Millainen mies tämän päivän naisille on riittävän hyvä mies? Huomaan miettiväni tätä seikkaa yhä useammin, kun itsestäni alkaa tuntua, että näin kymmenen vuoden jälkeen mikään ei enää ole riittävää, vaan aina löytyy jotakin josta voi ukkoa vähän(?) moittia.
Olemme siis eläneet vaimoni kanssa yhdessä kymmenisen vuotta ja meillä on yksi lapsi. En ryyppää enkä rellestä, en tee 24/7 töitä mutta kuitenkin teen töitä ja tuon rahaa perheeseen. Olen lapsen/perheen kanssa aina kun voin, en estä vaimoani omia menoja, enkä ole mustasukkainen. Yritän mielestäni huolehtia parisuhteesta ja vaimostani niin henkisesti kuin fyysisesti, järkkäilen yhteisiä menoja, tuon silloin tällöin huomionosoituksia (kukkia jne.) ym. En mielestäni kaiken kaikkiaan voi olla ihan pataluha mieheksi mutta siltä vain tuppaa saadun palautteen perusteella useimmiten tuntumaan. Minä nimittäin urheilen, ja koska urheilen, niin olen jopa kahtena iltana viikossa poissa kotoa, noin pari tuntia kerrallaan ja urheilun vuoksi noin kymmenkunta yötä vuodesta poissa. Kun vielä työni puolesta olen vuodessa n. parikymmentä yötä poissa kotoa, niin minähän olen kuulemma AINA poissa. Näin vaimoni mielestä. Olenko tosiaan? Ja olenko tämän "puutteeni" vuoksi täysin kelvoton mieheksi ja perheenisäksi? Mistä nämä vaatimukset tulevat? Enhän minäkään vaimoltani mitään vastaavaa ole vaatimassa, vaan minusta parisuhteessa molemmilla on myös oma elämä ja omat harrastukset, joiden ansiosta itse voi hyvin ja tälllöin jaksaa olla myös parempi muita kohtaan.
Ja en ole näiden ajatuksineni kanssa yksin, sillä vastaavaa tunnetta on parillakin kaverillani, joiden tiedän myös olevan ihan kelpo perheenisiä ja varmastikin myös miehiä. Mistä tämä siis johtuu, milloin tämä on mennyt tällaiseksi, että nykynaisten vaatimukset ovat aivan kohtuuttomia - vai ovatko ne? Vai onko meille vain sattuneet sellaiset vaimot?
Kuulisin mielelläni muiden naisten (ja miksei miestenkin) näkemyksiä asiasta, että onko asia tosiaan siten, että nykyperheenisän täytyy vastata sellaisiin vaatimuksiin, joista ei olisi vielä edellisen sukupolven (saati aiempien) kohdalla edes huumorilla keskusteltu? Onko kaikkien pitkien parisuhteiden takana tänä päivänä tällaiset ihmemiehet tai niin päin, että onko useiden erojen taustalla se, ettei tällaisiin vaatimuksiin ole pystytty vastaamaan? Itselläni nimittäin vääjäämättä on alkanut hiipiä ajatus, että ihan koko loppuelämää ei näitä moitteita omista puutteista jaksaisi kuunnelle, mieluummin olisi sitten vaikka yksin lapsen kanssa.
Auttakaapa miestä mäessä ja kertokaa oma näkemyksenne. Voi laittaa myös sähköpostia, osoite [email protected]. Kiitokset! :)
Olemme siis eläneet vaimoni kanssa yhdessä kymmenisen vuotta ja meillä on yksi lapsi. En ryyppää enkä rellestä, en tee 24/7 töitä mutta kuitenkin teen töitä ja tuon rahaa perheeseen. Olen lapsen/perheen kanssa aina kun voin, en estä vaimoani omia menoja, enkä ole mustasukkainen. Yritän mielestäni huolehtia parisuhteesta ja vaimostani niin henkisesti kuin fyysisesti, järkkäilen yhteisiä menoja, tuon silloin tällöin huomionosoituksia (kukkia jne.) ym. En mielestäni kaiken kaikkiaan voi olla ihan pataluha mieheksi mutta siltä vain tuppaa saadun palautteen perusteella useimmiten tuntumaan. Minä nimittäin urheilen, ja koska urheilen, niin olen jopa kahtena iltana viikossa poissa kotoa, noin pari tuntia kerrallaan ja urheilun vuoksi noin kymmenkunta yötä vuodesta poissa. Kun vielä työni puolesta olen vuodessa n. parikymmentä yötä poissa kotoa, niin minähän olen kuulemma AINA poissa. Näin vaimoni mielestä. Olenko tosiaan? Ja olenko tämän "puutteeni" vuoksi täysin kelvoton mieheksi ja perheenisäksi? Mistä nämä vaatimukset tulevat? Enhän minäkään vaimoltani mitään vastaavaa ole vaatimassa, vaan minusta parisuhteessa molemmilla on myös oma elämä ja omat harrastukset, joiden ansiosta itse voi hyvin ja tälllöin jaksaa olla myös parempi muita kohtaan.
Ja en ole näiden ajatuksineni kanssa yksin, sillä vastaavaa tunnetta on parillakin kaverillani, joiden tiedän myös olevan ihan kelpo perheenisiä ja varmastikin myös miehiä. Mistä tämä siis johtuu, milloin tämä on mennyt tällaiseksi, että nykynaisten vaatimukset ovat aivan kohtuuttomia - vai ovatko ne? Vai onko meille vain sattuneet sellaiset vaimot?
Kuulisin mielelläni muiden naisten (ja miksei miestenkin) näkemyksiä asiasta, että onko asia tosiaan siten, että nykyperheenisän täytyy vastata sellaisiin vaatimuksiin, joista ei olisi vielä edellisen sukupolven (saati aiempien) kohdalla edes huumorilla keskusteltu? Onko kaikkien pitkien parisuhteiden takana tänä päivänä tällaiset ihmemiehet tai niin päin, että onko useiden erojen taustalla se, ettei tällaisiin vaatimuksiin ole pystytty vastaamaan? Itselläni nimittäin vääjäämättä on alkanut hiipiä ajatus, että ihan koko loppuelämää ei näitä moitteita omista puutteista jaksaisi kuunnelle, mieluummin olisi sitten vaikka yksin lapsen kanssa.
Auttakaapa miestä mäessä ja kertokaa oma näkemyksenne. Voi laittaa myös sähköpostia, osoite [email protected]. Kiitokset! :)
Vastaukset 24
Vanhimmat
No et ole yksin ajatustesi kanssa. Heli Vaaranen (googleta) on muutama päivä sitten avautunut asiasta mielipåidepalstalla ja monta lehtijuttua siitäkin asiasta on tehty.
En tiedä mistä tällainen on lähtöisin. Ehkä siitä, että naiset itse ovat niin turhautuneita itselleen asettamiinsa vaatimuksiinsa, että päättävät vaatia asiaa myös miehiltään.
Asiaa varmaan vääristää myös some, johon naisen kaverit tuovat esille vain omien liittojensa parhaat puolet.
Jos sitten vielä saataisiin kuulla se vaimon versio asiaan.
Sitä kun tuppaa olemaan kaksi siinä parisuhteessa.
Tälle palstalle vaimon versio heh:) Ennemmin lukisin saman avauksen kahden kuukauden päästä niin että avaaja esittäytyisikin naisena mutta teksti sama. Voi sitä femakko hyökkäyksien määrää ja miehen syyllistämistä.
Tässä 30 vuoden liittolaisen kokemuspohjalla totean heti alkuun, että kun itseä "vaivaa" joku parisuhteeseen liityvä asia, sitä helposti löytää samat ongelmat muidenkin elämästä, jolloin tulee väkisinkin tunne, että "kaikilla" on samanlaista, että "kaikkien" puolisot tekee samoin jne.
Tuossa 8-10 yhdessäolovuoden aikoihin meilläkin oli jonkinlainen "kriisi" ja kävimme verbaalisesti toistemme kimppuun, totta kai, koska kumppani on se lähin ihminen johon tuntemuksensa voi purkaa. Me puitiin asiat keskenämme, emme hakeneet vahvistusta omaa oloon omilta kavereiltamme - joka sekin olisi ollut ihan mahdollista.
Ehkä se onkin asian ydin: kun on oltu "jo ikuisuus yhdessä", ei ihan ekana tule hakeuduttua kumppanin eteen "valittamaan", vaikka niin tietysti pitäisikin tehdä, onhan kyse parisuhteen aiheuttamista tunteista. Parisuhteessakin kun on sekä onnen että tyytymättömyyden tunteita, vaikkei sitä aina haluaisikaan tunnustaa.
Joskus taas on nautinto saada syyllistää oma kumppaninsa, onhan se täysi vastakohta romantiselle rakastamiselle. Mutta sellaisen nautinnon jälkeen tulee totta kai myös krapula...
Meillä asiat ratkesi molemminpuolisella tarpeella puhua ikävätkin asiat julki, eikä märehtiä niitä hiljaa itsekseen. Se oli päivitys, joka me tarvittiin. Molemmat sai sanoa ja kuulla mikä toisessa oli alkanut ärsyttää jne. ja siitä sitten pienen tulituksen jälkeen päästiin taas samalle raiteelle, koska ymmärrettiin mihin oltiin ajauduttu ja miksi. Muistellaan joskus vieläkin, miten hyvin me molemmat kuunneltiin jo silloin itseämme ja miten reiluja me oltiin toisillemme, kun rikottiin hiljaisuus ja alettiin puhumaan.
Parisuhteen ongelmiin on harvoin vain yksi syyllinen. Se on fakta, joka kandee muistaa kaikissa tilanteissa. Ja ainakin meillä kävi niin, että koettuamme kerran kriisin selvittelyn, me ei olla enää ajauduttu "törmäyskurssille", vaikka elämässä on tullut eteen kaikenlaista. Tajuttiin kerrasta, että me pystytään puhumaan keskenämme ihan mistä vaan, joten luottamuskin lujittui.
Haluatko sinä olla yksin parisuhteessasi negatiivisten ajatustesi kanssa, vai löytyykö sinusta rohkeutta jakaa myös sellaiset ajatuksen kumppanisi kanssa, siitä on kyse.
Komppaan kirjoitustasi.
Jos ja kun parisuhteen halutaan olevan tasa-arvoinen ja molemmat huomioon ottava, siihen tarvitaan aina kaksi aktiivista osapuolta.
On niin helppoa unohtaa oma vastuu tilanteiden kehittymisessä tiettyyn suuntaan ja vain syyttää toista.
Hiljaisuudella on usein rankat seuraukset ja sama kuvio voi toistua taas uudessakin parisuhteessa, ellei ole sisäistänyt mitään jo kokemastaan.
varmasti naisen kirjoittama juttu..miehet ei kyllä noin kirjoittais mutta hyvä etä vaimo ajattelee miehen näkökulmasta asioitakin..Mutta tuntuu että mieheltä vaaditaan samaa mitä itseltäkin..Itsellä vauva ja voisin huutaa mehelle imetä sä nyt sun vuoro..Jotkut jutut pitää vaan meidän naiset tehdä..
Paras mahdollinen, vanhanaikainen. Vaimoni mielestä!
4:n tason koulutuserostamme johtuen oli alusta alkaen selvää, että minä vastaan perheemme taloudellisesta ja muustakin turvallisuudesta.
Yhtä selvää oli, että tilimme käyttöoikeudet olivat "sekä, että" jo senkin vuoksi, että vaimoni hoiti kaiken maksuliikenteen ja ylipäätään talouden.
Paikkakuntien vaihdot työni vuoksi tapahtuivat kivuttomasti.
Kolmen työvuoden jälkeen vaimo jäi kotiin lasten kanssa 7:ksi vuodeksi joiden jälkeen hän valitsi osa-aikaisen iltatyön marketin kassalla.
Kouluttautumis-, kolutus- ja työmatkani vaimo nöki luonnollisena osana puutteen torjuntaa aivätkä ne aiheuttaneet sen kummempaa keskustelua.
Alkoholin viikonloppukäyttöni hän näki luonnollisena osana miehen elämää.
Työstä johtuvat, pitkätkin poissaolot kypsyttivät minut niin, etten viitsinyt normaalioloissa lähteä kotoa mihinkään paitsi lomilla jotka olimme matkoilla päivästä päivään.
Talon hankkimisen jälkeiset kaksi todellista pulavuotta olivat luonnollinen osa elämäämme.
12- vuotta puutteen torjunnassa viikot muualla menivät ilman närästystä koska meillä oli yhteinen tavoite ajatellen tulevaisuutta.
Sukupuolten välisestä tasa-arvosta meillä on samanlainen mielipide. Kummallakin on omat vastuualueensa.
Lasten kasvatus meni samoilla periaatteille mutta mainittakoon, etten osallistunut lainkaan "lasten hoitamiseen" ennen heidän harrastuksiaan.
Perheyhteisö on niin pieni, ettei siinä demokratian pelisäännöt päde. Viime kädessä päätöksenteko ja vastuu henkilöityy aina. Kyse on vain valmistelusta.
Olen kannustanut vaimoani hänen ammatissaan, ay-toiminnassa, kunnallispolitiikassa, harrastuksissa ja tyttöjen matkoissa yms.
Syvällisempää, intiimiä kohteliaisuutta osoitan hänelle viikoittain muutaman kerran . Ei ole viestinyt puutteesta.
Taloudesta. Vaimollani ei ole käsitystä tulomuodostuksestamme lukuun ottamatta omaa eläkettään ( 955,47€ / nto ) eikä minulla puolestani ole tarkempaa käsitystä kuluistamme. Molemmille sopiva työnjako sekä puutteen, että helpompina aikoina.
Noilla eväillä vaimoni väittää minua parhaaksi mahdolliseksi aviomieheksi, hänelle.
Meidän elämämme ei taatusti sovellu malliksi monellekaan muulle parille.
Minua on aina etonut lähtöajatus "enhän minäkään vaadi sinulta" jne. tasapäistäminen. Parisuhteessa on kaksi erilaista ihmistä omine ajatuksineen ja tarpeineen. Jos toinen kokee, että yhteistä aikaa on liian vähän, niin silloin hän kokee sen juuri niin. Jos alat perustelemaan ja väittämään hänen kokemaansa vääräksi, luultavasti vastassa on umpikuja.
Joku tuossa aiemmin kirjoitti omasta vastuusta parisuhteessa. Se tarkoittaa juuri sitä eli fokus omaan itseen ei siihen puolisoon ja hänen käyttäytymiseensä. Nyt sinä Ap haluat tukea omille käsityksillesi ja mielellään varmaan kritisointia vaimoasi kohtaan - mitähän apua siitä on, luuletko, että vaimosi muuttaa ajatteluaan?
Jos teillä on pieniä lapsia ja olet poissa vuodessa noin 30 yötä, se on paljon, ainakin minun mielestäni. Olen ollut naimisissa yli 30 vuotta ja lapset ovat jo aikuisia mutta muistan miten kärsin kun mieheni oli paljon poissa kotoa, sekä harrastusten että työnsä puolesta; minä kyllä siitä selvisin mutta poikiemme ja isän välit eivät ole läheiset eikä keskusteluyhteyttä juuri ole. Oma tulkintani tästä on, että se läsnäoleva isä puuttui eikä ollut pojilla tunnetta siitä, että isä on saatavilla tarvittaessa vaan enemmänkin odotettiin, että milloinkahan se isä on kotona ja hyvin tyypillinen kysymys kotonamme oli "Missä isä on ?"
Olemme edelleen naimisissa ja rakastan miestäni; hän on laillasi kunnollinen, kiltti ja miehekäs ja intohimoakin vielä riittää. Lapsiperheaikaa emme saa takaisin ja tehtyjä virheitä voi koittaa paikkailla vieläkin mutta kun se perusta vuorovaikutukselle luodaan jo lapsuudessa.
Riittävän hyvä mies? Varmasti saat niin monta erilaista vastausta kuin on vastaajia.
"Jos toinen kokee, että yhteistä aikaa on liian vähän, niin silloin hän kokee sen juuri niin. Jos alat perustelemaan ja väittämään hänen kokemaansa vääräksi, luultavasti vastassa on umpikuja."
Perustella asian voi, ja niin pitääkin tehdä, sekä kertoa miten itse sen kokee. Mutta väittämättä toisen kokemusta vääräksi.
No, minäpä vastaan ap: sellainen, joka ei vietä aikaansa täällä palstalla. Sillä täällä katoaa viimeisetkin rippeet hyvästä miehestä ja uskosta hyvään suhteeseen.
Tuo mainitsemasi reilut kymmenen yötä poissa kotoa on oikeasti pieni määrä ja ihmisen pitäisi luottaa toiseen. Ehkä sinulla ap on vääränlainen nainen. Ota koulutetumpi nainen, joka itsekin joutuu välillä olemaan pois kotoa hän ymmärtää sinua paremmin tai nainen, joka ei usko että ihmisten ainoa vapaa-ajanvietto tapa on nainti. Mutta rehellisesti sanottuna näitä palstoja vähän aikaa lukeneena rupee kyllä todellisuudentaju heittämään. Itse esimerkiksi avioeroprosessia mietiskellessäni olen täällä saanut vahvasti sellaisen käsityksen ettei ihmiset oikeasti eroa muutakuin pettämisen vuoksi ja kaikki senkuin vain pettää ja että kaikki eronneet miehet ovat pelkkiä pettäjäsikoja. Miehet hei, te itsekin teette tätä palstaa ja luotte mielikuvia itsestänne.
Mutta hyvä mies siis: komea, rikas, siisti, edustuskelpoinen, kohtelias, laput silmillä kulkeva eikä sivuille vilkuileva, luotettava, loistavan huumorintajun omaava, lapsirakas, vanhusrakas, ei liian älykäs... nämä nyt vain alkuun.
Miehen pitäisi asettaa naiselle rajat. Naiset kaipaavat miehisiä miehiä, mutta löytävät usein joko macho-tyyppisiä alistajia, tai liian kilttiä nyhveröitä. Parisuhteen on gelmien ydin onkin liiallinen tasa-arvo, sanoo psykologi Tony Dunderfelt.
http://yle.fi/uutiset/psykologi_miehen_pitaisi_asettaa_naiselle_rajat/5254291
------------------------------------------------------------
Nyt tuli kyllä rajatila loukkaus.
Ehkä itsekin ajattelet vähän turhan negatiivisesti. Jos vaimosi haluaa, että olisit enemmän kotona, niin sehän on hyvä asia.
Otatko vaimon sanomiset turhan kirjaimellisesti? Vaimosi on käsittääkseni vain toivonut sinun olevan enemmän kotona, vaikka onkin ilmaissut asian ikävästi "olet AINA poissa". Parisuhteessa (ja muissakin suhteissa) tulisi pyrkiä esittämään asia OMALTA kannalta, ja välttää tuon kaltaisia ilmaisuja "sinä et ikinä" "sinä aina" "sinä sitä" "sinä tätä".
Olet aivan varmasti hyvä mies. Opettele kuitenkin antamaan vaimollesi vastusta. En tarkoita, että pitäisi oitis alkaa rähisemään kaikesta. Silti olisi suhteenne kannalta edistyksellistä, että heittäisit vaimolle pallon takaisin. Vaikka vain sanomalla "ihanko oikeasti olen AINA pois kotoa, vai TUNTUUKO sinusta siltä?" . Näin hän paremmin kiinnittäisi sanomaansa huomioita.
Jos puoliso on työmatkalla vähän alle tai ylle 300 päivää vuodessa, SILLOIN hän on aina poissa kotoa. Itseasiassa 200 päivääkin on jo aika paljon.
Vaihtoehtoisesti jos puoliso lähtee töihin aamulla klo 7-9 ja tulee illalla klo 21 jälkeen kotiin 7 päivää viikossa, niin silloin hän on myös aina poissa kotoa. Esimerkiksi omat, jos täysi-ikäiset, lapseni eivät nähneet isäänsä viikkokausiin kuin ehkä joskus lauantaiaamuisin.
Sinähän ap olet kirjoituksesi mukaan parikymmentä yötä vuodessa työn vuoksi pois kotoa. Monella tuo kuuluu työhönkin. Asiahan olisi täysin eri jos molemmat tekisitte hupimatkoja eriksenne ja käyttäisitte vapaa-aikanne eriksenne. Se varmasti söisi suhdettanne ja kannattaisi miettiä, kannattaako tuollaisen ihmisen kanssa jatkaa vaiko erota. Tärkeää on, että te kumpikin haluaisitte ja arvostaisitte jotenkuten samoja asioita eikä siinä kannata naapurin Jampan perheen oloihin verrata. Ongelmia tietysti tulee, jos ajattelette asioista täysin erilailla. Lisäksi kannattaa huomioida, että puolisollasi voi olla joku syy tuohon käytökseensä, entisestä suhteesta tms. Lisäksi muutenkin kannattaa miettiä mikä on suhteenne luottamuksen tila, oletteko rehellisiä, keskusteletteko rehellisesti asioista. Tuli tämmöisiä asioista mieleen. Liiallinen mustasukkaisuus on pahasta, mutta vaikea neuvoa kun ei tiedä teidän tilanteestanne.
"Monella tuo kuuluu työhönkin"
Parikymmentä päivää vuodessa työmatkoja ei ole kovin paljon. Toisaalta se on normi työviikosta kuukausi. Kyllä sekin voi jotakuta rassata.
Oikeammin piti tarinoida tuosta mikä "kuuluu työhön". Jos puolison työhön kuuluu työmatkoja esim. 100 päivää vuodessa, se on noin 5 kk. Aika kummallista, jos se puolison mielestä on ok, eikä "syö suhdetta", etenkin jos on lapsia. Siksi parisuhteessa olisi vilpittömin ja avoimin mielin kuunneltava toista, molemmin puolin. Suhde, jossa toinen on paljon matkoilla ei pidemmän päälle toimi.
"Suhde jossa toinen on paljon matkoilla ei pidemmän päälle toimi"!?
Totesin tuossa omassa tilityksessäni olleeni 12-vuotta kaikki arkiviikot (ma > pe ) pois kotoa eivätkä nuo vuodet vaarantaneet suhdettamme. Aloittaessani olivat lapsemme 12v ja 13v.
Avioliittoome kahden, ensimmäisen ja lapsettoman vuoden aikana olin pois viikon jaksoissa yhteensä noin 6kk. Ei hämminkiä.
Nyt on menossa 47:s tomiva vuosi.
Niin. Tuo "Ei hämminkiä" perustuu paljolti siihen, ettei vanhemman sukupolven naiset koskaan ajatelleet itseään. Ei kuulunut kulttuuriin. Piti olla "kiltti tyttö", eli jatkuvasti ajatella muiden parasta. Ei koskaan huomioida omia tarpeita, toiveita, ei mitään.
Onko vaimosi töissä? Jos ei, niin ehkä olisi korkea aika mennä töihin. Hän saisi aikuista seuraa, mielekästä tekemistä ja omia menoja. Jos hän on jo töissä, hänen kannattaisi etsiä uutta sisältöä jostain harrastuksesta.
Riittävän hyvä mies on siisti ja mieleltään terve ja riittävän älykäs. Ei muita perusvaatimuksia. Koska moni mies nämä täyttää, niin se vain ratkaisee, löytyykö vetovoimaa tai jotain kipinää.
Sitä joko on tai sitten ei. Vaikka mies olis joku herranterttu, niin ei kelpaa, jos katse on tyhjä, mies on epäsiisti, tai seko.
Juurikin noin "niin se vain ratkaisee, löytyykö vetovoimaa tai jotain kipinää. " Tuo ratkaisee niiden perusasioiden jälkeen.
Muut mielipiteeni on tuossa jo sanottu, mutta yksi huomio aloitusviestistä paistaa. Te odotatte eri asioita. Ei sillä minun kokemukseni mukaan ole mitään tekemistä koulutustason kanssa, toiset nyt vain ovat luonteeltaan kulkijoita ja toiset karsinanrakentajia - eikä niiden kahden pitäisi mennä yhteen. Kompromisseja saattaa joutua tekemään liikaa. Jos ei tee ja myöntyy toisen vaatimuksiin (kulkija pysyttelee kotona tai kotonaviihtyvä antaa toisen mennä), kärsii kitenkin.
Toinen huomio on, että vaimollasi ei taida olla kokemusta huonommasta miehestä. Pumpulissa kasvaneet valittaa eniten, niillä kun ei mitään todellisia ongelmia olekaan.
"Jos ei tee ja myöntyy toisen vaatimuksiin (kulkija pysyttelee kotona tai kotonaviihtyvä antaa toisen mennä), kärsii kitenkin."
Erinomainen huomio. Näin se vaan on.
Pitkissä parisuhteissa olleena voisin Matsutaken muutamaan kommenttiin tarttua. Ongelmia ei myöskään aiheuta erilaisuus, eri asiat siis vaan se, että ette ehkä osaa kommunikoida ja sopia niistä tai edes ilmaista toisianne toisille ts. monet tekee olettamuksia. Ja tuollaiset asiat eivät suhteen todellisia ongelmia tee vaan ne voivat olla syvemmällä sitäpaitsi suhde on aina myös kompromisseja.
Itse en ainakaan rupeaisi vetämään tähän mitään pumpulissa kasvamisjuttuja. Toisen historiasta harvemmin tietää kaikkea, lisäksi kuka saa määrittää sen mitä kenenkin pitää kestää? Ihmiset on erilaisia, heidän herkkyytensä ja kestokyknsä on erilainen ei heikonmpikestoista tarvitse silti pitää huonompana. Määritetäänkö hyvä työpaikkakin sen mukaan mitä vahvimmat kestää, muut painukoot jorpakkoon. Ei kovin kauaskatsantoista toimintaa. Ja parisuhteisiin palataksemme, niin mistä kukaan on määrittelemään mikä jollekin ihmiselle on se arka, se paikka mitä hän ei hyväksyisi. Esimerkiksi joku voisi antaa kertaluontaisen pettämisen suhteessa anteeksi, mutta ei hyväksyisi pienintäkään henkistä väkivaltaa tms. Aina pitäisi huomioida se kumppani ja pyrkiä huomioimaan hänelle tärkeät asiat ja kunnioittaa niitä. Valitettavan moni ei näin osaa toimia vaan katselee asioita aina vaan itsekkästi, omasta vinkkelistä.