivon, että te löydätte tyhjään pesäänne yhdessä jotain uutta täytettä, kuten mekin löysimme mieheni kanssa. Me mm.reissailemme paljon. Meillä on nykyään ihan seesteistä ja mukavaa. Uskomme, että lapsistammekin tuntuu paremmalta ja turvalliselta tulla käymään kotona, kun siellä on edelleen molemmat vanhemmat. Viimeksi jouluaattona huomasimme tämän, sillä tavalla, että liikutuimme molemmat lähes kyyneliin. Olemme edelleen ehjä perhe, vaikka lapset asuvatkin muualla.
Iän ja pitkän avioliiton myötä molempien terveyskin on alkanut reistailemaan. Olemme huomanneet, että tällöin, jos koskaan toisesta on paljon tukea, apua ja lohtua. Ei elämä aina ole onnelaa, ei edes pitkässä suhteessa.
Mutta kaikesta huomaa, että meidät on tarkoitettu toisillemme ja tämän tien kuljemme yhdessä loppuun asti. Kunnes kuolema meidät erottaa ja sitä päiväähän ei kukaan tiedä, sehän aina katso edes ikää. Koskaan ei tiedä koska se erottaa armotta sellaisetkin parit, joka haluaisivat pysyä kauemmin yhdessä.
Toivotan koko sydämestäni teille ja liitollenne onnea ja kestävyyttä.
Kiitos kannustuksesta. Tämä tuska vaan repii mua hajalle, jotain lähtee pois sielusta ja ruumiista, tulevaisuus ratkeaa viikon sisällä. En toivo tällaista kenellekään.
Te olette olleet yli 20 vuotta naimisissa ja tilanne ratkeaa viikon sisällä. Itse ainakin osaisin tehdä naisena päätöksen kommenttiesi mukaan.
Kerro tuskasta vaimollesi. Ei hän voi olla niin julma, ettei osaisi katsoa asiaa sinunkin kannaltasi.
No onpa sinullakin tilanne. Mutta elämä on.
Minua alkoi mietityttää pari kohtaa, esim. tämä:
"ne riidat joita on vuosien aikaan käyty ovatkin jääneet pinnan alle kytemään."
Onko mitään tarkempaa tietoa mitä nämä kytemään jääneet riidat koskevat? Eikö niitä voisi nyt selvittää ja sopia, perusteellisesti?
"Nyt ollaan tilanteessa, jossa lähden viikoksi pois kotoa, jotta hän saa olla itsekseen omien ajatuksiensa ja tunteidensa kanssa. Minua todella pelottaa tulla takaisin, koska pelkään, että hän joko ei ole enää kotona, kun palaan tai sitten hän on tehnyt päätöksen poismuutosta ja ilmoittaa sen minulle, kun tulen takaisin. "
Tämä oli aika erikoista. Etkö yhtään laittanut hanttiin? Miksi vaimon piti juuri kotona olla yksin ajatustensa kanssa, ja vielä viikko? Vielä erikoisempaa olisi muuttaa pois tuona aikana. Lappu pöydälle "heippa, nyt lähden", ja sitten menoksi. Minusta kuule nyt tuntuu siltä, että vaimo on jo tehnyt ratkaisunsa erosta, muttei tohdi sitä sinulle sanoa, koska niin karmeasti pelkäät eroa. Mieti, jos tilanne olisi toisinpäin. Mikäli se olisitkin sinä, joka haluaisit eroa - miten kertoisit siitä vaimollesi, joka ei missään tapauksessa haluaisi erota, ja jolle ero olisi helvetti.
Onhan se mahdollista, että vaimosi tuleekin "järkiinsä" ja haluaa jatkaa liittoanne, mutta voi olla niinkin, että hän onkin se, jolla on jonkinlainen viidenkympin villitys ja halua kokea vielä jotain samanlaista kuin nuorena, uudestaan nyt kun lapset eivät ole enää jaloissa. Ehkä sinä olet se "kiltimpi" osapuoli, joka jatkaisi tyytyväisenä hamaan tulevaisuuteen asti, mutta vaimo elääkin sisimmissään uutta nuoruutta...? Toivon ettei niin ole, sinun puolestasi. Toivoin, että oma mieheni olisi rakastanut minua kuten sinä vaimoasi ja olisi halunnut tehdä noita tavallisia "arkihelliä" asioita kuten käydä kanssani saunassa. Yli 20 vuotta toivoin häneltä saavani kosketuksia ja arkista huomiota, mutta olin hänelle vain takataskussa oleva luottokortti, talonmies, pyykkäri...edes juttelu kanssani ei huvittanut häntä kun en ollut kuulemma riittävän fiksu. Olin riippuvainen, elin toivossa paremmasta ja nyt olen ehkäpä lievästi masentunut, kun viimeinenkin toivonkipinä paremmasta on mennyt. Erosta on reilu vuosi enkä jaksa olla muista miehista kiinnostunut tippaakaan. Sinulla on sentään ollut hyvä liitto eli jos se nyt sattuisi päättymään, uskon että pötkit pitkälle hyvillä muistoilla yhteisistä ajoista! Jos vaimosi on muuttunut niin että haluaa jotain muuta vielä elämässään kokea, sekin lienee vain hänelle suotava, kerran täällä eletään kaikki...Lähde lomalle luottaen itseesi, pärjäät kyllä kävi miten kävi. Halaus ja rutistus, voimia Sinulle, ilmeisen hieno mies!
JOS aloittaja RAKASTAA ihan oikeasti vaimoaan !!!! Niin aviomies toivoo vaimolle onnellisuutta UUDESSA elämässä . Aloittaja kuvastaa vain itserakkauttaan .
Ajattelen samoin.Eihän me omisteta ketään muuta kuin itsemme,eikä meidän tehtävä ole kahlita toista elämään elämää,jota toinen ei halua.Jokaisella pitäisi olla vapaus valita,oma tiensä.Tuntuu jotensakkin oudolta,että ihmiset tyytyy elämään,huonoakin suhdetta,2000-luvullakin vielä.Koirakin lehtien mukaan usein tärkeämpi kuin oma puoliso.Surullista,molempien näkökulmasta,sekä estäjän että estettävän.
Valitettavan moni toimii noin kuin itserakkauttako sanoo. Itse ajattelisin, että jos kumppani haluaisi erota ainakin jos asioita on ymmärretty ja käyty läpi niin helpottaisin ja osallistuisin eron toteuttamiseen, mutta tietysti toiselta puolelta on helppo näin sanoa. Silti tuollainen ei ole rakkautta vaan itserakkautta, mutta eivätköhän miehet ole sellaisia. Tuntuu ihan normaalilta toiminnalta miehiltä. Lisäksi jo aiemmin ihmettelin, että jos sitten ei halua eroa niin miksi ei sitten ihan tosissaan yritä estää sitä ts. yrittää hurmata kumppaninsa uudelleen ja toimia ja korjata niitä virheitä, näin ainakin naiset toimisi. Itse en kyllä pahemmin usko rakkauteen ym. elämä on paljon helpompaa laimeampana ja mihin avioliittoa oikeastaan nykypäivänä enää tarvitaan. Suurin osa eroaa, kiltit jyrätään ja osa heistäkin ennen pitkää tajuaa erota. Oikeastaan tuolla lehdistössä viime aikoina kohua herättänyt keskustelu, jossa avioliitosta on tullut markkinatalouden tuote ja kumppani on vaihdettavissa oleva tavara pitää oikeastaan paikkansa. Muistaa täytyy tietysti, että varsinkin lapsiperheissä ero on hintava, ehkä joku ei eroa sen vuoksi. Hohhoijaa, parempi kun luovuttaisiin koko avioliitosta. Ai niin, hienot bileet jäisi pitämättä ja sauva(sekoitin) saamatta.
"Suhteemme on ollut hyvä, läheinen ja lämmin." Lainaan tätä lausetta tähän aloittajan kirjoituksesta. Ilmeisesti vaimo ei sitten ole kokenut suhdettanne näin, ainakaan viime kuukausina, viime vuosina? Tuntuu metkalta, että hyvässä suhteessa oltaisiin eron partaalla. Tässä voi olla vaimon omaa ikäkriisiä, joka laittaa joka asian solmuun. Terapeutin pakeille olisi hyvä mennä, mutta eihän toista väkisin sinne saa. Jos ei oman itsensä kanssa ole hyvä olla, ei silloin parisuhteessakaan onnen hetkiä koeta.
Toivotaan, että vaimo nyt ymmärtäisi ammattiavun tärkeyden ja sitä kautta vyyhti alkaisi purkautua. Keskenänne voi olla sitä vaikea avata.
Hienoa, että ihmiset ovat antaneet sinulle hyviä vastauksia. Sun tilanne ei todellakaan näytä kovin hyvältä, mutta toivoa on. Nyt sinulta vaaditaan ennenkaikkea kärsivällisyyttä. Voisit antaa vaimosi lukea kirjoituksesi sekä kommentit. Voisit lisäksi pitää omaa päiväkirjaa, johon kirjoittaisit ajatuksesi vain itseäsi varten. Näitä myöhemmin lukiessasi huomaisit mihin suuntaan asiat ja aatoksia ovat menneet.
Voimia ja kärsivällisyyttä sinulle toivotan.
Menin poissaollessani todella syvälle itseeni ja mistä kaikki johtuu. Tunnistin, että olen omaa alemmuudentuntoisuuttani käyttäytynyt mustasukkaisesti vaimoani kohtaan. Tosin vain sanoilla, mutta ne satuttavat vaikka ei toista vähättele eikä hauku. Pikkuilkeät huomautukset ja turhat epäilyt aiheuttavat todella pahaa mieltä ja luovat toiselle ihan kamalan rajoittuneisuuden tunteen. Päätin, että en enää koskaan loukkaa häntä mitenkään ja aion muuttua, sekä hänen, että itseni takia. Tulin kotiin, vietettiin alun etäisyyden jälkeen ihan kiva viikonloppu. Käytiin syömässä, kaupassa, juteltiin. Nukuttiin yhdessä lähekkäin. Saunottiin, katottiin telkkaria, tehtiin lumitöitä ja tehtiin ruokaa yhdessä, ei riidelty. Sitten eilen käytiin yhdessä ostamassa hänelle ruokaa, pakattiin yhdessä vaatteita ja tavaroita vähäinen määrä ja vein hänet sukulaisen omistamaan vuokra-asuntoon. Laiteltiin tavaroita paikalleen, syötiin yhdessä iltapalaa, itkettiin molemmat ja hän jäi sinne ja minä lähdin kotiimme. Lähtiessäni itkimme molemmat ja hän sanoi rakastavansa minua paljon, kuten minä häntä. Hänkin sanoi, että toivoo, että tulee vielä kotiin. Pääni ei jotenkin nyt vaan tajua tilannetta. Juuri, kun saimme pienenpienen yhteyden hän kuitekin alkoi miettimään lähteekö vaiko ei. Sanoin, että en edes yritä kääntää hänen mieltään, koska silloin yrittäisin taas jotenkin määrätä tilannetta, sitä en halua. Hän lähti , mutta hän tarvitsee sitä omaa rauhaa juuri nyt eikä välttämättä usko, että pystyn muuttumaan. Olkoon tämän hyväksyminen ja kanssaeläminen ensimmäinen muutokseni askel. Itse uskon, että muutun, koska olen nyt vasta tunnistanut mistä kaikki johtuu. En koskaan aiemmin. Ja aiemmin luulin, että riidellyt riidat jotka on sovittu on myös unohdettu. Ehkä, mutta ei anteeksi annettu. Olen kaiken tämän avoimesti tunnustanut anopille, äidilleni, isälleni, veljilleni ja ennenkaikkea vaimolleni. Toivon, että vaimoni uskoo, että pystyn muuttumaan, toivottavasti se ei ole liian myöhäistä. Toivon, että emme vieraannu taas, kuten kävi jo lievästi tuon 8 päivän aikana, koska molemminpuolin on rakkautta jäljellä ja paljon. En tiedä kauanko hän siellä meinaa aikaa viettää, mutta sanoin hänelle, että olen avosylin vastassa ja haen hänet kotiin milloin vain. Tässä ei ole voittajaa eikä häviäjää. Hän on pyytänyt minua käymään luonaan ja sanonut, että voin tulla milloin vain eikä tarvitse edes etukäteen ilmoitella. Voitte uskoa, että yöt menee valvoessa ja päivät sumussa. Kahden ihmisen välinen rakkaussuhde on maailman ihanin ja vaikein asia. Olen siis edelleen epätietoinen mitä tulee tapahtumaan ja vain aika kertoo sen. En vain tiedä kauanko on järkevää odottaa ja kestääkö sitä kummankaan terveys?
Mielestäni ihminen pystyy muuttumaan, mutta ensin pitää tajuta mitä on tehnyt väärin, tunnustaa se itselleen ja avoimesti muille ja pakottaa itsensä muutokseen. Kiitos kommenteista, mielipiteistä ja kannustuksesta.
Aikamoisen sadun aloittaja sitten sepitteli. Huomaa useastakin kohdasta, että hän ei ole edes pitkässä parisuhteessa kenenkään kanssa ollut eikä pitkässä parisuhteessa vieraannuta toisesta 8 päivässä. Eikä sinun ymmärryksesi varmastikaan syty hetkessä kuin lamppu pimeässä yössä ja asiat korjaannu noin vain. Hohhotihoijaa, pikkasen parempia trolleja kiitos.
Sydäntä vihloi lukea koskettava kirjoituksesi. Toivon sinulle voimia jo vahvuutta olla eleelläkään panostamatta puolisoasi kotiin, sillä se on ainoa mahdollisuus saada hänet palaamaan. Tiedän miten raastavaa hetkiä käyt läpi. Saman helvetin jouduin käymään itsekin. Mieheni lähti kakkosen matkaan.Koko perheenne puolesta toivon toisin. Voimia!
Onhan sinulla oikeus mielipiteeseesi ja kyynisyyteesi. Takana minulla kuitenkin 25 vuotta avioliittoa eli eiköhän se luokitella pitkäksi parisuhteeksi? Jokainen kokee jossain kohden elämäänsä katumusta sanomisistaan ja tekemisistään itse koin sen ikäväkseni vasta nyt, toivottavasti en liian myöhään.
Taitaa olla ikuisuusaihe se että voiko ihminen oikeasti muuttua. Vai onko niin, että ensihuuman jälkeen palataan taas siihen vanhaan muottiin. Itse ajattelen, että ihmisen perusluonne ei muutu. Itsekkäästä, kylmästä tyypistä ei kuoriudu toista huomioonottavaa ja lämmintä ihmistä. Toki ikä ja elämä opettaa ja voi loiventaa luonnetta, mutta iän myötä voi myös huonot ominaisuudet kärjistyä entisestään.
On hienoa, että pystyy katsomaan peiliin ja myöntämään, että korjattavaa on omissa toimintatavoissa. Suhde on silti kahden kauppa. Ei auta pelkästään jos toinen kokee "herätyksen" ja haluaa parantua vaan siinä on toisen kyettävä luottamaan ja aloittamaan puhtaalta pöydältä. Että ei sitten joka mutkassa muistella vanhoja huonoja asioita ääneen.
Voi kuoriutua, mutta siihen valitettavasti yleensä tarvitaan se ero. Minusta suurin ongelma on ehkä puhumattomuus tai se, että jos nainen asioista puhuu niin mies ei ota tosissaan. Itse ainakin toimin niin, että yritän aikani selvittää asiaa, en jaksa hakata päätäni seinään, en viitsi enää jauhaa, ja vaikka asiasta ei puhutakaan niin asia ja ongelma ei ole ratkennut, päinvastoin se jäytää hiljalleen kunnes bang tulee se viimeinen niitti ja voidaan olla niin kaukana, että ero jää ainoaksi mahdollisuudeksi. Eli suuri ongelma monella varmaan on, että mies ei ota asioita tosissaan ja tämä voi johtua ihmisen luonnollisesta taipumuksesta pyrkiä sulkemaan mielestään epämiellyttäviä asioita. Mutta, jos asioita ei hoideta niin ne paisuu ja paisuu. Näiden asioiden lisäksi suhteessa voi olla monenmoisia muitekin ongelmia.
Olet täysin oikeassa eli se on juuri se asian ydin, uskooko ja luottaako toinen osapuoli muutokseen ja pystyykö hän mukautumaan uudenlaiseen tilanteeseen, jossa parisuhteen rakentaminen aloitetaan uudelleen, jos ei nyt kokonaan alkutekijöistä, mutta tietyiltä osin alusta. Se verran voin sanoa, että en todellakaan ole itsekäs ja kylmä, vaan päinvastoin ja ehkäpä juurikin se liika toisista huolehtiminen ja oman perheen ja parisuhteen liika suojeleminen johti niihin asioihin, joiden takia olemme nyt tässä tilanteessa.
Neuvoisin sinua ap pitkän liittosi vuoksi uskomaan, mutta ei useita kertoja ja liian kauan. Oma oloni on pitkälti höynäytetty, sillä uskoin ja uskoin kerta toisen jälkeen. Tietyllä tavalla uskon, että hänkin uskoi näin toimivansa. Mutta oikeasti melko turha miettiä miksi ei sitten toiminut. Luottamus murenee kerta kerran jälkeen ja melko vaikea sitä on parsia useiden pettymysten ja lupausten jälkeen. Miksi tämä kerta lupauksessa olisi erilainen kuin se edellinen kerta? Pitkässä suhteessa tuo uudelleen, täysin nollasta aloittaminen on siinäkin mielessä vaikeaa, että sinä tunnet jo toisen viat ja puutteetkin liian hyvin, lisäksi sinulla ei välttämättä ole enää niitä voimaannuttavia rakkauden tunteita jäljellä toista ihmistä kohtaan. Lyhyt tai tuore suhde ja sen korjaaminen on tässä mielessä jopa helpompaa, jos tahtoa löytyy.
"Itsekkäästä, kylmästä tyypistä ei kuoriudu toista huomioonottavaa ja lämmintä ihmistä. "
Aika rankan mustavalkoisesti sanottu. Sitä paitsi kuka menee kimppaan tuollaisen tyypin kanssa? En minä ainakaan. Yli 10 vuotta meni exän kanssa ihan jees. Sitten tapahtui kaikenlaista, tai yhä enemmän ja enemmän. Ex muuttui, ihan vastakohdakseen. Jos muutos on näin päin mahdollista, ihan oikeasti on myös toisinpäin. Riippuu vaan niin tyypistä.
Kukaan ei ole pelkästään kylmä ja itsekäs. Taustalla moiseen käytökseen on aina erilaisia tunne-elämän häiriöitä, joista puolestaan voi halutessaan päästä eroon. Kehittyä, kuten sanotaan. Tai palata takaisin tasapainoisempaan tilaan, jossa oli esim. suhteen alussa.
Itse samassa tilanteessa...joskin aikajänne avoliitossa tuplasti eli 40v....ja pian yksi
Olen samaa mieltä kanssasi Peace-66: Vaimo on tehnyt jo ratkaisunsa ja hänellä on luultavasti toinen.
Kiinnitin myös huomiota, että MIES muuttaa pois kotoa, vaikka vaimo tässä venkuloi.
Minulla on sellainen tunne, että mies on tässä parisuhteessa häntää heiluttava koira, joka ei naisesta ole yhtään jännittävä.
Parasta kun ei ala mielistellä, joillakin on tapana testata toista koko ajan, ja nauttivat,miten juoksee perässä?
Minä en pettäjää takas ottanut, jos niin tyhmä et ei kunnioita toista saa mennäkin.
Ei eron jälkeen ketään takaisin otetakaan, itse en pitkän suhteen päättymisen jälkeen koskaan lähtisi samaan rumbaan takaisin. Mutta yksinparempiolla tekstissä huomiota kiinnitti, että pettäjää en takaisin ottaisi, onkohan minulla huono luetun ymmärtäminen kun mistään aloittajan tekstistä en nähnyt mitään pettämiseen liittyvää. Oikeastaan jotkut ihmiset tuntuu eron yhdistävän vain pettämiseen, ilmeisesti ne joiden aivot on pelkästään alapäässä. Joillakin ihmisillä on muutakin elämää kuin pelkkää peiton heiluttamista.
"aloittajan tekstistä en nähnyt mitään pettämiseen liittyvää."
Minä, kuten tuossa muutamat muutkin ovat ns. lukeneet rivien välistä. Itselläni pisti silmään:
" joskin olen itse vaimon mukaan aiheetta hänestä sitä (=pettämistä) vuosien saatossa joskus epäillyt. "
Hyvinkin usein epäilyt johtuvat siitä seikasta, että puoliso pettää/on pettänyt, mutta ei halua sitä myöntää. Ihan normaalia sinänsä. Jopa suotavaan: jos asiat ovat omassa päässä sekaisin, eikä tiedä mitä haluaa, niin turhaa saada puolisoa hermostumaan.
"Seksiäkin on vielä ollut, mutta harvemmin kuin aiemmin ja sekin tuntuu molemmista jo vähän oudolta."
Niinikään seksi ei yleensä lopu vakikumppanin kanssa kuin seinään, vaikka olisi toinen suhde/suhteita. Mutta jotenkin se vaikuttaa vakisuhteeseen; enemmän tai vähemmän, tai toisen mallista seksiä.
" Parisuhdeneuvontaan vaimoni ei suostu, koska pitää sitä turhana. "
Ja tämä oli piste iin päälle. Vaimo on tehnyt ratkaisunsa erosta. Haluaa ja sanoo miettivänsä tunteitansa, koska ap ei halua erota, ja tuntuu olevan aikatavalla riippuvainen vaimostaan.
Suurimmassa osassa eroista on ainakin hetkellisesti joku toinen suhde. Kutsuvat sellaista hienosti "exit-suhteeksi".
No voi helvetti sentään. Olenpa minä ollut typerä, olen eroamassa enkä ole pettänyt puolisoani, vaikka mieli olisi tehnyt monesti. Niin, olen ollut niin typerä, että olen ajatellut hieman toisen tunteita, toisaalta ei hänkään ole pahemmin toiminnallaan ajatellut minun tunteitani ja jättäjänä saan kuitenkin ja olen saanut kaikki ryöpyt niskaan, niin mitäpä sitä enää säästelemään. Tästä lähtee. Ja oikeastaan, koska hän on huijaamisellaan minulta vienyt luottamuksen niin miksi en antaisi ihan samalla mitalla takaisin.
Vastauksena kaikille. Ei ollut toivoa. Vaimo tuli viikonloppuna kotiin ja tänään töiden jälkeen pakkasi ja häipyi ja ilmoitti eroavansa. The end 25 vuotta avioliittoa ja 28 vuotta yhteistä elämää loppui. Muistoksi jäi kaksi aikuista lasta ja valokuvat.
No nyt 3kk jälkeen selvisi tuhansien muiden vastaavien tapausten tavoin. Entinen vaimo olikin rakastunut työkaveriin ja päätti 25 vuoden liiton tuosta noin vain jotta pääsee rakentamaan uutta suhdetta. Niin, että vitun onnellista elämää todella hänelle toivon. Kiitos Stockmann.
Ja teille joiden mielestä olen itsekäs paska, kun olen katkera enkä toivo hänelle onnea, niin suksikaa vit...n!
Luin nyt ensimmäistä kertaa tämän viestiketjun ja arvasin heti aloituksesta, että vaimollasi oli jo uusi mies katsottuna. Harmillista, että olin oikeassa.
Sinulla on kaksi vaihtoehtoa. Toivottaa onnea, päästä asian yli (=antaa anteeksi), tai katkeroitua. Jos valitset katkeroitumisen, valitset väärin. Katkeroitumisesta ei ole sinulle itsellesi muuta kuin haittaa. Katkeruus on omiaan myös työntämään kaikki muutkin ihmiset luotasi.
Jotenkin arvasin. Kirjoitustesi perusteella vaikutat empaattiselta ja vastuuntuntoiselta. Veikkaan, että jatkossa vaimosi on se, joka tulee lopulta menettämään vähintään yhtä paljon. Hullaantumisen jälkeen voi seurata mahalasku ja uusi kumppani osoittautua ehk itsekkääksi ihmistenkäyttäjäksi. Kunnon miehen mahdollisuus löytää uusi rakastava kumppani kasvaa vanhemmissa ikäluokissa, naisten vähenee.
Totta, naisia niinkuin miehiäkin vietit vie jossain vaiheessa lujaa, hullaannutaan ja läheisin ihminen työnnetään mielestä väkisin, vaikka suurempaa syytä ei aina olisikaan. Haaveillaan jostain, jota tuskin on olemassakaan, ja siihen saapuu sitten sopivasti "toiveidentäyttäjä". Joskus mietin auttaisiko, jos heti oireita huomattuaan kumppani sanoisi vaikka "en päästä sua" silti sitomatta ja enempiä kyttäämättä. Kun "kiintymyksen seitit" ovat tarttuneet liikaa, on yleensä myöhäistä, vaikka lankeaja ei aina itsekään ymmärrä mitä on tekemässä.
Joka tapauksessa teko on tyhmä, hölmö ja itsekäs ja sulle toivon voimia ja katsetta eteenpäin, jouti mennäkin.
eteenpäinelävänmieli
Jos ap olisi normaalin empaattinen, hän osaisi asettua tulevan ex-vaimonsa asemaan hiukan paremmin...
Melko usein unohdetaan, ettei ero pitkästä liitosta niin herkkua aina ole eroa haluavallekaan osapuolelle. Jätetyllä osapuolella on varsin usein tapana myös arvostella toisen erohalut, uusi suhde tyhmäksi, hölmöksi ja itsekkääksi. Täysin suotta. Eroa haluavalla on erohaluunsa syynsä. joita kukaan muu ei voi tietää kuin hän itse. Ei sitäkään miten paljon vanha siippa on merkinnyt, joten tämä on lähinnä sinun toiveesi, todellisuudesta se voi olla hyvin kaukana: "vaimosi on se, joka tulee lopulta menettämään vähintään yhtä paljon. ".
Kyseenalaista on myös pitää eronneita miehiä jalustalla "kunnollisina" ja eronneita naisia itsekkäinä hölmöinä :D. Tiedät itsekin, ettei se niin mene. Ihan jokaisessa meissä on omat vahvuudet ja puutteet. Kukaan ei ole täydellinen.
höh vaan... Tarkoitus ei ollut yleistää, vaan kirjoittaa tämän jutun herättämistä ajatuksista. Eroamassa olevat uuden löytäneet miehet osaavat myös :P Minusta hylätyn ei tarvitse yrittää asettua exänsä asemaan, mitä ap juurikin alussa kirjoituksissaan teki etsien selitystä ja syitä itsestään. Saa olla loukkaantunut jos on itse panostanut suhteeseen täysillä. Jokainen on historiansa tuotos ja tarpeet eivät aina kohtaa. Usein ei selityksiä tai puheyhteyttä saa eikä tilannetta voi korjata. Toinen pitää vaan päästää silloin menemään ja arvostaa hänen päätäntävaltaansa omasta elämästään ja itseään lähtemällä eteenpäin. Hyviäkin aikoja ja muistoja on todennäköisesti ollut ja varsinkin lasten kanssa niistä kannattaa pitää kiinni ja heivata muu.
Yksi kysymys nimimerkille "nohöh": Minkälaista empaattisuutta pystyt näkemään aloittajan puolison toiminnassa?
roikkuja
Pari sanaa tuli mieleeni.
Mielestäni ihan aina kannattaa (yrittää) asettua kumppanin asemaan, riippumatta ja roikkumatta siitä onko "hylätty" vai "hylkääjä". Mitä paremmin tuossa onnistuu, sitä paremmin onnistuu ymmärtämään tilannetta, ja sitä parempi se on jokaiselle, eikä suinkaan vähinten itselle! Loukkaantua toki voi (ja joka asiasta), mutta mitä sekään loppu viimein hyödyttää?
Ap:n tarina on jotakuinkin samanlainen kuin kaikki ne muut liitot/tarinat, jossa ollaan kasvettu erilleen toisistaan. Liitto jatkuu tismalleen niin kauan kuin toinen löytää toisen.
Omalla kokemuksellani ajattelen tällä hetkellä näin: Ihmiset ovat luonteeltaan ja temperamentiltaan erilaisia. Jotkut porskuttavat eteenpäin tai jämähtävät kostamaan, jopa valmiina toimimaan jättäjän ja varsinkin tämän ns. uuden vahingoksi keinoja kaihtamatta, vuosienkin ajan. Toiset taas voivat olla niin herkkiä, että masentuvat ja syyttävät itseään kaikesta, vaikka syitä yleensä löytyy sysistä kuin sepistäkin. Sitten on kaikenlaisia siltä väliltä. Osaa (ketään?) ei varmaankaan auta, jos heitä patistaa ymmärtämään kuinka toinen nyt vain katsoi uuden paremmaksi, kun jne. He osaavat tehdä sen kyllä itse, elleivät heti, niin ajan kanssa.
Erosta toipuminen on pitkä prosessi ja noudattanee kriisin käsittelyn vaiheita. Löylyn lisääminen tuoreeltaan vaatimalla ymmärtämään ja olemaan loukkaantumatta on mielestäni jopa pikkuisen sadistista. Sama kuin koulukiusattua vaadittaisiin ymmärtämään kiusaajaa, jolla on ollut niin vaikeaa. Ero on useimmiten surullinen asia, parivaljakko toisistaan tukea saavina voi olla vahvemmilla kuin yksin jäänyt, jolla toki usein on oma tukiverkostonsa. Surutyö on saatava tehdä, vaikka siihen aluksi liittyisi kiukkua ja vihaakin. Elämä jatkuu, vaikka ei sillä hetkellä siltä tuntuisi ja voi myöhemmin yllättää iloisestikin.
"Sama kuin koulukiusattua vaadittaisiin ymmärtämään kiusaajaa, jolla on ollut niin vaikeaa. "
Mielenkiintoinen esimerkki, sillä erittäin moni on sekä kiusaaja että kiusattu. Usein myös jätetty on loukannut aivan tarpeeksi kauan jättäjää, siksi jättäjä haluaa erota, koska ymmärtää, ettei liittoa enää mikään paranna.
Empatia, toisen asemaan asettuminen ei ole ymmärtämiseen pakottamista! Empatia on suurelta osin täysin vapaaehtoista toisen ihmisen näkökulman huomioonottamista ja ymmärtämistä, sosiaalinen taito.
Pitäisi ymmärtää sen verran, ettei ketään, ei edes kumppania, voi pakottaa rakastamaan ja jatkamaan liittoa vastentahtoisesti. Ja aivan yhtäläisesti jättäjällä, vaikka hänellä olisi jo toinen katsottuna, on erossa paljon käsiteltävää.
Käsitän tässä eri henkilöinä ymmärtämiseen pakottajan ja henkilön, jolta odotetaan toisen asemaan asettumista enkä usko, että kiusattu kovinkaan usein on samalla itse kiusaaja, ellei sitten esitä muita hämätäkseen itseään kiusatuksi.
Tietenkään ketään ei saa eikä Suomessa toivottavasti voikaan pakottaa rakastamaan ja jatkamaan liittoa vastentahtoisesti eikä jättäjänkään osa ole helppo. Eroja on myös monenlaisia ja yleistäminen tässäkin tarpeetonta. Toivottavasti sekä jätetyt että jättäjät voivat löytää rauhan ja paremman huomisen.
Mielenkiintoista on tässäkin ketjussa huomata kuinka salasuhteita ja eroja puolustavia on enemmistö! Miksiköhän, vaikka tiedetään se kaikki paha jonka prosessi aiheuttaa monelle henkilölle?
Kertokaa joskus rehellisesti mitä kaikkea koko mylläkkä saa aikaan!
Meistä moni on nähnyt lähipiirissään sen tuskan ja epätoivon. Näissä
salasuhteiden jälkeisissä uusioliitoissa on aluksi sekasotkussa valtavasti. Uusperhe ei ole se kaikista onnistunein perheyhtälö! Uusiovanhemmat ovat alkuhuumassa kuin humalassa koko ajan eivätkä näe omien lastensa tuskaa..
Salasuhteitahan on ihan turha arvostella, etenkään ellei sellaista ole koskaan kokenut. Oikeastaan turha arvostella kenenkään mitään muitakaan suhteita, eikä niistä tiedä juurikaan mitään.
Ihan ydinperheissäkin on valtavasti tuskaa ja epätoivoa. Ihan ilman 3. osapuolia, tai riitelevää anoppia. Monet jatkavat liittoaan hampaat irvessä lasten vuoksi (ja lapset siitäkin eniten kärsivät, jos niikseen tulee) tai koska pelkäävät puolisoaan. Ydinperhekään ei ole se kaikista onnistunein perheyhtälö. Onnistunein perheyhtälö taitaa olla minkä tahansa muotoinen perhe, jolla on laaja tukiverkosto.
Miksi joku yrittäisi pakottaa toista asettumaan jonkun asemaan? Tai edes odottaa? Ihan normaalit empatiataidot AUTTAVAT ihmistä selviytymään elämän karikoissa. Eiks niin?
Juuri niin. Tottakai empatiataitoja tarvitaan, mietityttää vain ovatko ne sisäsyntyisiä vai onko niitä mahdollista oppia ja kehittää. Siihen osaisi ehkä psykologia vastata. Täysin empatiakyvytön ihmisestä voi tulla kai varhaisvuosien vahingollisessa ilmapiirissä, eli lasten kasvulle mahdollisimman suotuisat olosuhteet olisi tärkein tavoite, erotaan tai ei. Näille olosuhteille voivat perheolojen lisäksi asettaa rajoituksia mm. ympäristö, taloudellinen tilanne, sairaudet ym.
Kokemus tietyillä elämänalueilla auttaa ymmärtämään juuri niiden asioiden kanssa painivia. Persoonasta vai mistä riippuu, kuinka ihminen toimii? Esimerkiksi väärinkohdeltu saattaa panna vahingon kiertämään tai sitten pyrkiä vaikuttamaan niin, etteivät muut joutuisi kokemaan samaa. Helpolla päässyt ei aina tajua millaisissa soissa kanssaihmiset rämpivät, mutta useimmat joutuvat omassa siperiassaan käväisemään, vaikkapa vasta vanhuuden ja luopumisten aikaan.
Empatiataitoja tarvitaan kanssakäymisessä myös, jos on viisainta luovuttaa, kun asioiden punainen lanka on vaarassa hautautua taisteluun oikeassaolemisesta.
Empatiataitojen kehittyminen alkaa jo varhaislapsuudesta. Tärkein tunne niiden kehittymiselle lienee turvallisuuden tunne. Jos on lapsena ollut "näkymätön" vanhemmilleen, tai suorastaan altistunut lapsuuden perheessä henkiselle tai/ja ruumiilliselle väkivallalle, joutuu melko todennäköisesti jossain elämän vaiheessa suuriin tunne-elämän ja sosiaalisen elämän vaikeuksiin. Kaikesta on kuitenkin mahdollista selvitä, jos vain ottaa asiakseen, ja harjoittelee.
"Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus" Ben Fuhrmanin kirja kannattaa lukea.
"Helpolla päässyt ei aina tajua millaisissa soissa kanssaihmiset rämpivät"
Usein ihmiset ajattelevat joidenkin päässeen ns. helpolla, mutta totuus voi olla täysin toisinkin. Jotkut nimittäin selvittävät ihan puhtaalla kokemuksella ongelmansa ja ratkaisevat pulmansa. Se käy "kuin leikiten" juuri sen vuoksi, että on ollut paljon vastoinkäymisiä, kriisejä ym. ts. "harjoitusta".
Onhan helpommalla elämässään päässeitä ja jos mielikuva ja kokemus itsestä on muodostunut epärealistisen täydelliseksi ja etuoikeutetuksi pumpulisen ja väärällä tavalla tukevan kasvuympäristön vaikutuksesta, voi ymmärtämättömyys näkyä toisten rajuna aliarvostamisena.
Ketkä sitten selviytyvät vastoinkäymisistä voittajana? Onko heidän persoonassaan jo alusta alkaen vahvuuksia kestää stressitilanteita ja pettymyksiä, vai onko lapsuuden merkitys tässä juuri se ratkaiseva lenkki? Jos lapsi pienestä asti kokee menetyksiä, puutetta ja vaikka syrjintää perheessään tai sen ulkopuolella, eikä voi koskaan tuntea itseään tasavertaiseksi muiden lasten kanssa,kehittyykö hänestä selviytyjä niiden vaikutuksesta vai tarvitaanko vielä vastapainoksi jokin merkittävä hyvä , esim turvallinen aikuinen, joka myötävaikuttaa terveen itsetunnon kehittymiseen? Alkoholistien lapsista kasvaa usein vastuunkantajia, jotka varmasti myös oppivat ratkaisemaan monenlaisia ongelmia, samoin mahdollisesti esikoisista ja suurten perheiden vanhimmista lapsista.
Entä kuinka pitkälle harjoitus voi kantaa, jos ongelmatilanteiden syntyyn ei voi itse vaikuttaa? Jos vastoikäymisille ei näy loppua, vaan entisen poistuessa uusi tulee tilalle, katkeaako kamelin selkä vai auttaako esim. usko vaikean paikan yli? Käsittämättömistä paikoista jotkut ovat selviytyneet.
Ulkopuolisen silmissä hyvä toimeentulo voi saada aikaan mielikuvan helposta elämästä, perheessä voi kuitenkin olla esim.sairautta tai väkivaltaa, joka ei ulospäin näy ja raha toimii näin yhden joskin tärkeän osa-alueen helpottajana.
On todella inhimillistä, että nyt on katkeroitunutkin fiilis. En tiedä avautuuko suomalainen mies kuin kossupullon ääressä silloin kun on paha paikka. Mutta kannattaisi kokeilla ammattiauttajan luona käymistä.
Suhteenne oli sen verran pitkäkin että onhan tälläinen loppu melkoinen shokki. Jospa terapeutti pystyisi antamaan apuja siihen, miten tätä koko asiaa pitäisi käsitellä. Elämän täytyy kuitenkin jatkua vaikka navigaattori näyttääkin nyt uutta reittiä.
Yritä selvittää tunteesi ja tee kaikkesi, ettet katkeroituisi. Katkera ihminen on todella kurja tapaus. Katkeruus on hyvin paljon itsetunto-ongelma. Katkera ihminen ei pidä itseään arvokkaana, ei ymmärrä itseään, ei ole sinut itsensä kanssa. Katkeran tunteet ovat umpisolmussa. Niiden avaamiseksi kannattaa työskennellä, nähdä vaivaa ja etsiä uusia näkökulmia.