Asun kotona, faija aina työmatkoilla ja äiti juo joka ilta ittensä sammumispisteeseen.
Päivisin koitan olla pirteä ja iloinen kun menen ihmisten ilmoille tai töihin, mutta iltaisin itkettää ja masentaa.
Minulle ei kukaan soita, ei kysy kuulumisia tai pyytele ulos.
Poikaystäväni kanssa erottiin.
Olen ihan yksin ja tuntuu siltä että en jaksa kohta enää.
Kyllä oikean ystävän tuntee hädän tullen, no minullapa ei tämmöisiä ole. En tiedä minä minussa on vikana. Minun pitää aina itse soitella ja pyydellä ja sitten kun olen jonkun kanssa vaikka kahvilla niin tuntuu siltä ettei henkilö minun seurassa halua olla siinä.
Ennen oli soittoja ja pyyntöjä ja nyt hiljeni täysin. En haluasi olla aina se joka kaipaa, miksei kukaan voi kaivata minua?
Päivisin koitan olla pirteä ja iloinen kun menen ihmisten ilmoille tai töihin, mutta iltaisin itkettää ja masentaa.
Minulle ei kukaan soita, ei kysy kuulumisia tai pyytele ulos.
Poikaystäväni kanssa erottiin.
Olen ihan yksin ja tuntuu siltä että en jaksa kohta enää.
Kyllä oikean ystävän tuntee hädän tullen, no minullapa ei tämmöisiä ole. En tiedä minä minussa on vikana. Minun pitää aina itse soitella ja pyydellä ja sitten kun olen jonkun kanssa vaikka kahvilla niin tuntuu siltä ettei henkilö minun seurassa halua olla siinä.
Ennen oli soittoja ja pyyntöjä ja nyt hiljeni täysin. En haluasi olla aina se joka kaipaa, miksei kukaan voi kaivata minua?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Moi. No voi hitsi, saat kyllä kaiken sympatiani, voi hö. Se on ihme juttu, kun tuntuu, että moni sanoo niin, että miksi aina minun pitää olla se joka soittaa ja haluaa kaveerata. Itsekin sanon niin, ja sä sanot niin, ja moni sanoo niin. Ja sitten tuntuu, ja näköjään monesta niin tuntuu, että aiemmin puhelin soi ja aina oli menoa.
Jos oot just eronnut, niin kävikö sulle sen seurustelun aikana niin, että kavereiden näkeminen jäi vähemmälle kun seurustelit, ja olet nyt hieman etääntynyt kavereista. Itselleni kävi kerran niin, että kun deittasin, niin kavereiden tavoittaminen sen päättymisen jälkeen oli työn takana.
Vaikutat kyllä kivalta, varmaan löydät paremman mielen. Luota tulevaisuuteen, parempaa on luvassa, kyllä sä jaksat. Puhelin vaan käteen ja soittelemaan. Mä kun valitin mun läheiselle yksinäisyyttä, se sanoi, "että kuule, se ihminen on yksinäinen, jonka puhelimessa ei ole kuin operaattorin sinne asettama asiakaspalvelun numero". Ja joo, ei mun tilanne ihan sellainen ole, pitää vaan taas itse alkaaa soittelemaan, vaikka se siis, tuntuu välillä hieman epäreilulta, miksi aina mä.
Et kyllä ole tosiaan sen tuntuinen, että sä et löytäisi kaveria itsellesi, kirjoituksestasi heijastuu välittäminen ja luotettavuus.
Kovasti voimia sulle!
Olisin voinut ottaa yhteyttä aloittajaan mutta ei ollut yhteystietoja. Mielellään tutustuisin yksinäiseen ettei sinun tarvitsisi olla enää ihan niin yksin.
Moikka! Oon kanssa yksinäinen omalla tavallani..siis mulla ei oo ystäviä tai kavereita, mutta töissä sentään sosiaalinen elämä. Kukaan ei varmasti töissä ikinä uskois ettei mulla oo oikeesti ketään kaveria. Oon kuitenkin sosiaalinen, iloinen, avoin ja joskus jopa miehet hyvännäköiseksi sanoo. Ei tod tarvii olla itsessä vikaa että on yksinäinen - näin mä yritän itselleni aina todistella. Mietin että miksei mulla ole ketään ystävää..että en voi olla niin kauhee ihminen etten "kelpais" kenellekään kaveriks. Mut tuntuu että varsinkin naisilla on jtn ennakkoluuloja. Perhe asuu muualla ja valitettavasti meillä ei oo kovin läheiset välit myöskään. Soitan itse ja kysyn kuulumiset, mutta mua ei muista kukaan. Äsken täytin tasavuosia ja sain sentään isältäni tekstarin "onnea" ja joku netistä kopsattu runo. Töissä kun jutellaan vapaa-ajasta tai esim kysyttiin miten juhlistan niin sanon vaan aina jotain epämääräistä ja synttäreistä etten haluu juhlistaa. No, oikeesti ei vaan oo ketään kenen kanssa juhlia. Ja ehkä pahiten aina sattuu esim miettiä että jos menisin joskus naimisiin, niin mulla ei ois kaasoa, polttareita..oikein ketään joita kutsua häihin. Oon siis myös uskotellut itselleni etten haluu naimisiin. Anteeksi tää sekava avautuminen, MUTTA TSEMPPIÄ KAIKILLE YKSINÄISILLE! Ja miksei muillekin.
Sama juttu täälläkin. Toisaalta tähän on jo niin tottunut, ettei niitä enää osaa samalla lailla kaivatakaan, kuin vuosia sitten. Itsensä kanssa kun on balanssissa niin yksinkin pärjää ihan hyvin. Kukaan ole tehnyt mitään elettä sen eteen että yrittäisi tutustua minuun töiden tai nettimaailman ulkopuolella ja itselläni ei oo voimia ja motivaatiota lähteä mihinkään ihmisten ilmoille.. Uskon kyllä jonain päivänä onnistuvani, kun laitan kaikki peliin, mutta se päivä ei ole vielä tänään eikä huomenna.
Samaa kaverittomuutta myös minulla, työssäkäyvällä aikuisella miehellä. Arkipäivisin, työelämäni on todella sosiaalista ja ns. hyvänpäiväntuttuja on pilvinpimein, mutta iltaisin olisi niin antoisaa vaikka harrastaa jotain esim liikuntaa ihan kokonaan työnulkopuolisen kaverin kanssa. Johtunee monestakin seikasta, esim muutto ja elämänkatsomuksenkin vaihdon takia vanhat ystävät ovat jääneet pois. Ja näin keski-iän kynnyksellä ei ole todellaan helppoa alkaa "keräämään" ystäviä. Vähän kateeksikin käy niitä,jotka ovat pystyneet pitämään osankaan lapsuuden kavereistaan aikuisuuteen asti,silloin ei tarvitse 'esittää mitään", kun toisensa tuntevat kymmenien vuosien takaa. Olenkin katsellut sillointällöin netistä,että mistähän saisin vaikka emaili-ystävän, mutta toistaiseksi en ole löytänyt vielä sellaista kanavaa. Elämäni on muuten kunnossa,ettei puutu mitään, mutta olisi vain mukava keskustella ajankohtaisista asioista. Kyllä me kaikki yksinäiset joskus senkin ystävän kohtaamme.
Näin mäkin haluan uskoa - vielä jostain se ystävä löytyy, ehkä kun sitä vähiten odottaa..Mutta juuri se, että jos haluaisi vaikka pyytää jonkun lenkille, jakaa ilon tai surun, juttukaverin, niin silloin on synkkää tajuta ettei ole ketään jolle soittaa. En tiedä onko jonkun mielestä epäoikeutettua sanoa olevansa yksinäinen, kun mulla kuitenkin on puoliso. Tosin ei ole ruusuilla tanssimista ja valitettavasti puoliso sattuu olemaan toisinaan myös väkivaltainen ja hyvin kylmä ja itsekäs. Sitten taas toisinaan ja siis noin 90% ajasta on ihan normaali tai ainakin melkein. Näistä vaikeista jutuista ois kiva keskustella jonkun kanssa. Ja varsinkin silloin tunnen itseni hyvin yksinäiseksi kun puoliso lähtee vaikka juhlimaan ja itsekin ois kiva mennä muttei ole ketään jonka kanssa. Sitä tulee sitten surkuteltuakin aina välillä itseään ja elämäänsä, vaikka paskaako se mitään auttaa. Netissä en pyöri, mutta nyt tuli joku outo tarve kirjoittaa. Ehkäpä siksi että tunnen itseni just nyt tosi yksinäiseksi ja aattelin että ehkä jossain on joku samanmoinen. Tuntuu kai vähemmän yksinäiseltä, jos tietää että jossain on toinen samanmoinen. Älkää ihmiset luovuttako vaikka mikä ois, ootte kaikki arvokkaita just sellaisina kun olette ja monesti me yksinäiset ollaan niitä hyviä tyyppejä, joilla ois annettavaa myös muille. Uskoisin. Joku surkeiden sattumien summa vaan ajaa ns normaaleja ihmisiä tähän.
Mä oon mies, joka on tottunut kulkemaan yksin ja jopa nautin siitä. Pitkä automatka radioo kuunnellen on mun henkireikä tällä hetkellä, koska en koe että kukaan välittäisi minusta niin paljoa. Paitsi oma tytär. Takana pitkän työsuhteen päättyminen, pitkän parisuhteen päättyminen ja uutta alkua etsitään vieläkin. Asun nyt sukulaisten luona ja on mukavaa hoitaa sisarusten lapsia sekä nähdä perhe-elämää. Mulla oli mahdollisuus siihen kaikkeen myös, mutta menetin sen. Itsestä ja muista johtuvista syistä. Jo työssäoloaikana huomasin sen, että vanhat kaverit häviää eikä uusia saa hankittua. Miksi aikuisiällä elämä on niin raskasta, että kaikki muuttuu niin väsyneiksi, kyynisiksi ja laiskoiksi ettei vanhoihin kavereihin jakseta pitää yhteyttä? Joskus ajattelin jopa niin vihaisesti, että minkä perkeleen takia kanssaihmisestä pitää olla jotain hyötyä ennenkuin viitsii alkaa rakentaa jonkinlaista ihmissuhdetta...mutta niin se vaan menee. Itse olen niin kriittinen nykyään, että hyvä jos katson kaupan kassaa silmiin, mutta täytyy vaan todistella itselleen, että muutos alkaa itsestä ja täytyy hyväksyä itsensä sellaisena kuin on ja hakeutua sellaiseen seuraan jossa tuntee olonsa mukavaksi. Haluan elää. Siihen päätökseen tulin pitkien unettomien öiden jälkeen.
"Joku surkeiden sattumien summa vaan ajaa ns normaaleja ihmisiä tähän."
Tuo oli hyvin sanottu. Jotain ihan outoa tässä on, että täysin tuiki tavalliset, ja näidenkin kirjoitusten perusteella, varsin normaalit, etten jopa sanoisi kivan tuntuiset, ihmiset ovat yksinäisiä.
Mikään ihmeen kupla tässä ympäristössä on, joka tämän saa aikaan?
Joku ihmeellinen kollektiivinen harha joka saa jokaisen luulemaan itsestään jotain mikä ei pidä paikkaansa? Olen outo, olen erilainen, liian nuori, liian vanha jne jne.
Itse olen myös työssä jossain ollaan sosiaalisia, ja muutenkin olen puhelias tyyppi, mutta silti kavereiden löytäminen on todella vaikeaa. Lapsuuden ja nuoruuden ajan ystävät jäi jonnekin avioliiton ja muuttojen myötä.
Nyt keski-ikäisenä yksineläjänä ja työttömänä on kontaktit vähissä. Minä taas jaksan hymyillä kauppani kassalle, se henkilökuntahan on suunnilleen mun kavereita. Hehe.
Periksi en kuitenkaan anna tämän asian suhteen, niin kuin en minkään suhteen.
Kuten joku aiempi sanoi, se päivä koittaa kun uusia ihmisiä elämään ilmaantuu. Näin uskon ja elän.
hö, korjaan.
"olin työssä", ei "olen työssä".
Vaikea omaksua tätä työttömän identiteettiä.
Niinpä niin ,sehän on tuttua,että on olemassa ainaki vanhuksia jotka käyvät "jokatoinen päivä"pankisa nostamassa sen 50€,,jotta sais edes jonkun kanssa jutella. Mutta ovatkohan kauppojen kassaneidit koskaan tulleet ajatelleeksi,että hän saattaa olla jollekin noista asiakkaista päivän ainoa inhimillinen ihmiskontakti? Ja kun ne tytöt niin ihanasti hymyilee ja ovat ystävällisiä,niin se pelastaa monen päivän. Se tosin on harmi,että kassoja on ohjeistettu olemaan aloittamatta keskustelua. Ilmeisesti sen takia,että osa asiakkaista kokee sen tungetteluna. Tämä ainakin isoissa marketeissa.
Se on aika ikävää. Muttei sille aina voi oikein mitään. Kun on
aikaa kulunut ja viettänyt yksinään, saattaa ymmärtää viimein sen että jokainen tulee maailmaan yksinään, ja myös lähtee täältä ihan yksinään poiskin. Elämässä olisikin syytä oppia sopeutumaan elämän tarjoamaan
eriarvoisuuteen ja ottaa vastaan se mitä on tarjolla. Vastaan asettuminen ei auta mitään, se vain vaikeuttaa elämässä eteenpäin kulkemista. Suostua siis virran mukana menemiseen, se on helpointa.