ennen---

Luulin, ettei hänellä olisi tunteita enää,
Mutta siten huomasin silmissään kyyneleitä,
Ja ne eivät olleetkaan vihaa, kuten ennen,
Ja vaikka ei voinut olla puhetta rakkaudesta,
Jotakin oli jäljellä, vaiko esillä ensi kertaa?

Ei, ei voinut olla puhetta rakkaudesta,
Paitsi minun, ja väsyneenä, niin väsyneenä,
Muistan kuluneet toistelut siitä, että
Aina toinen rakastaa enemmän ja että hän
On se joka kärsii enemmän, toipuenko koskaan?

Me siis välitämmekin toisistamme, vaikka
Kuin mekaanisten kissaeläinten, kynsiemme
Terien annamme kaivautua toisiimme, ja
Minäkään en enää luule, että vain minua
Haavoitat, vaan raatelen minäkin sinua.

Vaikka sanon, etten halua syyllistää, kai
Niin teen kertoessani surustani kaiken
Menetetyn äärellä, ja hän puolestaan, vaikka
Sanoo ettei häntä saa tuntemaan syyllisyyttä
Tuntee sen repivän ja pakottavan katumukseen.

Ei tämäkään ollut tarkoitus, niin kuin ei
Moni muukaan teko maustettuna katkerilla
Sanoilla, myrkyllisillä, unohtumattomilla,
Ja kaksin- ja kaikenpuolinen alakulo on
Kuin aurinkoisesta pilvistyvä talvipäivä.

***

Jo niin monet kerrat oli puhe, että oli teko
Jonka tekijä ei ollut syyllinen kaikkeen
Mikä lähti liikkeelle, koska itse kullakin
On piilevät herkkyytensä eikä voi tietää
Mikä aukaisee sisäiset haavat suihkuamaan,

Niinkuin ei ole täyttä vastuuta siitä, jos
Toista leikkisästi tönäisee ja hän horjahtaen
Kaatuu, iskeytyen pöydänkulmaan, ja patologi
Kylmässä raportissaan toteaa, että taisi
Olla jokin synnynnäinen heikkous aivovaltimossa,

Niin eiväthän muissa haavoja aukaisseet
Ole itse olleet tekemässä niitä, jotka
Haavoittuvat hengenlähdön partaalle, eivät,
Eivät rakentaneet heihin niitä salattuja
Heikosti rakennettuja osia, myötäsyntyisiä.

Rukoilen eri suuntiin, tunnustuksetta, silti,
Että särkynyt sydän jäisi särkyneeksi sydämeksi,
Että muodostuisi ero ihmisen eheyden ja
Sydämen säröilyn kesken, ja että joskus elämä
Jatkuisi kun värit palaisivat maailmaan.

Särkyy sydän, särkyykö ihminen, en soisi,
Jotenkin vaistoan, että tuskaa tulee kestää,
Ja että jokin osa siitä tulisi kohdata,
Jottei olisi kuin vahingossa tuleen joutunut
Paineistettu astia, joka silmille räjähtää.

***

Kuin pieni tyttö ja pieni poika hiekassa
Leikkien äkkiä alkavat singota hiekkaa
Toistensa silmiin, mutta näiden lapsipolojen
Isät ja äidit ovat jo ammoin kuolleet,
Eikä siksi ole ainoatakaan lohduttajaa.

Ja seuraavaksi tulevat avuksi lapiot, joilla
Saa jo aikaan mustelmia ja naarmuja,
Ja sitten revitään vaatteet ja nakellaan
Leväiseen lampeen toisen ämpärit, lapiot,
Ja sitten suuri itku onkin jo valmis.

Tai olemmeko kuin entiset suurvallat,
Jotka kerta kerran jälkeen antoivat
Pommikoneidensa ydinkärkilastissa lentää
Aivan vastapuolen rajalle kokeillakseen
Toimivatko siellä hälytysjärjestelmät?

Mutta tätä leikkiä ei taida jaksaa kauan,
Jollakin kerralla kone lentää rajan yli,
Lasti putoaa, sienipilvi leimahtaa,
Ja silloin Intian Valtameren tsunami
On leikkiä vain, vaikka uhreja vain kaksi.

Tämä on tietysti niin kovin groteskia, kun
Joukkohautoihin kauhakuormaajat peittävät
Rakkaat ruumiit, ja yksin siistissä Ruotsissa
Ehkä viisikymmentätuhatta itkee menetettyjä
Rakkaitaan, joiden tuhkaakaan he eivät saa.

***

Nyt vielä tämä syyllisyyys maailman edessä,
Sillä miksi itkeä materiaa, jonka tuli olla
Vain kahden ihmisen maallisen onnen sinetti,
Miksei muuttaa tätä helvetiksi muuttunutta
Rahaksi ja lähettää GSM:llä kärsineille?

Miksi minäkin olen tahraisine suruineni
Kuin alkoholisti joka inhoaa itseään
Kun ei kykene tekemään sitä mitä ei voi,
Eli tempaisemaan itseään ylös kuraliejusta
Ottaen itseään niskasta, sitten raittiina.

Kunpa voisikin armahtaa itseään, vaatimatta
Itseltään liikoja liian pian, saati kaikkea,
Eihän kukaan voi, joka jotakin tuntee,
Ei heti, ei liikaa, eikä joinakin hetkinä
Yhtään mitään, sillä kertaa pysähtyneenä.

Miksi rimpuilla ja tehdä suunnitelmia, sillä
Onhan niin helppo laskea, suunnitella,
Kuin kaikki raajansa menettänyt ajattelisi,
Että kyllä minä vielä puuhun kiipeän,
Vaikka hänelle hyvä elämä olisi toisaalla.

Ongelma on siinä, että on, että on itse,
Ja että on niin monelta osin silti salattu,
Itseltä ja muilta, ja saattaa silti antaa
Muiden kertoa, millainen on, ja siitä sitten
Kaikki paha seuraa, miltei olemasta lakkaa.

***

Ei ole yksimielisyyttä siitä, olisiko suru
Surtava ennalta, aikana vai jälkeen, joskin
Itse olen niitä jotka surevat varmuudeksi
Jo varhain, jottei vain jäisi murtuvien
Patovallien alle, kun suru syöksee esiin.

Koska johonkin on uskottava ja kaipa se
On tässä pitänyt elossa, vaikka ruumis
Tuntuu jotenkin joka aamu virkoavan, vaikka
En itse sitä auttaisi, niin uskonpa, uskon,
Uskonpa seuraavaan, auttaapa tai ei.

Eli uskonpa vaikka siihen, että on toivoa,
Että jonakin päivänä näen heikkouteni,
Paniikkini ja epätoivoni osana itseäni,
Vaikka niin äkkiarvaamatta ne laskeutuivat
Käärmen muodossa paratiisimme puutarhaan.

Ja jospa silloin lentokoneet, toisensa kohtaavat,
Lennellen sille rajalle ja takaisin,
Voisivat törmätä yhteen vailla pommilastia,
Hajota pirstaleiksi, jotka rakentuisivat
Uudelleen suuren ruukuntekijän käsissä.

Tähän tuli nyt uskontoa, tunnustuksetonta,
Vaikka Jumala on ollut niin kaukana,
ja jumalat, kaikkien tunnustusten, koska
Ja tosin näinä aikoina on voinut havaita,
Kuinka piispa itkee kansan nähden.

***

En kyllä olisi halunnut olla mustavalkoinen,
Vaikka tämän raatelevuus on minullekin selviö,
Ja vaikken ole epäillyt, että tämä on niitä
Asetelmia jotka eivät tosiaankaan voi jatkua,
En haluaisi nähdä tässä kuin sähkökatkaisijaa.

Mutta ei kai tullut kysymykseen odotusaika
Kummallekin haavoja nuollessa, yksin,
Siten, ettei menetys sillä kertaa olisi
Kummallekaan ollut liiallinen, lopullinen,
Eikä olisi pitänyt vielä tehdä päätöksiä.

Niin kuin eläinkin nurkaan ajettuna ylittää
Itsensä tai ritarit jättivät aikanaan kai
Toisilleen pakotien eivätkä teloittaneet
Antautunutta, miksemme me voineet tehdä niin,
Vaan oli vain musta ja valkoinen, ne vain.

Minuakin on neuvottu ajamaan toinen nurkkaan
Mutta senhän tietää että jos hän siellä
Murisee ja karjuu, näyttäen hampaitaan,
Eihän se ole todellinen kohtaaminen, vaan
Keinotekoinen ansa, raukkaimainen kovin.

Kertaakaan en näiden pitkien aikojen kuluessa
Ole saanut häneltä yhtään vastausta pyytäen,
Liikaa vastauksia pyytämättäni, kykenemättäni
Korvia sulkemaan, joskin toisinaan on
Ymmärryksen säde lävistänyt mustat pilvet

***