Anoppini suorastaan vihaa minua ja autoani. Olisiko tällä ollut osuutta asiaan?
Viimekesänä jouduin hakemaan autolla anoppini juna-asemalta. Anoppi on aina hapan kuin kesämökille unohtunut maitopurkki, oli syytä tai ei. No Anoppi nousi etupenkille jossa hänellä on lystikäs tapa pitää kiinni ajon aikana ns. kauhukahvasta mikäli autossa on sellainen. Hän myös rouhii korvia raastavasti ns. mummon pastilleja joita kuluu matkalla useampi rasia.
En tiedä oliko anopin mykkäkoululla vaikutusta asiaan, mutta matkan puolivälissä unohdin hetkeksi, että en ole autossa yksin. Juuri silloin hopeanvärinen sporttisempi Mercedes vaihtoi vasemmalle kaistalle hiljentäessäni punaisiin liikennevaloihin. Nuori kuskinretale kaasutteli siihen malliin, että sisälläni asuva pikkupoika tuli hetkeksi esiin. Mersu aikoi selkeästi samaan oikealle tulevaan liittymään ja aikoi kiilata valojen vaihtuessa suoraan eteeni.
Valojen vaihtuessa keltaiselle nostin reippaasti kytkintä jolloin asfalttiin paloi noin 10:n metriä surunauhaa ja nöyryytetty Mercedes jäi häpeissään kiltisti taakseni. Naurunremakassa, muistin äkisti, että anopin perkele istuu vieressä kasvoillaan ilme jonka voi löytää vain Hugo Simbergin maalauksesta: Huuto! Sainkin kuulla tapauksesta kaikilta perhetuttavilta koko viime vuoden.
Pariviikkoa sitten sain jälleen saman komennuksen. Minun piti taas yksin käydä hakemassa anoppi asemalta. Ilmeisesti edelliskerrasta viisastuneena anoppi istuikin tällä kertaa takapenkille kuin olisi matkustanut taksilla. Minkäs teet, sanonta: ei vanha koira opi enää uusia temppuja sai uuden merkityksen, kun anopin mykkäkoulu sai minut unohtamaan koko hänen olemassaolonsa. Kohta olikin katastrofin ainekset jälleen kasassa.
Oltiin jo melkein perillä. Käännyin mutkaiselle tieosuudelle jonka varrella taloni sijaitsee. Olin omaksunut taas oman ajotyylini joten en säästellyt kaasunkäytössä tälläkään pätkällä. Lähestyin oikealle kaartavaa jäistä mutkaa ja päästelin siihen näyttävässä sladissa. Mutkan loppukaarre olikin paljasta asfalttia ja kun takapyörät osuivat kuivalle seurasi ruma nykäisy. Silloin takapenkiltä kuului pahaenteinen kopsahdus. Takapilari tai ikkuna oli tehnyt tuttavuutta anoppini sahajauholla täytetyn pään kanssa, josta oli todisteena vinossa oleva peruukki ja väärässä kurkussa olevat pastillit.
Olen kuunnellut jo toista viikkoa vaimoni saarnaa siitä, kuinka yritin tappaa anoppini ajamalla. Tuo perkele oli laskenut kaikki ohittamani autotkin. Se on varma, että seuraavan kerran kun joudun anoppini autokuskiksi niin hän saa matkustaa koko matkan tarkoitukseen varatussa suksiboksissa.
Viimekesänä jouduin hakemaan autolla anoppini juna-asemalta. Anoppi on aina hapan kuin kesämökille unohtunut maitopurkki, oli syytä tai ei. No Anoppi nousi etupenkille jossa hänellä on lystikäs tapa pitää kiinni ajon aikana ns. kauhukahvasta mikäli autossa on sellainen. Hän myös rouhii korvia raastavasti ns. mummon pastilleja joita kuluu matkalla useampi rasia.
En tiedä oliko anopin mykkäkoululla vaikutusta asiaan, mutta matkan puolivälissä unohdin hetkeksi, että en ole autossa yksin. Juuri silloin hopeanvärinen sporttisempi Mercedes vaihtoi vasemmalle kaistalle hiljentäessäni punaisiin liikennevaloihin. Nuori kuskinretale kaasutteli siihen malliin, että sisälläni asuva pikkupoika tuli hetkeksi esiin. Mersu aikoi selkeästi samaan oikealle tulevaan liittymään ja aikoi kiilata valojen vaihtuessa suoraan eteeni.
Valojen vaihtuessa keltaiselle nostin reippaasti kytkintä jolloin asfalttiin paloi noin 10:n metriä surunauhaa ja nöyryytetty Mercedes jäi häpeissään kiltisti taakseni. Naurunremakassa, muistin äkisti, että anopin perkele istuu vieressä kasvoillaan ilme jonka voi löytää vain Hugo Simbergin maalauksesta: Huuto! Sainkin kuulla tapauksesta kaikilta perhetuttavilta koko viime vuoden.
Pariviikkoa sitten sain jälleen saman komennuksen. Minun piti taas yksin käydä hakemassa anoppi asemalta. Ilmeisesti edelliskerrasta viisastuneena anoppi istuikin tällä kertaa takapenkille kuin olisi matkustanut taksilla. Minkäs teet, sanonta: ei vanha koira opi enää uusia temppuja sai uuden merkityksen, kun anopin mykkäkoulu sai minut unohtamaan koko hänen olemassaolonsa. Kohta olikin katastrofin ainekset jälleen kasassa.
Oltiin jo melkein perillä. Käännyin mutkaiselle tieosuudelle jonka varrella taloni sijaitsee. Olin omaksunut taas oman ajotyylini joten en säästellyt kaasunkäytössä tälläkään pätkällä. Lähestyin oikealle kaartavaa jäistä mutkaa ja päästelin siihen näyttävässä sladissa. Mutkan loppukaarre olikin paljasta asfalttia ja kun takapyörät osuivat kuivalle seurasi ruma nykäisy. Silloin takapenkiltä kuului pahaenteinen kopsahdus. Takapilari tai ikkuna oli tehnyt tuttavuutta anoppini sahajauholla täytetyn pään kanssa, josta oli todisteena vinossa oleva peruukki ja väärässä kurkussa olevat pastillit.
Olen kuunnellut jo toista viikkoa vaimoni saarnaa siitä, kuinka yritin tappaa anoppini ajamalla. Tuo perkele oli laskenut kaikki ohittamani autotkin. Se on varma, että seuraavan kerran kun joudun anoppini autokuskiksi niin hän saa matkustaa koko matkan tarkoitukseen varatussa suksiboksissa.
Vastaukset 9
Vanhimmat
nyt on lauantai pelastettu.mainio juttu.tarina sai paikkansa työpaikan seinällä!
:D
Lisää tapoja päästä eroon myrkyllisestä anopista, kiitos... ;o)
Oli kyllä tosi hyvä
todella asiallista!!!
hauska ja uskottava lukuunottamatta 10m sutivaa bmv:tä =)
Huutoa ei ole maalannut Simberg vaan Munch!
Näinhän se on. Mistähän vitusta minä sen Simbergin siihen osasin vetäistä? Olis pitäny ensin tarkistaa. Hyvä, että edes joku oli tarkkana :D
Todella nautittavaa luettavaa! 10 pistettä!
Näin pelastui tämäkin päivä:)